Skip to content

Hajatelmia ”William N. päiväkirjan” äärellä

heinäkuu 2, 2013

Kristina Carlsonin Herra Darwinin puutarhuri oli mielestäni teennäinen ja vähän korni, mutta tämä kasvitieteilijä William Nylanderin viimeistä vuotta kuvaava päiväkirjaromaani oli miellyttävä pieni kirja, jonka harpoin yhdeltä istumalta. Toisaalta kirja on lyhyt (alle 160 sivua, suurta tekstiä pienillä sivuilla & leveillä marginaaleilla), joten muu ei ollut edes mahdollista, varsinkaan lukijasta, joka haluaa aina vimmatusti päästä loppuun, ellei käsillä oleva teos tunnu parhaalta kirjalta missään, ja harvoin mikään tuntuu.

Pidän yleensä oitis kirjoista, jotka ovat harvoja; lyhyistä merkinnöistä koostuva päiväkirjamuoto on omiaan makuuni. Sellainen oli alkujaan myös seuraava oma kirjani Kronologi, josta piti tulla päiväkirjapienoisromaani, jos kohta huomattavasti hämärämpi ja ”kokeellisempi” kuin Carlsonin kirjasta. Kiinnostukseni oli siis kovin subjektiivista lajia, sillä kvasi-tieteellinen sävy raskauttaa myös omia teoksiani.

Kun lukijana tiedostan vuonna 2011 kirjoitetun kirjan sijoittuvan vuosiin 1898-1899, olen luonnollisesti varpaillani, sillä epäilemättä kirjailija yrittää sanoa jotain ”yleismaallista” tai ”historian ylittävää” sellaisista asioista kuin ”ihmisyys” jne. Tähän kirja sortuu vain hetkittäin, kun kertoja miettii huvittuneena mahdollista tulevaisuutta tai ihmettelee muotilehti Voguen mahdollista lukijakuntaa. Aivoni tekee tahtomattaankin linkin ”menneen” ja ”nykyisen” välille ja tutka pärähtää punaiseksi: tässä koetetaan syöttää minulle nykyajasta käsin jotain ”historiallisuuden” kaapuun piilotettua pajunköyttä siitä, miten ihminen ei pohjimmiltaan muutu. Luoja minua varjelkoon noita apparaatteja huomaamasta!

Ehdottomasti parhaimmillaan William N. päiväkirja on silloin, kun kertoja tekee kasvi/eläinmaailman ja ihmisten maailman törmäyttäviä huomioita, jotka ylittävät helpon dualismin ”tieteellinen mieli vastaan epätieteellinen mieli” ja päätyvät olemaan kauniita jo itsessään. Kuten silloin, kun hän vertaa huvituksia kaipaavien, mikroskooppiin katsomattomien ihmisten näkevän kaksiulotteisesti kuin kampelat. Riemastun jo pelkästä vanhahtavasta kielestä ja sellaisista sanoista, kuten ”sminkattu”. Pidän itseäni estetistinä, jolle taiteen arvo on usein jossain aivan muussa kuin ”inhimillisten hetkien löytämisessä”.

Sillä juuri eskapismi lienee teoksen keskeinen teema, jos teemoja haluaa. Seurat’n pointillismi, josta kertoja pitää, toisin kuin muista taiteista, sillä hän kuulee sen pohjaavan väriteoriaa ja muistuttavan myös kaiken koostuvan atomeista (Seurat’n taide on nykyminäni silmässä banaalia lastenkirjakuvitusmaisuutensa vuoksi, mutta tekniikka ja järjestelmä sen takana kiinnostavat edelleen), sivulauseessa mainittu asetelmallisuus maalaustaiteessa ja sen turhan pysähtynyt vaikutelma (stilleben, nature morte, still life, hiljaiselo), kertojan loputtomat listat elimistönsä vaivoista ja syömisistään sekä siitä, miten taidetta ja muuta pakoilua ei tarvita, sillä ”arjessa on tarpeeksi”; lukija muistaa, että tämäkin taideteos on kirjoitettu ”arjesta pakenemista” varten.

Miksi siis saan suurempaa nautintoa ruokalistojen lukemisesta kuin kertojan iänikuisesta marmatuksesta, jääräpäisyydestä ja sosieteen arvostelemisesta? Koska edellinen on jossain määrin kuvataiteellinen tapahtuma? Olen aina rakastanut nimenomaan asetelmia, mahdollisesti siksikin, että hyvät ihmisten maalaajat ovat taidemuseoissa niin harvassa. Hedelmiä, astioita ja äyriäisiä on vaikeampi liata kerubikasvoilla ja romanttisella hengellisyydellä. Impressionismi toki onnistui siinäkin marenkimaisuudessaan, mutta impressionismi on jo liian lähellä nykyihmistä: taiteesta innostunut lukiolaissielu innostuu ensin surrealismista, sitten impressionismista, sen jälkeen kenties kubismista, sillä kaiken tämän popkulttuuri ja kapitalismi ovat joka tapauksessa jo imeyttäneet itseensä.

Kaikki etenee sykleittäin: käydessäni vaikkapa Lontoon museoissa oksennan silmieni kautta nähdessäni jotain Chiricoa, Braqueta, Seuratia, saati sitten Mondriania. Aina ei tietenkään niin ollut. Joskus Rothko miellytti minua, vaikka nyt se on imelän turvallista kuin Mövenpick. Muutaman vuoden ajan olen pitänyt Meredith Framptonista, Eduardo Paolozzista, Berninistä ja Jacob Epsteinista. Rodin on menemässä jo hieman ohi, samoin Giacometti. Tänä kesänä rakastuin Henry Mooreen, joka vielä vuosi sitten oli mielestäni kauhean tylsä, mutta jolle omistetut salit Tate Britainissa saivat minut lähes itkemään. Ja niin edelleen.

Kirja muistuttaa minua Tohtori Glasista, mutta kenties vain siksi, että aika on suunnilleen sama, että molemmissa muoto on päiväkirjaromaani. Sillä Glasissahan on myös se moraalinen kysymys toisen ihmisen tappamisesta, kaikki se hirvittävä eksistentialistinen painolasti.

Mutta tämä oli mainio välipala Proust-kahlaamiseni välissä: minulla on 80 sivua jäljellä Sodomaa ja Gomorraa, joka on tähän mennessä Kadonnutta aikaa etsimässä -sarjan/suurteoksen heikoin ja tylsin osa. Se on teoriassa tarkoitettu ihanteiden murtumisen ja rappion kuvaukseksi (ja mukaan tulee vihdoin myös se homoseksuaalisuus), mutta käytännössä puolet lähes 600 sivuisesta romaanista on pitkäveteistä pienisieluisten ihmisten seurapiirijaaritusta, joka menee nykypäivänä enää lähinnä historiallisesta dokumentista (jos nyt fiktiota voi sellaisena pitää). Ei sillä, sitä samaa jaaritusta on moni sarjan aiempikin osa, mutta nyt kertojan äänessä on jokin ratkaiseva sävynvaihdos, joka tekee tuosta kaikesta jotenkin irvokasta ja kankeaa, mitään elämää laajentavaa ei tulla enää sanotuksi. Mutta kenties se on tarkoituksellista? Oliko Marcel niin kiero kaveri, että laajensi rappion teoksen rakenteen tasolle? Onko tällainen romaani onnistunut vai epäonnistunut? Loppua kohden meininki taas paranee, kun tyhjistä nokkimisjärjestysdialogeista päästään eroon.

Tahtoo sanoa, että Carlsonin 160-sivuinen romaani hörpähti yhdeltä istumalta kuin vettä vain Proustin ohessa. Myös aika on melkolailla sama, samoin keskeinen tapahtumapaikka (Pariisi). Se tiedemiesmäisyyteen pyrkivä tarkkuus ja muistiinmerkintämäisyys todella pistivät silmän juoksemaan sivulla, vaikka Proustin kielihän on loputonta lasikuistimyllerrystä sekin, jota ei ainakaan vaikeaselkosuudesta voi haukkua.

Ostin Carlsonin kirjan muuten kolmella eurolla Jyväskylän Suomalaisen kirjakaupan alekorista, mitä kanssakirjailijana aina tekijöiden kannalta vähän harmittelen, mutta minkäs sille toisaalta teet. Menkää hakemaan omanne, jos suinkin Suomalaisistanne löytyy. Sieltä saa myös sitä Herra Darwinin puutarhuria. Kirja näytti olevan sitä paitsi jo kolmannessa painoksessa, joten kyllä sen jo halvalla ihmisten hyllyihin makuloinnin sijasta suokin, kaikki toisesta painoksesta eteenpäin on kaitselmusta.

Samalla alennusmyynneissä kannattaa pitää silmällä Otavan kaunista uudehkoa sarjaa Veijo Meren romaaneista, niitä tuntuu saavan 3-5 eurolla. Kaikesta koivuklapiproosavihastani huolimatta en voine ilmeisen taitavaa Merta itseään syyttää siitä, että jälkipolvet eivät lähteneet Merta edemmäs kalaan.

Advertisements
No comments yet

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: