Skip to content

Tammikuun elokuvat osa 2 & miniessee Tarantinosta

helmikuu 17, 2013

Friends With Benefits (Will Gluck)

Romanttinen metakomedia toimii satiirissaan yllättävänkin hyvin aina siihen asti, kunnes kokee asiakseen toistaa satirisoimansa genren kaavamaisuudet. Romcom on lajityyppinä ehkä se kaikista jäykin, loppukolmanneksen pakollisen konfliktin ennakoiminen on kauheaa ja tylsistyttävää. Erityisesti siksi, koska konfliktit ovat yleensä satunnaisia ja epäloogisia, niin tässäkin. Loppupuoli siis klenkkaa pahasti, mutta Timberlaken & Kunisin (Kuniksen? Kunis’in?) kemiat toimivat ja molemmat ovat hauskoja & ällöttävän täydellisiä. Lisäksi leffa on ajoittain oikeasti hauska. Myönnän, että olen kohderyhmää juuri tässä mielessä: rakastan Lonely Islandia ja kaikkea Saturday Night Liveen liittyvää, Kunis on kuuma ja Timberlake on vapahtanut itsensä osoittautumalla yllättävän tyylitajuiseksi komedianäyttelijäksi. Toisin sanoen he näyttelevät lähinnä itseään, koska mitään muuta ironinen katsoja ei enää uskoisi. Eikä se tunnu haittavaan yhtään. He ovat minun spektaakkeliystäviäni. Edellinen voi kuulostaa surulliselta, jos ei tiedä nykyviihdekulttuurista yhtään mitään.

 
Life of Pi (Ang Lee)

Oikeasti kauniita 3D-visuaaleja, johtuen pääosin eläimistä. Tietokoneella nämäkin on pääosin tehty, mutta mieluummin minä Piin elämää katselen kuin Avataria. Menestyskirjan filmatisoinnin alku ja loppu ovat liian kirjallisia ja setämäisen sadunhohtoisia, mutta keskivaihe toimii hyvin. Ajelehtiminen pelastusveneessa keskellä valtamerta tiikerin kanssa on sen verran hyvä tilanne, että se on vaikea pilata, vaikka rautalangasta vääntävä narraatio siihen jatkuvasti pyrkiikin.

Lopun pohdinta tarinan olemuksesta (siis tarinasta ilmiönä, ylipäänsä, ei pelkästään kyseessä olevasta faabelista) voi olla tajuntaa laajentavaa kamaa, mikäli ei ole koskaan sattunut miettimään fiktion olemusta. Leen ohjauksen tapauksessa ei voi puhua enää edes manipulaatiosta, vaan nimenomaan ohjaamisesta; liikutu nyt, naura nyt, tunne ihmetystä nyt. Perinteistä koko perheen Oscar-spektaakkelidraamaa, siis.

 
Looper (Rian Johnson)

Hauskalla idea (tulevaisuuden rikollisliigat lähettävät uhrejaan menneisyyteen, jossa nämä teloitetaan vähin äänin) varustettu scifihölmöily ei oikein osaa päättää mikä olisi ja leviää sinne tänne. Juju on se, että eräänä päivänä palkkamurhaaja (Joseph Gordon-Levitt) huomaa, että tulevaisuudesta saapuva teloitettava onkin hän itse. Mieleen jäävät lähinnä Gordon-Levittin siniset piilolinssit ja omituinen maskeeraus. Tulevaisuuden minää näyttelee Bruce Willis, joten Gordon-Levitt koettaa olla sekoitus itseään ja nuorta Bruce Willisiä. Tai jotain.  Mukaan pakkoympätään perhedraamaa ja keinotekoista moraalidilemmaa tyyliin ”lapsesta-tulisi-tulevaisuuden-diktaattori”. Viime vuoden pettymyksiä aivottoman viihteen saralla.

 
Holy Motors (Leos Carax)

Ranskan kiinnostavimman nykyohjaajan uusin oli väistämättä pettymys, jos suhteuttaa odotusaikaan: edellinen toimiva Carax oli vuoden 1991 hieno Point-Neufin rakastavaiset. Ei Holy Motorskaan huono ole, ei toki, mutta jää kuriositeetin ja välityön tasolle. Siitäkin huolimatta vuoden 2012 top 10 -kamaa. Toivottavasti seuraava leffa tulee nopeammin.

Carax’n luottomies, fyysisyydessään suvereeni Denis Lavant näyttelee yli kymmentä roolia segmentoidussa ja selittelemättömässä elokuvassa, joka on (yksinkertaistettuna) sekoitus Lynchiä ja performanssitaidetta. En osaa artikuloida miksi, mutta fiilikseltään leffa on kymmenen vuotta myöhässä, etsikkoaika tällaiselle tilalle oli vuoden 2005 paikkeilla, ennen (juuri ja juuri ajassa mukana ollutta) Inland Empireä.

Osa segmenteistä toimii hienosti (oma suosikkini on motion capture -tekniikan kanssa flirttaava tanssi/rakastelukohtaus), mutta stoorien yhteensitominen ei oikein skulaa. Limusiinissa ympäri kaupunkia ajeleva ja erilaisia hahmoja esittävä päähenkilö on jonkinlainen tosielämän näyttelijä, jonka motiivit jäävät hämärän peittoon. Yhdentekevää, sillä pääpaino on joka tapauksessa kunkin segmentin autonomiassa eikä siinä, onko kysymys jostain internet-ajan statementista vai ei. Vuoden kahdesta limusiinielokuvasta Cronenbergin Cosmopolis oli parempi.

 
Killer Joe (William Friedkin)

Sikoja säkissä kauppaava veteraaniohjaaja Friedkin jatkaa piristyneesti näytelmäsovituksien tiellä. Edellinen elokuva, vuoden 2006 Bug, jäänee turhankin pienen piirin kulttileffaksi. Killer Joe on sitäkin toimivampi, häiritsevän moraalisen viritelmän päälle rakennettu syvän etelän rikosleffa.

Poika (ärsyttävä Emile Hirsch) palkkaa isänsä (aina mahtava puunaama Thomas Haden Church) kanssa Joe-nimisen palkkamurhaajan (Matthew McConaughey rasvaisempana kuin ikinä) hoitelemaan päiviltä ikävän äitinsä tämän vakuutusrahojen toivossa. Vakuudeksi Joe haluaa viettää yön näiden teini-ikäisen tyttären (lolita-unelma Juno Temple, jota jumaloin melko kritiikittä) kanssa.

Nautinnollisen kutittava ja perverssi leffa hieman leviää lopussa, kun käsikirjoitus heitetään ikkunasta ulos ja tilanteen annetaan roiskua tarantinomaiseksi veripaltuksi. Sellainen toimi 90-luvulla, mutta on nykyään ratkaisuna liian helppo. KFC-kohtaus on silti jo moderni klassikko.

 

Django Unchained (Quentin Tarantino)

Siinä maha missä painitaan. Tarantinot ovat kuolettavia, koska alan aina tämän saman ikuisen jaarittelun.

Aloitetaan vaikka siitä, että Tarantino mainitsi juuri haastattelussa, että hänen paskin elokuvansa on Death Proof. Olen asiasta eri mieltä, sillä sekä Inglourious Basterds (kirjoitin siitä jotain, en muista mitä, täällä) että Django Unchained ovat huonompia. Pääasiallisesti toki viihdyin Djangoa katsoessani, onhan Tarantino minun sukupolvelleni se ylivoimaisesti eniten populaarikulttuuria ja elokuvaa muuttanut rokkistaraohjaaja. Pulp Fiction ja Reservoir Dogs olivat ala-asteella kovimpia juttuja ikinä. Miten sellaiseen ohjaajaan voisi suhtautua objektiivisesti? Jokaista kuvaa katsoo hypnotisoituneena: mitähän höpsöä Tarantino tekee seuraavaksi? Täysin itserakasta, mutta myös oudolla tavalla umpisosiaalista. Tarantinon elokuvien katsominen on kuin seuraisi sosiaalista mediaa. Tarantinon elokuvien katsominen on turvallisempaa kuin paskantaminen omassa vessassa.

Asiaan. Jamie Foxxia on kiva nähdä pitkästä aikaa jossain edes etäisesti järkevässä ja Christoph Waltz on taas hyvä. Toisaalta Foxxin osana on olla melko vaisu projisointihenkari, jota vasten karismaattiset valkoiset miehet voivat taituroida. Waltzin rooli ei ole niin hyvä ja yllättävä kuin Basterdsissa. Potin korjaakin upean limaisesti vetävä Leonardo DiCaprio. Kirkasotsainen ja ikilapsikasvoinen Leo tuntuu vetävän parhaiten juuri silloin, kun hän näyttelee pahiksia. Se minttukarkin syöminen ruskeilla hampailla ja päälle kulaus kookosdrinksusta… taivaallista.

Sillä onhan Tarantino kirjoittanut parasta elokuvadialogia viimeiset 25 vuotta. Lähelle pääsi Mike Leigh Nakedillaan ja muutama muu juttu silloin tällöin. Koskettavinta tai syvällisintä? Ei toki. Parasta siksi, ettei hänen dialogeissaan ole mitään järkeä. Ne ovat informaatiopitoisuudeltaan nolla ja menevät paskanjauhanta-asteikolla katosta lävitse. Ne ovat pelkkää tyyliä ja pintaa, samalla tavoin mestarillisia kuin Buster Keaton tai Chaplin ovat suvereeneja fyysisessä komediassa. Kukaan ei osaa toistaa niiden tyyliä. Niitä voisi seurata loputtomiin, eivätkä ne varsinaisesti tunnu kuluvan katselussa. Ne ovat ei mitään varten.

Tarantino tekee dialogilla sen, mitä Hitchcock teki elokuvan kielellä. Maailmassa on lukematon määrä parempia ja koskettavampia ohjaajia kuin Tarantino, mutta kenenkään muun leffat eivät kestä niin paljon uusintakatseluita. Siksikin Tarantinon moralisoiminen tai soimaaminen ”pastissien” tekemisestä on niin yhdentekevää ja hölmöä. Vähän kuin sanoisi jotain raatoa syövää hyeenaa epäeettiseksi.

That being said, olin Djangoa katsoessani myös tylsistynyt. Se on tunnin liian pitkä (jos kohta myös ylipitkitys on metaele, leffan draaman kaari rikotaan tietoisesti), eikä spagettiwestern-tribuutteja kestä määräänsä enempää. Myöskään Jenkeissä kohua herättänyt rasismikortti ei varsinaisesti kiinnosta minua. Lieneehän ilmiselvää, etten pysty sanomaan, onko jokin ”objektiivisesti” rasistista vai ei.

Subjektiivisesti voin tietysti sanoa, ettei Django ole rasismia nähnytkään. Jotain silti kertoo se, etten oikein osaa muodostaa mielipidettä Samuel L. Jacksonin roolista. Se jää jotenkin etäiseksi ja kesken. Vanha Stephen olisi ansainnut yhden pitkän monologin, jossa perustelee sen, miksi on niin tyystin kääntynyt omaa rotuaan vastaan. Ihan vain siksi, että siten Tarantinon hahmot yleensä käyttäytyisivät.

Historiallisella tasolla (orjuuden jne.) analyysi on tietenkin nolla, minkä luulisi olevan itsestään selvää jo anakronismien määrän perusteella. Kyse onkin nigger-sanan sosiologiasta nykyaikana: miten kukin näyttelijä suhtautuu, millaisia asioita heidät kirjoitetaan sanomaan, mihin kaikkeen he ovat suostuneet, miten paljon voi hokea niggeriä aiheen varjolla; onhan mukana myös kaksi (ehkä suurinta) mustaa nykytähteä (Foxx, Jackson).

 

 

Zizek! (Astra Taylor)

Katsastin uudestaan tämän hauskan henkilökuvan, koska Zizekin katsominen ja lukeminen tyydyttää aivoissani samoja alueita kuin stand-up -komiikka. Kysymys on siis demonien poismanaamisesta ja toisaalta tietynlaisesta elämän järjestelemisestä. Stand-upista noin yleensä olen muuten samaa mieltä kuin Erkka Mykkänen, jos kohta en osaa sanoa millainen tilanne Suomessa on. En seuraa suomalaista stand-uppia Sami Hedbergiä lukuun ottamatta. Sami on sieltä Pablo Francisco/Robin Williams -osastolta; silloin tällöin yhteiskunnallisesti viiltävä, mutta pääasiallisesti hyvä käyttämään ääntään ja kehoaan. Nyky-USAlla on joka tapauksessa tarjota tylyille mieltymyksilleni Louis CK ja Bill Burr (olen Bill Hicksin kasvatti), joten pirunko vuoksi minä pelkäisin myötähäpeää kotimaisia katsoessani?

Mutta kyse oli Zizekistä. Vähän tarkemmin Z:n tuotantoon tutustuttuani voin sanoa, että kyseessä on ihan yllättävänkin pätevä läpileikkaus. Z on toki popfilosofi, mutta hänen kuuluisuutensa on yhdentekevää. Filosofi on sitä paitsi väärä sana, koska Z on kulttuurin psykoanalyytikko, jonka yhteiskuntaa kuvastavat diagnoosit joko hyväksyy tai ei. Eihän filosofialla joka tapauksessa mitään sovellusarvoa ole. En haluaisi olla niin kova Z-fani, koska moinen on jo vähän passé, mutta piruakos sille mahtaa. Kukin näytelköön sosiaalisesti mitä haluaa, olen joka tapauksessa kovempi jätkä.

 

Carnage (Roman Polanski)

Ylemmän keskiluokan sivistysporvaristolle naljaileva yhden tilan puheleffa, joka on vähän kuin light-versio Kuka pelkää Virginia Woolfia? -skenaariosta.

 

Collateral (Michael Mann)

Kolmannella katsomisella ei enää lähimainkaan niin vaikuttava kuin parilla ensimmäisellä, mutta silti parhaasta päästä Hollywoodia 2000-luvulla. Tom Cruisen susikanavointi on ilmeisesti tarpeeksi hienovaraista, koska löysin siitä jälleen uusia vivahteita.

 

Mean Girls (Mark Waters)

Rakastan todella pervolla tavalla high school/college-leffoja, joten muistakaa aina ripaus suolaa. En myöskään koskaan pitänyt Lindsay Lohanista, vaikka huvittuneena seuraankin, miten hänen yksityiselämänsä ja uransa tuntuvat noudattavat Mean Girlsin juonen kaarta: herranterttu ajautuu näyttelemään koulun johtavaa muovihoroa, mutta uhkaakin jäädä sille tielle.

Dramaturgisesti turhan epäuskottava ja hoputettu hölmöily, mutta paikoin hauska. Ei Tina Fey osaa täysin paskoja leffoja kirjoittaa.

 

Laura (Otto Preminger)

Noir-klassikko ei ole mielestäni lähelläkään The Big Sleepin, The Maltese Falconin tai The Third Manin lumoa, mutta vankasta kamasta on silti kyse. Kenties Bogartin & Wellesin puute painaa.

 

Ted (Seth McFarlane)

Henkilökohtaisuuksiin menevän kullihuumorin lipunkantajan hölmö elokuva John-pojasta, jonka johdannossa teddynalle herää henkiin, ihan oikeasti. Tedistä tulee hetkessä maailmankuulu ihme. Sitten hypätäänkin ajassa 30 vuotta eteenpäin ja varsinainen leffa voi alkaa. 30-jotain John elää edelleen nallensa kanssa. Tedistä on kasvanut kova panomies ja pössyttelijä, joka estää Johin etenemistä elämässään/urallaan/rakkauselämässään jne. Pakollinen draamapuoli on märkää paskaa, mutta irtonaisimmillaan leffa onnistuu pakottamaan muutamat tyrskähdykset.

 

The Intouchables/Koskemattomat (Eric Toledano, Olivier Nakache)

Ranskalainen feelgood-hitti on yllättävänkin hauska ja miellyttävä. Bonuspisteitä rennosta draaman kaaresta: kerrankin konfliktia ei yritetä liikaa.

Mainokset
No comments yet

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: