Skip to content

Tammikuun elokuvat osa 1 & miniessee kauneudesta elokuvassa

helmikuu 1, 2013

Napapiirin sankarit (Dome Karukoski)

Toimii yllättävänkin hyvin joulunjälkeisenä dagen efter -leffana. Facebookissa kommentoin seuraavaa: ”Miellyttävä päärooli, hyvä ensemble, hotti mimmi, hauskoja sivuhahmoja, macguffin (digiboksi), sopivasti irrationaalisia ylilyöntejä, mahtava soundtrack. Murretta en ole sinällään mikään arvostelemaan, mutta paremmin tuo dialogiltaan skulasi kuin keskimäärin mikään muu suomalainen siinä mielessä, että se saavutti edes jotain arkipuheesta. Dialogi pitää jotenkin vissiin etäännyttää, falskin murteen tahi kaurismäkeläisen Bresson-imitaation kautta. Noin muuten toki täysin arjesta irrotettu, kuten kuuluukin. Tuli vähän brittiläisen Edgwar Wrightin duunit mieleen tosta kepeästä poljennosta.”


Dredd
(Pete Travis)

Sovitus kulttisarjakuvasta yllättää siinä mielessä, että se näyttää ja tuntuu tv-elokuvalta, ja jopa dramaattisesta pohjavireestään huolimatta (tai juuri siksi) lähinnä tylsistyttää. Sarjakuvan satiirisuudesta ja hauskuudesta ei ole leffasovituksessa jälkeäkään, mutta on tämä tietysti rutkasti parempi kuin se vuoden 1995 Stallone-versio. Karl Urbanin suu on samassa asennossa koko leffan ajan, eikä sieltä kypärän visiirin alta mitään muuta näykään, mutta Olivia Thirlby on jollain pervolla tavalla maaginen. Poikkeava suljetun paikan rakenne on ihan kiinnostava, leffa tuntuu alun jälkeen yhdeltä pitkältä laahaukselta. Ei siis alku-esittelyrakentelu-keskivaihe-suvanto-valmistelu lopputaisteluihin-lopputaistelu-loppukevennys, vaan alun jälkeen hypätään suoraan lopulliseen tapahtumaympäristöön. Tekotaiteelliset, ajan tunnetta hidastavan huumeen vaikutusta kuvastavat hidastukset toimisivat varmaan 3D:nä, mutta normiversiossa lähinnä pitkästyttävät.

 

Delicacy (David Foenkinos, Stéphane Foenkinos)

Kolmen starban kädenlämpöinen Audrey Tautou -leffa, jossa on kuitenkin kiinnostavia piirteitä: Tautoun esittämän Nathalien aviomies kuolee äkillisesti ja vuosia kestäneen suruajan ja tunteiden kuolettamisen jälkeen Nathalie yhtäkkiä rakastuu/päättää rakastua ”mitättömän” näköiseen Markukseen. Tämä taasen nostatti mieleeni jälleen kerran punaisena vaatteena itse kullekin toimivan esteettis-moraalisen kysymyksen (mutta tuskin siinä mielessä kuin leffa tarkoitti): milloin ”ruma henkilöhahmo” on sopivasti ruma, mutta ei liian ruma, jotta katsoja pystyy vielä samastumaan häneen? Missä vaiheessa mennään eksploitaation puolelle?

Tiedän tämän kuulostavan kusipäiseltä ja myönnän avoimesti trollaavani, enkä pehmona humanisti-liberaalina haluaisi, että se on niin, mutta kun se nyt jumaliste ON niin: jos henkilöhahmo/näyttelijä on katsojan mielestä liian ruma, hän lakkaa olemasta inhimillisen samastumisen kohde ja fokus lipsahtaa friikkiyden estetiikan, älyllisen kiinnostuksen, eettisen narsismin ja säälin puolelle.

En tiedä, voiko kauneusihanteille subjektiivisesti lopulta tehdä yhtään mitään muuta, kuin tiedostaa niiden kulttuurisidonnaisuus ja keinotekoisuus (eli oksentaa lisää teoreettista jargonia, josta toki nautin). Ongelma onkin lähinnä siinä, että tunnistaminen ei merkitse vielä mitään, vaikka psykoanalyyttisessa krapulassa vielä uskommekin, että ”nyt olet tunnustanut sairauden itsessäsi, se on ensimmäinen askel…” En usko oireen tunnistamisen sinänsä parantavan mitään, mutta jonkinlaista helpotusta ja tunnistamista se henkilökohtaiselta kannalta kuitenkin antaa. Tämä on ollut toisaalta Žižekin, toisaalta naistutkimuksen suurin anti minulle. En vähättele, sillä keskimäärin ainoat minua koskettavat nykyfilosofiset suuntaukset ovat (pakollisen dekonstruktiosta pois-opettelemisen lisäksi) juuri naistutkimus, Žižekin kulttuuripsykoanalyysi ja Deleuze (ja Deleuzelta pakoon pääseminen). Se, että Žižek törmää niin naistutkimuksen kuin deleuzelaisen uus-spinozalaisuudenkin kanssa ei ole minulle ongelma (mistä kenties Bruno Latourilla olisi sananen sanottavana).

Kuulin myös, että Israelin armeija lukee ahnaasti Deleuzen tuotantoa, mikä on tietysti perverssiä, pelottavaa ja ihastuttavaa. Mutta tämä ei liity mihinkään.

Takaisin aiheeseen. Valistus-dekalogisen pakotuksen (”Näin sinun ei tule tekemän..”) itsesuggestion lisäksi ainoa keino saattaa olla ”vieraantuminen” spektaakkelitodellisuudesta siinä määrin, että pystyy löytämään sivupakoviivoja kauneusihanteiden ohitse. Tähän liittyvät tietenkin myös alakulttuurit. Juuri tällaisesta ”kyydistä putoamisesta” on kyse Nathalien hahmon tapauksessa; hänen ystävänsä ja työkaverinsa eivät voi kuin ihmetellä, mitä kaunis ja urallaan menestyvä nainen näkee ”normaalissa” ja ”tyylittömässä” toimistoalaisessaan Markuksessa. Mutta Nathalie onkin sairastunut tautiin nimeltä ”sisäinen kauneus” (tai vastaavasti parantunut taudista nimeltä ”kauneusihanteet”), hän näkee sosiaalisen pääoman ja ulkokuoren lävitse Markuksen ”ytimeen”.

Katsojan päätettäväksi jää, ostaako hän stoorin vai ei. Väittäisin, että emansipoituneen lässynlääyhteiskunnan tuottama katsoja keskimäärin ostaa. Provosoidakseni lisää: ”sisäinen kauneus” on jotain, mitä elokuva visuaalis-auraattisena taidemuotona ei tunne. Kaikki ”sisäinen” on hahmon ulkoista olemusta, ääntä ja eleitä. Loppu on ohjaajan kasaan kyhäämää kollaasia ja kuvakulmien muutoksia, sekä tekstuaalis-teatraalista manipulaatiota, joka pakotetaan hahmon suuhun.

No hyvä, mielestäni Markus (François Damiens) ei ole erityisen ruma, mutta leffassa kieltämättä melko nukkavierun ja kaljuuntuvan, ruotsalaisen Arla-tuhnun näköinen. Hän on toisaalta varsin hauska/huumorintajuinen, mikä on vähän klisee tyyliä ”läski, mutta hauska ja retevä”. Toisin sanoen hänen onnistuu ilmaista sisäisyytensä huumorinsa kautta; ”katsokaa, tämä ruma mies on hauska, ehkä hän on kuten me.” Luonnollisesti Nathalien kuollut aviomies oli huomattavan paljon komeampi ja luontevampi, tumma, mukava…

Kieslowskin Sininen tuntuu muuten elokuvan sisarteokselta, toisaalta myös Lynn Ramseyn Morvern Callar: suru murtaa päähenkilöt sosiaalisen normiston ulkopuolelle ja kaikki pitää opetella alusta.

 

Total Recall (Len Wiseman)

Paul Verhoevenin alkuperäinen Total Recall on minulle pyhä elokuva, ja ajatus sen uudelleenfilmatisoinnista on edelleen kauhea, mutta myös mahdoton toteuttaa. Verhoevenin uudelleenfilmatisointi on mahdoton yhtälö, kuin koettaisi astua Hitchcockin saappaisiin.

Wiseman on siitä ristiriitainen popkorniohjaaja, että toisaalta hänen Underworld-saagansa on turpea kalkkunakavalkadi, mutta Die Hard 4.0 oli yllättävän hauska. Wisemanin Total Recall tulee hieman puun takaa ja yllättää minut ainoastaan positiivisesti, sillä typeryydestään, aiemman scifikuvaston ryöstöviljelystä (omat ideat to-del-la harvassa) ja Kate Beckinsalesta  huolimatta se viihdytti minua. Katesta tosin on sanottava, että vaikka roolisuoritus on kauhea, ei ole Beckinsalen syy, että hänelle kirjoitetaan vain uhmaavaa kävelyä lateksihaalareissa, dominatrix-kontrapostoja ja kulmien alta tuijottelua.

Periaatteessa leffassa on kaikki genrescifitoimintaelokuvalta vaadittava: futuroteknisiä jippoja (pidin ihan aikuisten oikeasti siitä pianosävelmään viritetystä ovikoodista!), viittauksia tsiljoonaan aiempaan scifileffaan, parkour-tyylistä liikkumista paikasta toiseen, väärä aika/väärä paikka -tyylistä sekoilua, nykyihanteen mukaan naurettavan hyvännäköisiä naissivuosia (Beckinsale ja Justin Timberlaken vastikään rengastama Jessica Biel), helvetisti deus ex machina -ihmepelastumisia, juonireikiä, järjetöntä räiskettä, liikaa martial arts -lähitaistelua, juonitwistejä, vanhoja karismaattisia miehiä sivuosissa ja pahiksina (Bill Nighy, Bryan Cranston), pitkitetty loppu…

Verhoevenin alkuperäisen version body horrorista, likaisesta fyysisyydestä ja ihastuttavan hirveästä Toiseudesta ei ole luonnollisesti tietoakaan. Seuraavaksi raiskausvuorossa on sitten Verhoevenin RoboCop, joskin se vasta vuonna 2014, eikä Wiseman enää siihen sentään sotkeudu.

 
Marraskuun harmaa valo (Anssi Mänttäri)

Mänttäri oli onnistunut menemään tyystin tutkani ohi ja salamakurssini hänen tuotantoonsa jäi toistaiseksi yhteen elokuvaan (vuoden 1993 Marraskuun harmaa valo), mutta se olikin sitten varsin mainio. Esko Salminen esittää maukkaasti kyynistynyttä bisnesmiestä, jonka hotellihuoneeseen Tallinnassa törmää juuri pankkiryöstön tehnyt nuorukainen. Sählingin keskessä mies on vahingossa ampunut pankkivirkailijan. Salmisen hahmo päätyy ampumaan ryöstäjän hengiltä, minkä jälkeen hän aloittaa huvittuneen kissa ja hiiri -leikin poliisin ja paikallisen järjestäytyneen rikollisuuden kanssa.

Vasta itsenäistyneen Viron pääkaupunki on laman kourissa taisteleva sekasotku, eivätkä poliisi ja mafiamiehet osaa ymmärtää Salmisen henkilöhahmon fatalistisia motiiveja. Individualistisen eksistentialismin kourissa nihilistisesti lunastava liikemies sanailee nasevasti paikallisen poliisin kanssa, murhaa vielä muutaman ihmisen lisää, menettää hotellin yökerhosta löytämänsä laulajattaren (rikolliset murhaavat tämän etsiessään liikemiestä) ja palaa lopulta diilin poliisin kanssa tehtyään kapitalistiseen Suomeen.

Sävy on tuhnuisen harmaa ja hahmot limaisia ja rumia, ainoa tyylivirhe on pari typerää uusi aalto -tyylistä efektiä, jotka eivät sovi tippaakaan elokuvan realismiin. Pieni unohdettu helmi tehtiin yhteistyössä Viron aallonpohjassa olleen elokuvateollisuuden kanssa. Se on kontekstinsa ja aiheenkäsittelynsä vuoksi ainutlaatuinen leffa myös kansainvälisesti, eikä aiheensa puolesta tippaakaan vanhentunut.

 

Melancholia (Lars von Trier)

Melancholiasta olen kirjoittanut jo sen verran kattavasti (täällä ja täällä), ettei enää oikein taivu. Toisella katsomisella ja kotisohvalla ei enää lähimainkaan niin vaikuttava kuin leffateatterissa, eli enää älyllistä tarkkailua ja komposition muistelua. Melancholia on mielestäni parempi elokuva, mutta sisarteos Antichrist kestää paremmin useampia katseluita. Kumpi siis on lopulta parempi elokuva?

 

The Covenant (Renny Harlin)

Renny ennakoi teinivampyyribuumia vuoden 2006 umpisurkealla teinivelholeffallaan. Sitä kauheinta mahdollista 2000-luvun retroysäriä ilman retroa, eli korrektia ja siloposkista kampuskamaa, jossa kaikki poikabändin jäs… henkilöhahmot näyttävät samalta kulmikkaine miesmallikasvoineen ja viimeisen päälle laitettuine hiuksineen. Päällä kerros photoshoppibrushia ja korneja leijuntaefektejä. Twilight-saaga on kankeinta ohjaustyötä ja käsikirjoittamisesta käyvää tuhertelua miesmuistiin, mutta tähän verrattuna se on Shakespearea.

 

Ariel (Aki Kaurismäki) 

Minun kirjoissani parhaita Kaurismäkiä, josta en löydä oikeastaan mitään valitettavaa. Avoauton katon rikkonainen mekanismi on upea jatkumo. Pitkin leffaa se kuvastaa kohtalon ironista surkeutta ja toisaalta unelmaa: pirun kylmässä Suomen talvesssa avoautolla pää jäässä ajava päähenkilö Kasurinen on juuri saanut potkut tehtaalta, ja avoauto on suurempaan kaupunkiin töiden toivossa suuntaavan nuorukaisen ainoa omaisuus. Välissä auto ehditään myydäkin, mutta lopulta se lunastetaan takaisin.

Matti Pellonpään sivuhahmo Mikkonen vetäisee samaisessa autossa yhden parhaista kuolinkohtauksista ikinä. Rikollisessa välienselvittelyssä kuolettavasti haavoittunut Mikkonen raahautuu auton takapenkille ja sanoo ”Haudatkaa sydämeni kaatopaikalle. Mikäs nappula tämä on?” Mikkonen painaa nappia ja kuolee. Nyt katto yhtäkkiä toimii ja laskeutuu kuolleen Mikkosen ylle. Upea kohtaus, loistavassa vuorosanassa tietenkin viite Sioux-intiaaneista kertovaan, dokumentaariseen kirjaan Haudatkaa sydämeni Wounded-Kneehen.

 

Kovasikajuttu (Juha Kärkkäinen, J-P Passi)

Luin hittidokumentin nimen katsomiseen saakka KovaKASIjutuksi. En tiedä miksi. Sujuva ja sympaattinen dokkari, ei minulla ole tästä sen kummemmin mitään sanottavaa, jokainen lienee nähnyt sen jo kuitenkin. Puhevika-biisin kertsi on oikeasti aika tiukka.

 

Boheemielämää (Aki Kaurismäki)

Ehkä se Kaurismäen kovin luu?

Mainokset
No comments yet

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: