Skip to content

Hobitti, eli Pari turvotuskikkaa

joulukuu 28, 2012

Koska elin viattomuuteni viimeiset hetket 2000-luvun alussa ja olin nuorena poikasena kova fantasiakirjallisuusfani (olen toki edelleen, mutta vaatimustasoni on mieletön), oli Peter Jacksonin LOTR-trilogia minulle(kin) eräänlainen unelmien täyttymys. Erityisesti pidennetyt dvd-versiot, koska tämän kaman pitää olla aina mahdollisimman rasvaista. Ei leffatrilogiassakaan silti ollut tarpeeksi mythosta mukana, sillä minulle Tolkienin ydin on tietenkin koko Ardan historia, ei mikään pienten karvaisten ja porvarillisten hobittien piereskely. Ei pelkkä Keski-Maa, vaan myös Valinor, Beleriand ja Numénor. Ei pelkät suursormukset, vaan valar ja maiar. Eivät pienet ja arkiset, vaan suuret ja muinaiset. Mitä tai mikä on legenda? En tiedä, mutta se on jostain syystä harvoja minua enää kiinnostavia asioita maailmassa.

Olen lukijana nimenomaan ensyklopedisti ja legendojen ystävä siinä, missä elokuvien katsojana olen tilallisuuden, tekstuurin ja koreografian ystävä. Vetävä tarina ei ole mikään ilmiselvä vaatimus, eikä henkilöhahmoihin tarvitse pystyä samastumaan. Taide/viihde ei ole arkitodellisuuden peili, vaikka se sellaiseksi halutaankin aina redusoida. Se on yksinkertaisesti jotain muuta, joka vain käyttää arkitodellisuutta polttoaineenaan ja palettinaan. Se voi olla esimerkiksi välineet uuden maailman luomiseen. Eskapismi ei ole koskaan ollut minulle ongelma, pikemminkin kenties ainoa mahdollisuus. Siksi en ole tarvinnut viinaa.

Tolkienin luoma mythos on tarvikepakkaus, jonka kanssa voi askarrella, se on abstrakti hiekkalaatikko, jonka kanssa voi unelmoida. Roolipelimaailma on vankassa yhteydessä fanituotteisiin ja siten kaupallisuuteen, sillä molemmat rakentavat jotain maailmaa; jokainen lelu, kirja, sarjakuvalehti, musiikkilevy lisää siihen palasia. Kääntäen jokainen lelu, kirja, sarjakuvalehti jne. on uusi keino kirnuta rahaa. En tiedä onko se paha asia, se vain on. Kaiken tuon voi joka tapauksessa keksiä päässäänkin ja unohtaa kapitalismin välistä. Nykyfantasia ei ole tarina, vaan kokonainen universumi, johon tarinansa voi tarvittaessa luoda itse. Ehkä jostain tällaisesta Markku Eskelinen & digitaalisen kirjallisuuden esitaistelijat puhuivat.

Kymmenen vuotta myöhemmin, kun uusia Jacksonin LOTR-estetiikkaan nojaavia pelejä ilmestyy yhä vuosittain, istun teatterissa katsomassa Hobitti-trilogian (anteeksi mitä?) ensimmäistä 170-minuuttista ja alan olla silmämuniani myöten täynnä Jacksonin versiota Keski-Maasta. Hobitti on Tolkienin kirjoista minulle se yhdentekevin, en välitä sen arkaistisesta sadunkaltasuudesta, en Klonkusta (vaikka Sméagol-puolituinen taantuneena ja saastuneena narkkarina onkin mitä traagisin hahmo ja Andy Serkisin digitaalinen Klonkku edelleen Jacksonin elokuvien paras näyttelijä) enkä hölmösti nimettyjen kääpiöiden seurueesta. Kaikki on toki muutenkin ennalta ajatellen kovin väärin: se kaikkein pienin ja yhdentekevin kirjanläpyskä tulee uusimmalla tekniikalla ja suuremmalla budjetilla kuin itse Sormus-trilogia, mutta lisäksi sekin on pöhötetty trilogiaksi. Toimiiko se elokuvana? Ei erityisen häävisti. Toimiiko se fanipakettina? Jotenkuten.

Ensimmäiseen osaan on pultattu yhtä sun toista kirjan aikajanaan kuulumatonta ja ylevää, Azog-örkistä Angmarin Noitakuninkaaseen, puhumattakaan asiaankuuluvasta takaumasta Ereborin muinaisiin aikoihin (minuun eniten iskenyt juttu myös Sormus-trilogian elokuvissa). Härskein lisäys lienee kuitenkin sieniä napsiva ja hupsusti ilmeilevä Radagast-velho, joka mainitaan kirjoissa lähinnä liitteissä, mutta jolla on leffassa suurehko rooli. Minulle Radagastin lisäys on syvästi ristiriitaista, sillä olin penskana aina Radagast-fani, olisin halunnut tietää lisää tuosta eläinten parissa viihtyvästä velhosta. Mutta tämä elokuvasovituksen höppänän kumara Yoda/Tom Bombadil -hahmo on jotain aivan muuta.

Elrond/Gandalf/Galadriel/Christopher Lee -akseli vetää ylismysroolinsa lupsakkaan rennosti ja jatkuva virne suupielessä (paitsi 135-vuotiaalla Leellä, jonka ääni pelaa edelleen, mutta silmissä on jo himmeää ja suupielessä lähinnä kuolaa). Jälleennäkemisen riemu on käsinkosketeltavaa myös näyttelijöiden tapauksessa. Tähän Nyt-liitteen Pertti Avola tai muu vastaava en-ymmärrä-mistä-tässä-on-kysymys-mutta-teen-silti-työni -pohjalta läiskivä kriitikko sanoisikin, että samalla ”itsensä kovin vakavasti ottavaan elokuvaan tulee tarvittavaa huumoria ja kepeyttä”. Tai jotain muuta typerän alentuvaa. Kiinnittäkää tähän maneeriin huomiota varsinkin supersankarielokuvien kritiikeissä. Kun ”normaalit, järkevät ihmiset” istahtavat fantasian/fanikaman äärelle ja masentavat kaikki hengiltä. Joka tapauksessa juuri Gandalf/Elrond/Galadriel ovat niitä ”tuttuja” hahmoja (Klonkun lisäksi), jotka maadottavat katsojaa toisiltaan näyttävien ja melko yhdentekeviksi jäävien kääpiöiden keskellä.

Samalla myös hupsuin patsastelu jää heille, varsinkin Cate Blanchetin tuijottava ylinäyttely tuppaa viimeistään nyt hihityttämään. Hugo Weavingin rento Elrond toki hykerryttää: ”Ai te löysitte Orcristin ja Glamdringin, nää on muinaisia ja legendaarisia haltiamiekkoja, jotka on olleet kateissa 6000 vuotta. Jännä. No, pitäkää niistä hyvää huolta.” Kansan läsnäolohan puuttuu niin Tolkienin kirjoista kuin näistä elokuvasovituksistakin: tuntuu siltä, että vain pari ylimystä, hobittia ja armeijaa kikkailee keskenään jotain kivaa. Martin Freeman näyttelee Martin Freemania, eli kuivakan humoristista Bilboa. Kaukana ovat Sormus-trilogian hobittien suurisilmäinen ihmetys ja viattomuus. Toimintakohtauksien vuoristoratasähellystä, pari deus ex machinaa, turha vuorijättiläistaistelu ja kääpiöistä onnistuu liikautamaan minussa jotain vain heidän johtajansa Thorin.

Mainokset
3 kommenttia leave one →
  1. Thornhoth permalink
    joulukuu 28, 2012 11:23 pm

    Juuri näin. Huvittavaa oli myös ei-Thorin-nimisten kääpiöiden puhe ja replat; kaikki heistä osaavat huudahdella ja vastata kysmyksiin, mutta sisällöltään merkittavat vuorosanat lausui poikkeuksetta James Nesbittin Bofur.

  2. sivukotilo permalink
    joulukuu 28, 2012 11:29 pm

    ei vielä konvehteja, turvotus vasta kikkaa, mutta nokkaa
    http://suolasuinen.blogspot.fi/

Trackbacks

  1. Marraskuun elokuvat osa 3 & joulu-tammikuu 2014 | Alussa oli sana

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: