Skip to content

BEE & DFW

lokakuu 5, 2012

Bret Easton Ellisin vihakampanja David Foster Wallacea kohtaan ei täyttäne riidan tai sodan vaatimuksia, sillä Wallacen on kovin vaikea puolustaa itseään haudan takaa. Toisaalta Ellis ei mahda karvoilleen mitään, onhan (nyttemmin keski-ikäisen) spektaakkelikauhukakaran elämäntehtävänä riitauttaminen ja kohauttaminen. Melko selvää on toki se, että DFW:n opetuslapsiarmeijat rientävät puolustamaan sankariaan (mikä on ymmärrettävää, olihan hän 90-luvun paras kirjailija). Jos tämä ylipäänsä puolustamista tarvitsee.

Sillä Wallacen edustama (ja jotakuinkin lanseeraama) ”vilpittömyys” on juuri tällä hetkellä vakavasti otettavan jenkkikirjallisuuden vallitseva piirre, ainakin jos on uskominen kustannustoimittaja Gerald Howardia. Howard julkaisi molempien kirjailijoiden esikoisteokset ja avaa kirjoituksessaan mahdollisia (henkilökohtaisia) taustoja ja kaunoja Ellisin vihalle. Wallace ehti toki elämänsä aikana haukkua American Psychoa  ja tehdä mm. parodiapastissin Ellisin tyylistä (Girl With Curious Hair -kokoelman nimikkonovelli), joten täysin kohtuutonta viha ei ole.

Mistä Ellis sitten Wallacea haukkuu? Henkilömyytistä (jonka tietysti rakensivat fanit ja media), omahyväisyydestä ja tekotaiteellisuudesta, mutta ennen kaikkea Ellisiä tuntuu ärsyttävän juuri Wallacen pyrkimys ”vilpittömyyteen” ja kaiken läpäisevän ironian kukistamiseen. Nähdäkseni varsin ymmärrettävää, edustaahan Ellisin oma tuotanto jokseenkin päinvastaista, kylmästi virnuilevaa kataloginihilismiä, toisin sanoen moralismia.  Tässä jupakassa media truly is the message/massage, sillä Ellisin merkkirajoitteiset twiitit jäävät kuitenkin (väkisinkin) lähinnä kateellisen katkeraksi ja kakaramaiseksi pilkkaamiseksi vailla mitään perusteluja saati analyysia. Ellisin credoon ei tosin mikään analyysi mahtuisikaan, sehän olisi omahyväistä.

Ellisin twiittejä enemmän seuraamalla alkaa kuitenkin hahmottua erääksi keskeiseksi asiasanaksi GENERATION WUSS (vastapainoksi Ellisin omalle sukupolvi X:lle), jota ei erityisen tarkasti määritellä, mutta jonka tulkitsen lähinnä tärkeilevien hipstereiden vihaamiseksi. Nysvösukupolven kiintotähtiä ovat Ellisin mukaan esim. DFW, Wes Anderson ja Fiona Apple. Tunnistan kaiken tämän ja osaisin pelata myös vastakkaisen näkemyksen kortit, mutta ei minun tarvitse: hymähdellen luen, miten Ellis arvostaa puolestaan Flaubertia, Joycea, Michel Hanekea, Joan Didionia jne. Taiteenkuluttajakategoriat olisivat kauheita stereotypioita, elleivät ne olisi tosia stereotypioita.

Jupakka on henkilökohtaisesti huvittava siksi, että luen parhaillaan sattumoisin sekä Glamoramaa että juuri sitä samaista D. T. Maxin DFW-elämäkertaa, jonka äärellä Ellis marisee. Maailma ei ole erityisen suuri paikka, eikä sattumiakaan lopulta juuri ole. Toisin sanoen: Glamorama on loistava romaani, mutta loistava on myös DFW:n tuotanto. Sekä Cormac McCarthy että Wes Anderson ovat hyviä. Jne. Ellis ja DFW tavoittelivat viime kädessä samaa asiaa: tuskasta selviytymistä.

Törmäsin tähän kaikkeen googlallessani mainio The Rules of Attraction -filmatisointi mielessäni, josko myös Glamoramasta olisi tulossa elokuva. Ja onhan siitä, ainakin jos Ellisin Twitteriin on uskominen. Myös Rulesin ohjannut Roger Avary on ostanut ”elinikäiset oikeudet” romaanin filmatisointiin ja Ellis väitti, että elokuva ilmestyisi jo tänä vuonna. Mene ja tiedä.

Mainokset
No comments yet

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: