Skip to content

Sekvenssissä Melankolia

syyskuu 15, 2012

Romanttinen anti-subliimi Lars von Trierin Melancholiassa”, kirjoittaa kulttimediatutkija Steven Shaviro hienossa esseessään.

Aiheina esim. maailmanlopun teema kapitalistisessa valkoisen miehen yhteiskunnassa: on helpompaa resignoituneesti unelmoida maailmanlopusta kuin kapitalismin loppumisesta. Toistuva, turta, äärimmilleen estetisoitu nykyhetki, joka ei lopu mihinkään katarsikseen, vaan jatkuu aina samana.

Myös elokuvan ainutlaatuisen osuva kuvaus masennuksesta saa arvoisensa käsittelyn. Shavirokin on masennuksen suhteen ”yksi meistä”, minkä lisäksi  hän päätyy määrittelemään elokuvassa kuvatun masennuksen ontologian jopa ”anti-nietzscheläiseksi”.  Masennus on Melancholiassa tila, joka ei ole enää riippuvainen maailmasta tai maailmassa, vaan kaikki on yhtä lailla ”kuollutta”; niinpä masennusta ei voi nietzscheläisittäin redusoida vain jälleen yhdeksi vallanhalun muodoksi.

Elokuvan maailmanloppu ei ole vertauskuva päähenkilön sisäiselle tilalle, vaan päähenkilön ahdistus on pikemminkin subjektiivinen esimerkki maailmankaikkeuden vääjäämättömästä kuolemasta. Justinelle (Kirsten Dunstin hahmo) maailmanlopussa ei ole enää mitään uutta, se on vain ulkoinen vahvistus hänen sisäiselle intuitiolleen ja tilalleen. Näin ollen mitään pelättävää ei ole.

Käsittelynsä saavat myös von Trierin tuotannon tympeimmät ja siten väistämättömimmät puolet: meta ja ironia. Melancholia on Shaviron mukaan von Trierin tuotannon vilpittömin ja vähiten shokeeraamaan pyrkivä elokuva. Siten se on myös ”antimodernistinen”: poissa ovat brechtiläiset lavastekikkailut (Dogville ja Manderlay), groteskit sukupuolielinmutilaatiot (Antichrist), sossupornoilevat dogmit (Idiootit) ja silkat julmuudet (Dancer in the Dark).

Sen sijaan Shaviro lukee elokuvan esi-modernistiseksi, abstraktin taiteen ja geometrian sosiaalista kontrollia vastustavan romantiikan syövereihin. Tässä katsannossa muoto ei yksin riitä; optimismia, terapiaa ja järkeä vastustava painajaismaisuus nousee sielun syvyyksistä banaalin, kaoottisen ja muodottoman rajamailla. Saavutaan toisaalta kitschin, toisaalta melodraaman alueelle. Kaiken aikaa von Trier on toki tietoinen siitä, että vastustaa elokuvallaan nimenomaan omaa, umpimodernistista estetiikkaansa.

Sukupuolten kuvauksen ongelmallisuus on ehkä hankalin von Trierin elokuvia määrittävä tekijä, mistä Shaviro tuntuu olevan samaa mieltä. Hän kuitenkin näkee, että aiempien elokuvien vahvat sadomasokistiset dikotomiat menettävät Melancholiassa merkitystään, koska elokuvan miehet ovat täysin impotentteja ja katoavat vähitellen kokonaan kuvasta. Nainen ei ole enää avuton kärsijä (”uhrattu-feminiini”) tai pahuuden ruumiillistuma (”hirviömäinen-feminiini”), joten von Trier voi tarkastella maailmanloppua ilman ”subliimia spektaakkelia”. Tämän kautta Shaviro kirjoittaa mukaan ”spekulatiivisen realismin” kytköksensä ja kirjoittaa, että sitä edustavaksi voi katsoa myös Melancholian: elokuva käsittelee maailmankaikkeutta sellaisenaan, ilman inhimillisiä kytköksiä tai ihmisen ympärillä pyörimistä.

Tämän jälkeen kirjoitus siirtyykin spekulatiivisen realismin vesille ja mukaan tulevat ”liikkeen” johtohahmot Quentin Meillassoux ja Ray Brassier, enkä minä jaksa enää referoida. Olen pahoillani, mutta onhan nyt sentään lauantai, enkä sitä paitsi tunne kyseistä suuntausta erityisen hyvin. Osaan vain sanoa, että se on ilmeisen kuuma peruna juuri nyt.

Lisää materiaalia spekulatiivisen realismin tiimoilta suomeksi halajaville suosittelen niin & näin -lehden Nick Land -numeroa (2/12), Teoriapiikin yleiskatsausta ja Paatoksen juttua Meillassoux’sta.

 

linkkivinkistä nyökit Ollille

Mainokset
6 kommenttia leave one →
  1. syyskuu 15, 2012 9:04 pm

    ”Elokuvan maailmanloppu ei ole vertauskuva päähenkilön sisäiselle tilalle, vaan päähenkilön ahdistus on pikemminkin subjektiivinen esimerkki maailmankaikkeuden vääjäämättömästä kuolemasta.”

    Kiinnostava luenta. Pitääkö mun nyt tavata tota sadantuhannen merkin juttua itse sen verran, että löydän perustelut tulkinnalle? Voi pyly.

  2. syyskuu 15, 2012 10:00 pm

    Luultavasti, koska ”perusteluja” sille oli muistaakseni siellä täällä, jos kohta siitä en sano mitään, oliko ne aina erityisen uskottavia. Tai siis toi sen ”ihmisten maailma vs. ulkomaailma vs. sisäinen maailma” menee tosiaan ton spekulatiivisen realismin ontologian puolelle ja tuntuu vähän siltä, että se haluaa lukea väkisin leffan sen kautta (niinku vaikkapa Zizek tulkkaa leffoja Lacanin läpi jne). Sinänsä skulaa ihan uskottavan tuntuisesti ja mukavasti toi sen tulkinta, ei siinä mitään, mutta olen aistivinani, että siihen voisi pistää vastaankin helposti.

    • syyskuu 16, 2012 10:46 am

      Niin, en mä oikein osaa sanoa, miksi tuntuu luontevalta (voi äh) tulkita teosta järjestyksessä sisäinen maailma –> ulkoinen maailma.

      Kun sanoin ”kiinnostava luenta”, tarkoitin kerrankin sitä enkä ”kiinnostavalla tavalla väärässä”.

  3. juha saari permalink
    kesäkuu 24, 2013 9:38 am

    Näin kirjoitin 2011 toisaalla Melakoliasta:

    Ehkä Melankolia onkin tylyä kieroilua Trieriltä: että hän onkin katolisuuden jälkeen kääntynyt marxistiksi ja tuhosta ja vahingonilosta nauttiva Justine on hänen alter egonsa? Kun mitään ei ole tehtävissä, nautitaan edes näiden tietämättään muita ja ympäristöään riistävien tollojen tuhosta ja pelosta (autotkin on niin pitkiä etteivät taivu tiellä).
    (…)

    Ja jos Trier tarkoittaa marxilaisen Justinen myös nietzscheläiseksi nihilistiksi, joka löytää tuhon edessä itsestään luokkansa ylittävän (yli)ihmisen, onko Justine sittenkin vielä liiaksi
    kaunainen olemassaoloaan kohtaan ollakseen sitä, mitä Nietzsche tarkoittaa nihlismillä?
    Nihlismin kaunatonta ylittämistä. Ei elämän hylkäämistä vaan sen valitsemista
    mahdottomankin äärellä. (Jos nihilismin logiikka puhdistetaan psykologiasta, juuri toivottomuus olisi paras mahdollinen tilanne ylittää se. Nihilitsikin tarvitsee mielekkään vastavoiman pitääkseen nihilisminsa mielekkäänä retoriikkana ja se on nyt kadonnut Justinelta, ellei sittenkin pidetä sellaisena varakkaan suvun etuoikeutettua asemaa, jolloin Justine siis on enemmän marxilainen kuin nietzscheläinen hahmo). Kumpaa nihilismiä Justien edustaa: sitä ylittävää vai nihilismin kesken jattävää filosofiaa?

    Ja koska kyse voi olla nietzscheläisestä nihilismin ylittämisestä tai siihen jättäytymisestä, kyse voi yhtä hyvin olla sen yhdestä versiosta, Sartren ‘huonon uskon’ paradoksista: optimistinen sisko ei valinnut syvintä itseään, koska antoi itselleen luvan uskoa sen jatkuvan ikuisesti, Justine vapautuu, koska hän kokee universumin valitsevan hänen puolestaan…

    Huonoa uskoa kumpikin mutta kauhistuttavan turhassa asiayhteydessä, kun lopputulos on sama (ellei koko tarinaa tulkitse ontologiseksi metaforaksi). Tai sitten lopputulos kaikissa ttodellisuuksissa on aina ihan sama. Tässä kirjoittajan ihan omassakin.

Trackbacks

  1. Tammikuun elokuvat osa 1 & miniessee kauneudesta elokuvassa « Alussa oli sana
  2. Maaliskuun leffat | Alussa oli sana

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: