Skip to content

Miksi pidin Cronenbergin Cosmopoliksesta

syyskuu 3, 2012

Cronenbergin Cosmopoliksesta ei tunnu pitävän oikein kukaan, mikä on sääli, mutta ei toisaalta erityisen yllättävää, koska kukaan ei osaa katsoa sitä. Tarkoitan: kukaan ei osaa soveltaa sopivia työkaluja tai sopivaa sivistystä. Ehkä niitä ei vain ole. Vaikka en ymmärrä, miksei olisi; sen kun seuraa mieli ja aistit auki kulttuuria, aikaa ja estetiikkaa. Mietti, miksi asioita on tehty niin kuin on tehty. Pian ymmärtää taiteestakin kaiken ja osaa johtaa kaikki loogiset päätepisteet kullekin estetiikalle. Ei ajattelurakenteissa ja meemeissä ole mitään elitismiä. Kunnes tietenkin tajuan, että ai niin, on aika ja se, mihin ja miten sitä käyttää.

Ja mitäpä siitä, ei sillä ole mitään väliä. Olen tottunut myös siihen, ettei keskisuuressa suomalaisessa kaupungissakaan kannata pukeutua mitenkään erityisesti tai mietitysti, ellei halua erottua joukosta kirkuvasti. Samalla tavalla ajattelen: kukaan tuskin miettii jotain Zulawskin elokuvien tanssimaista estetiikkaa, tai Jarmanin ja Greenawayn dialogin ja näyttelijätyön tietoista etäännyttävää efektiä suhteessa Beckettin ja absurdin teatterin perinteeseen. Sehän on nolostuttavaa, mutta minulle paljon tärkeämpää kuin siivoaminen tai huoli siitä, mitä joku toinen verorahoilla tekee tai ei tee. Toisaalta pitää aina muistaa, että moni ei osaa mitään muutakaan, kuin olla huolissaan muiden elämistä.

Olin Cronenbergin elokuvasta ensin innoissani – ja olen vieläkin, sillä pidin siitä – mutta aloin nyt miettiä, että piruako minä niistä elokuvan erityispiirteistä lässytän, kukaan ei jaksa kuitenkaan pohtia tai lukea tai olla samaa mieltä ja ne jotka ovat, tietävät asian jo ja ajattelevat (kuten minä), että lol, eikai jotain Pinteriäkään kukaan enää lue (paitsi ehkä ne, joiden mielestä Alice Munro on koskettavaa kirjallisuutta), joten onko tämän leffankaan flirtti pinteriläisen dialogin kanssa enää kovinkaan relevanttia. Toisaalta suuren kirjallisen taiteen standardi on edelleen Sofi Oksanen eikä vieläkään Tom Stoppard, joten lienee ilmiselvää, ettei sinne Pinteriinkään ole, lopulta, edes vielä päästy.

Samassa hoksasin, että luultavasti juuri samasta syystä bloggaamisenikin on vähentynyt jatkuvasti. Laiskistun, vajoan välinpitämättömyyteen ja silloin kun kirjoitan, koetan kirjoittaa kuin mikäkin journalisti (eli yleistajuisesti ja kontekstualisoiden, lue: tylsästi) tai rekuperoiden juttuni (säälittävän pieneksi) rahalliseksi voitoksi. Koska vanhenen ja alan miettiä toimeentuloa ja menetän kiilusilmäiset maksiimini. Turta ja yhdentekevä on se hetki, jona huomaa miettivänsä omistusasuntoa ilman sen kummempia tuntemuksia vieraantumisesta ja alistumisesta, mutta ei toisaalta enää ymmärrä, miksi nuorempana ajatteli, että jos moinen hetki joskus koettaa, ei muuta kuin kaulakiikkuun. Meissä kaikissa asuu perheenisä ja -äiti, joka on aina ollut olemassa, joka asutti syviä himmeitä onkaloita, joka vain odotti ihmistä välikappaleekseen.  Vanhentuessaan ihmiset haluavat vetäytyä kuolemaan johonkin lämpimään.

Takaisin kirjoittamiseen: alan olettaa, että muut ihmiset tietävät saman minkä minä, tulevat samoihin johtopäätöksiin. Niinpä kirjoitan vain fragmentteja tai reunahuomautuksia, koska oletan kaiken muun olevan itsestäänselvää. Tämän seurauksena kukaan ei kohta ymmärrä teksteistäni enää yhtään mitään ja vastaavasti paluu todellisuuteen on raju, kun pitääkin oikeasti miettiä että mitäs sanoja sitä nyt käyttäisi, mitkä kaikki ovat nyt niitä ”sivistyssanoja”. Sellainen (siis sekava ja reunahuomauttava) on muuten myös tämä kirjoitukseni, jonka oli tarkoitus käsitellä Cronenbergin uutta elokuvaa.

Keinot, joita minä Cosmopoliksen aukivääntämiseen käytän, ovat nykytaidegallerioiden ja uudehkon teatterin ja kevytavantgarde-elokuvan peruskamaa ja tulevat ihan luonnostaan. I kid you not: ei mitään brassailua, ainoastaan taiteen- ja kulttuurintuntemuksen perusoppimäärää. Kuten jo sanoin: pohjalle vähän absurdia teatteria ja sen jälkeläisiä (Pinter, Stoppard), toisaalta elokuvan puolella vaikkapa peruosastoa vähän vaikeammasta elokuvasta (Jarman ja Greenaway), mutta oikeastaan myös kaikki vähän vinompi kulttikama ja b-touhu, joka ei nojaa pohjimmiltaan helvetin jäykkään auteur-pylväikköön, vaan ammentaa huolella aivan mistä hyvänsä lähteestä keinoja kaihtamatta; monitaiteisuus, cross-over, pop-taide, performanssi, nykytanssi, symbolistis-psykoanalyysinen soosi jne. Kaikki tämä tulee yhtenä verkostona, joka on kaikki toisaalta materiaalia kirjoittamiselleni, erityisesti ”runolliset” piirteet; hankalasti selitettävissä oleva, kaikki subjektiiviselta löydöltä vaikuttava, kaikki henkilökohtaisen elämän kanssa resonoiva, kaikki mikä ylipäänsä tuntuu joltain.

Samalla mietin tietysti oitis myös, että jaha, tästä leffasta ei vaikkapa Tarkovskin olisi digannut, koska tämä menee aika huolella ”tietyn estetiikkakäsityksen” piiristä ”sen toisen estetiikkakäsityksen” puolelle, minkä lisäksi tässä on metaforiakin, tai siis juuri siksi, koska ”tässä käsityksessä” kaikki rakentuu tälle typerälle metaforiselle yhteiskunnallisuudelle, mitä taasen ei oikein voisi pitää ”puhtaan elokuvallisena”, mutta mitä sitten? Sen käsittelemiseen on olemassa keinot, siitä voi pitää, siitä voi jauhaa itselleen ravinteita OLETTAEN kuitenkin, että tietty perusvire pitää ja sallii sen.

Oikeastaan Cronenbergin leffan tapauksessa tarkoitan, että kaiken yhteiskunnallisuuden ja banaalin ”kapitalismin kommentoimisen” voi unohtaa (kaikki se, mihin kritiikit ovat tuntuneet keskittyvän, koska eivät tajua tyylistä mitään), KOSKA leffassa on siisti dynamiikka toisaalta repliikkien umpikirjallisuuden, toisaalta konvention ja toisaalta siellä täällä ”realistiselta” näyttävän maailman välillä. Nämä ovat sitten niitä kliseisiä juttuja, jos on tuutannut avantgardeleffaa ja -näytelmää suoneen, mutta hitto vieköön, kyllä sellaista vain silti virkistää nähdä ihan Finnkinossa asti. Nyt jopa konteksti vaikuttaa, toisin sanoen ihan oikeaksi elokuvaksi pyrkivä elokuva leffateatteriin osuessaan tuntuu situationistiselta ja villiltä tempaukselta. Nytin Anu Silfverberg onnistui muuten huomaamaan kritiikissään, että kovin on kirjallista dialogi joo, aivan kuin oltaisiin epäonnistuttu jossain ammattimaisessa autenttisuuden (Stanislavski ja metodi ja uskottavuus ja blaablaablaa) tavoittelussa (ja aivan kuin se olisi huono juttu), vaikka mikään sellainen ei ilmiselvästi ole ollut Cronenbergin tarkoituksena, eikä muuten kenenkään muunkaan oikeasti kiinnostavan taiteilijan.

Mutta siis niin, tässä tapauksessa: Juonesta viis, kokoavasta teemasta viis, yhteiskunnallisista kytköksistä viis. Sain seurata vajaat pari tuntia kiinnostavaa tilaa, jossa oli metaa joo ja höpsöhköä moralismia joo ja myös lopulta aika ilmeisiä juttuja, mutta toisaalta myös arvaamattomuutta ja outoa, ja joka samalla muistutti, miksi pidin myös DeLillon (yleisesti haukutusta) alkuperäisteoksesta; koska se oli pikemminkin poeettinen, hetkellinen ja tilallinen eikä holistinen, kompositiollaan tai ”vakavalla teemallaan” lopulta tainnoksiin lyövä fallinen pylväs, jonka insinöörikin tajuaa (ja on samalla ainoa asia, jonka insinööri tajuaa). Huom. kirjasta en luultavasti enää pitäisi, koska eihän mikään säily.

Elokuvana Cosmopolis on oikeastaan komedia, keskimäärin pikemminkin hauska kuin esimerkiksi traaginen tai ahdistava. Dialogivetoinen, hienoja kielellisiä leikkauksia ja non sequitureilta vaikuttavia vetoja. Tästä tosin lienee kiittäminen DeLilloa. Tavallaan Cosmopolis on teemoiltaan samalla apajalla kuin McQueenin Shame, mutta ilman ryppyotsaisuutta eikä niin viritellysti. Siksi se myös kestänee enemmän katselua. Elokuvassa on muutama varsin hieno ja jännitteeltään perin omituinen kohtaus: eturauhastsekkaus/jutustelu sihteerin kanssa -triangeli, lopun pitkä dialogi heitteille jätetyltä gerbiililtä näyttävän Paul Giamattin (jonka metodinäyttelymäinen ”uskottavuus” alkaa puskea väkisin pintaan ja luo hupaisan ristiriidan leffan yleisen näyttelijäntyön suhteen) kanssa. Robert Pattinson näyttelee helvetin hyvin itseään, eikä ole muuten millään tavalla ”vieraantunut”. Aivan yhtä järjetöntä olisi väittää, että Heath Ledgerin Jokeri oli ”todellisuudesta vieraantunut”. Lause on tietenkin järjetön, koska todellisuutta ei voi määritellä, ainoastaan moraalikoodistot, joihin suhteuttaa. Pattinsonin hahmo on tietysti myös helppo ratkaisu, koska hänet on abstrahoitu jonnekin taskulaskimen ja Mark Zuckerbergin väliin; oikeastaan koko tyyppi on maagista ajattelua ja fantasiointia. Myönnän olevani tämän romanttisen, arkkiviholliselle/pääpahikselle sukua olevan meemin suuri fani. Sehän on lopulta se iänikuinen Lucifer-kela.

Elokuvassa/kirjassa oleva, selittäväksi motiiviksi nouseva ”epäsymmetrinen eturauhanen” on ilmeisyydessän ja typerässä vertauskuvallisuudessaan hölmö rakennelma, mutta piru vieköön, se tuntuisi silti samalla toimivan vertaukseksi myös sille, minkä vuoksi pidän leffasta; muut näkevät siinä kylmyyyttä ja tarkkaa kolkkoutta, mutta minä näen epämuodostumia ja mittaamattomissa olevia vetoja. Voisin muotoilla jotain seuraavanlaista ylevää: Pattinsonin hahmon tavoin katsoja tuhoaa itsensä, jos ajattelee, että kysymys on vain kapitalistisen vieraantumisen pamfletista ja siten tietyn kaavan noudattamisesta, vaikka tosi asiassa se kaikki siisti kama on jossain ihan muualla.

Tai ehkä kaikki tietävät tämän jo, mutta eivät vain pidä sitä merkityksellisenä tai mainitsemisen arvoisena seikkana.

Mainokset
7 kommenttia leave one →
  1. Topias permalink
    syyskuu 4, 2012 6:45 pm

    Joo, mulla tuli myös Beckett ja muu ns. absurdi teatteri mieleen tuota katsoessa, varsinkin kun se Giamattin hahmo muistuttaa joitain niitä Beckettin näytelmien ryysyläisiä viltteineen. Henkilöt puhuu melkein toistensa ohi assosioiden jotain omia katkelmallisia kelojaan tietyn aihepiirin tiimoilta. Runkonahan siinä on periaatteessa juuri se kapitalistisen vieraantumisen moraliteetti, joka on jonkun Bret Easton Ellisin ominta alaa, mutta se on pantu näytteille niin omalaatuisesti klenkkaavaan tapaan sivupolkuineen ja poeettisine assosiaatioineen, että pelkästään tuohon ilmeiseen ”nuoren jupin itsetuho” takertuminen on ko. leffan hölmöä typistämistä ja juuri sitä mihin tiettyyn lukutapaan tottunut arvostelija ensimmäisenä tarttuu, kun käy sen yhden maksetun näytöksen katsomassa, että saa arvostelun painoon.

    Aika yleisesti elokuvat halutaan typistää johonkin moraaliseen kertomukseen, jonka onnistunut esittäminen määrää myös teoksen taiteellisen tehon ja arvon arvostelijoiden mielessä. Ei se välttämättä väärin ole, mutta asiassa on muitakin puolia. Samasta syystä esim. Lars von Trier aiheuttaa niin usein närkästystä, kun hänen elokuviensa ilmisisältö halutaan ottaa kirjaimellisesti ja samaistaa tekijän kanssa. Moraalisesti turmeltuneita tapahtumia ei saisi esittää elokuvassa ellei tuo selkeästi ilmi, että pitää näitä asioita tuomittavina. Jne.

  2. syyskuu 5, 2012 5:36 pm

    Ville, mikä Giamattin tyylissä tarkalleen ottaen tuntui susta riitasointuiselta muun leffan kanssa?

    • syyskuu 5, 2012 5:58 pm

      Se näyttelee, vetää metodilla. Ei ole detached.

      • syyskuu 5, 2012 9:05 pm

        Jonkun verran naturalistisemmin (termi on epätarkka, mutta saa kelvata) se vetää, joo, mutta jostain syystä se ei häirinnyt mua. Siis: Giamattin näyttely tuntui rennolta, pakottamattomalta, jonka takia tyylilajien ero ei vaivannut.

        Toisaalta katsoin kohtausta, kuten koko elokuvaa, tämän tekstin virittämänä. Ehkä olisin reagoinut tabula rasana – tai no, rasampana – eri tavalla.

  3. syyskuu 6, 2012 6:10 am

    Niin siis ei se minua häirinnyt siinä mielessä, ettenkö olisi pitänyt siitä.

Trackbacks

  1. Tammikuun elokuvat osa 2 & miniessee Tarantinosta « Alussa oli sana
  2. Marraskuun elokuvat osa 3 & joulu-tammikuu 2014 | Alussa oli sana

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: