Skip to content

Erään väittelyn kyökkipsykologiaa

heinäkuu 16, 2012

Erkka linkkasi sosiaalisessa mediassa mainioon, mutta samalla hirvittävään ja hampaita kivistävään 70-luvun lopun Brittien tv-debattiin, jossa huumoriryhmä Monty Pythonin John Cleese ja Michael Palin puolustavat tuolloin uunituoretta Life of Brian -elokuvaa rienaussyytöksiä vastaan. Neljässä osassa YouTubesta löytyvä keskustelu on samalla tapausesimerkki väittelyn mahdottomuudesta silloin, kun ajatusmaailmojen välinen kuilu on ylittämätön.

Jo ohjelman dynamiikka on kiehtova ja petollinen: juontaja on brittiläisen tyylikäs, sivistyneen oloinen ja nuorekas. Leppoisa tunnelma korostuu entisestään, kun juontajan alkuesittelyn jälkeen elokuvasta näytettävä pätkä ei meinaa lainkaan käynnistyä, vaan katsoja ja studioyleisö saavat seurata naureskelevaa ja epäuskoista juontajaa, lopulta vieläpä mustaa kuvaruutuakin. Pätkän jälkeen juontaja selittää naama peruslukemilla, pokkansa vaivoin yleisön hihittäessä pitäen, miten ”Mandy, Kristuksen äiti” teki pätkässä sitä ja tätä (englannin ”Mandy, Mother of Christ” on tietenkin nasevampi alliteraatioineen). Kaikki on juuri niin, kuin älykkäässä ja sivistyneessä (britti-)huumoriohjelmassa kuuluukin olla. Monty-fanilla on kotoisa olo, hän on jutussa ”mukana”, tietää tismalleen mistä on kysymys.

Sisään astuvat Cleese ja Palin, tuolloin jo 40. ikävuottaan hipovat ja sittemmin yhä vain rakastetummat koomikot. He juttelevat rauhallisesti elokuvaan johtaneista keskusteluista ja tuolloin jo elonsa iltaan painuneen ryhmän tulevaisuudesta. Ryhmän sisäisestä dynamiikasta jotain ”tietävä” katsoja tarkkailee kiinnostuneena Cleesen ja Palinin välistä suhdetta; olihan ryhmässä 6 taitavaa/nerokasta yksilöä, joiden visiot väkisinkin törmäsivät ajoittain. Myös sisäiset parivaljakot ovat hyvin tiedossa: Cleese kirjoitti Graham Chapmanin kanssa, Palin Terry Jonesin kanssa (jonka kanssa Cleesellä oli hieman riitaisa suhde). Ja niin edelleen.

Vielä yksi klippi. Sitten vanhat, kunnioitetut kirkkomiehet astuvat sisään. Kristitty pyhäinjäännös, katolilaiseksi vanhoilla päivillään kääntynyt kulttuurimies (ja siten ilmeisen viisas) Malcolm Muggeridge ja hieman sarkastisempi ja älykkäämmän oloinen piispa Mervyn Stockwood, molemmilla fantastinen yläluokkainen aksentti. Huomatkaa tunnelman vähittäinen muutos odottavasta, muutaman kirkkomiesten heittämän jäänmurtajavitsin kautta hieman levollisemman kautta aina synkempään ja lopulta lähes epätoivoiseen uupumukseen. Cleese koettaa olla sortumatta vanhojen miesten totaaliseen verbaaliseen teurastukseen (eläväthän nämä jatkuvasti heidän perintöänsä kohtaan vihamielistyvässä yhteiskunnassa) siinä, missä Palin koettaa kiistää koko elokuvan edes liittyvän uskontoon. Tilanteen vaikeutta ei paranna se, että selkeästi sekä yleisö että juontaja ovat Montyjen puolella. Pinnan alla kytee jatkuvasti epätoivoinen karjahdus; eläkeikäiset miehet ovat nykykatsojan vinkkelistä katsoen 12-vuotiaan tasolla.

Tiedostan myös asennon, jossa Cleese ja Palin ovat rienaajia ja vasta vanhojen herrojen mukaantulo (myönnän kieleni poliittisuuden, en vain jaksa nyt olla tasavertainen) vapauttaa keuhkot hengitykseen. Se asento on tietenkin juuri tässä väittelyssä vaikea löytää, koska katolisuuskin on vasta sittemmin löytänyt ajanmukaisempia/muodikkaampia puolustautumiskeinoja.

Entä onko keskustelun jälkeen kellään hyvä olo? Onko syntynyt jokin yhteisymmärrys jostain?

Itse debatin tietosisällöstä en jaksa sen kummemmin kirjoittaa, kaiken pystyy joka tapauksessa kääntämään myös päälaelleen. Kristillisyys on väitelty tyylittömästi. Montytkin jättävät asiansa pinnalliselle ja liian helpolle tasolle.

Loogikko ja tiedonkerääjä minussa bongasi (tai oli bongaavinaan) kuitenkin kaikkien väittelijöiden puheista ainakin seuraavat väittelyvirheet: argumentum ad nauseam, argumentum ad auctoritatem, ignoratio elenchi, dicto simpliciter, ekologinen virhepäätelmä, hätäinen päätelmä, hätäinen yleistys, varmentamaton lähde jne. jne. jne. Kyseisen väittelyn lähilukemiseen lähden vain vahvasti pyydettäessä. Siitä tulee joka tapauksessa aina vielä likaisempi olo kuin väittelyn seuraamisesta.

Nuorempi koomikkorintama vastasi koko sekasotkuun tietenkin tapansa mukaisesti, eli tuottamalla lisää sitä samaa: päätöntä absurdiikkaa, kääntelyä ja leikiksi lyömistä. Mutta miten lyödä väittelydynamiikan kannalta merkittävästi leikiksi, jos vastapooli ei hyväksy leikiksi lyömistä, tai edes jaa huumorin lähtökohtia?

Mainokset
No comments yet

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: