Skip to content

Miten valitsin eilen katsomani elokuvat

heinäkuu 15, 2012

Kuinka löytää Rohmerin Vihreän säteen älykkään, yksinkertaisen ja koskettavan helppouden jälkeen jotain katsomisen arvoista, ellei sitten yksinkertaisesti katso lisää Rohmeria? Entä mihin suuntaan pitäisi mennä, jos haluaisi samaa villiä koreografiaa kuin Zulawskin Possessionissa? Tai muistin labyrinttien purkamista, Kaufmanin Synecdoche, New Yorkin tyyliin? Onko Svartjesin Pentimentolle jokin vastine? Tai Korinen Gummolle? (Namedroppaan, koska se on mielestäni tärkein tiedon ja kokemuksien jakamisen keino; ei selittämistä, ainoastaan osoittamista. Jos selittää, ei kenenkään enää tarvitse sen jälkeen kokea. Miksi siis lukea tämän pidemmälle? En todellakaan tiedä. Autuaita ovat haluavat.)

Tämä metsästys lienee tuttua kaikille taidetta tutkiville, niin ainakin oletan. Tietysti sitä enemmän kuluu resursseja, mitä enemmän elämäänsä taiteen parissa kuluttaa ja vastaavasti sitä nirsommaksi lähtöjoukon suhteen tulee, sen kusipäisemmän leiman saa otsaansa makukoneena ja pian sinulle ei enää puhukaan kukaan.

Mutta: kuinka löytää se tietty mauste tai tila, joka on tyypillinen juuri sille ohjaajalle, tai vielä luultavampaa, sille yhdelle elokuvalle tai kokemukselle? Syntyy tietyt polut ja tietyt aistit, ennakoinnit ja toisaalta pakko tehdä ”hyppyjä tuntemattomaan”. Suosittujen estetiikkojen ja poetiikkojen jäljille on tietenkin helpompi päästä. Godardin jälkeläisiä on kaikkialla, Uudesta Aallosta puhumattakaan, mutta sieltäkään ei kannata mennä ilmeisimpään suuntaan ja jäädä 60-luvulle, vaan hypätä vaikkapa (Kaurismäen sijaan, joskin kaikki kunnia sinnekin suuntaan) 80-90-luvun Leos Caraxiin. Taide-elokuvan korkeimmassa kaanonissa on toki hyvin vähän juttuja, joista en pitäisi ainakin jollain tasolla; elokuvan kieli on järjestelmä, joka oikein sovellettuna tuntuu hyvältä ja kuvastaa ja täydentää ihmisyyttä, oli aihepiiri mikä hyvänsä. Lisäksi olen itse taiteilija ja tunnen kaltaiseni (valitettavan, jos niin haluaa) hyvin. Niinpä voisin nyt katsoa Marcel Carnén Paratiisin lapset (jota en ole nähnyt) tietäen, että pitäisin siitä. Ei olisi johdonmukaista tai luultavaa, että se poikkeaisi muusta, jo tuntemastani, kaanonista tai aikalaismateriaalista niin paljon, ettenkö pitäisi. Tämä saattaa tosin tehdä minusta huonon yleisen maun kuvastajan, koska a) kaikki vihaavat kriitikkoja ja b) keitä hyvänsä ”asiantuntijoita” ja -isteja.

Mutta kaanoninkin keskeisen kaman alkaa tuntea jo liian hyvin, pitää tunkea raja-alueille ja haastaa itseään. Joutenolokin käy ”työstä”, jos työllä tarkoitetaan itsensä jatkuvaa kouluttamista ja muuttamista. Enkä todellakaan puhu mistään ”elinikäisen kouluttautumisen” mantrasta; napin painamisen oppii kyllä vaihtamaan vivun kääntämiseen, jos niin haluaa. Kaikki ”palkkatyö” on tuossa mielessä pohjattoman ongelmallista, enkä mieluusti koske palkkatyön kysymyksiin tässä yhteydessä pitkällä tikullakaan. Blogistaniassa niin monet sadat minua typerämmät (enkä minäkään todellakaan ole mikään nero; narsismi on asia erikseen) paskovat jo reisilleen asian tiimoilta. Mahdollisesti myös elokuvamakunsa voi muuntaa toiseksi, mutta sekin vaati intensiivisyyttä. Kysymys onkin lähinnä siitä, miten ajankäyttönsä ja energiansa kohdistaa.

Joka tapauksessa jaarittelen ja kirjoitan sekavia siksi, että koetan vaihteeksi jäljentää tai edes jotenkin kehystää eilistä haluani katsoa juuri tietynlaista elokuvaa sen sijaan, että puhuisin vain itse elokuvasta. Tai yritän edes vähän avata sitä kelaa, joka valintaan johtaa, jos johtaa. Olen nimittäin harvinaislaatuisen huono päättäjä ja yleensä, halun psykoanalyyttisen version mukaisesti, haluaisin tietenkin juuri sitä, mitä minulla ei kullakin hetkellä ole. Esimerkiksi elokuvateatterissa trailereiden aikana huomaan keskimäärin aina, että haluaisinkin katsoa jonkin trailereiden elokuvista, enkä juuri alkamaisillaan olevaa, itse valitsemaani elokuvaa. Luulen, että tämä on yleinen perusreaktio, onhan blockbuster-elokuvassa kysymys trailerikulttuurista; kaikki leffat ovat pohjimmiltaan samaa vaaleanpunaista broilerimursketta, toiset vain alustetaan ja stailataan paremmin.

Olin kuitenkin onnistunut supistamaan mahdollisia valintojani, koska olen vanhempieni luona, poissa oman leffahyllyni ääreltä. Toisaalta myös täällä on internet ja siten keskimäärin mikä hyvänsä elokuva tarjolla, mutta psyykkiset blokit toimivat myös. Olin katsonut toissapäivänä isäni digiboksiin tallentaman Rohmerin Vihreän säteen, josta pidin kovasti, jopa enemmän kuin odotin. Osasin kyllä odottaa sitä tietynlaista, bikininväristä eteläranskalaista uimarantaa ja rakkauselämän pohdiskelua, joka Rohmerin 80-luvun elokuville on tyypillinen, mutta elokuvan päähenkilö oli poikkeuksellisen hyvin rakennettu ja juuri tietynlaista ihmistyyppiä (arka, kaikesta älyllistämisen kautta kieltäytyvä, kasvissyöjä, herkkä, romantikko mutta kovin skeptinen) loistavasti kuvaava.

Rohmerin jälkeen katsoin välipalana Lee Tamahorin Nextin, ihan vain siksi, koska se perustuu Philip K. Dickin kertomukseen; Dickin jutuissa on tunnetusti aina jokin juju, jonka äärellä voi uneksua loputtomiin, oli itse sovellus kuinka huono hyvänsä. Lisäksi ne ovat yleensä scifiä. Leffa oli hetken viihdyttävä, erityisesti koska rakastan ennakoimisen/laskemisen problematiikkaa; onko mahdollista tulkita niin ympäristöä ja todennäköisyyksiä niin tarkasti, että voi sen kautta näkemään tulevaisuuteen? Poikamaista ja sarjakuvamaista, tiedän. Nextin hahmo (Nic Cagen esittämä, kuinkas muuten) oli kuitenkin lopulta vähemmän kiinnostava, kuin vain muutamaa päivää aiemmin, eräässä Fringen 3. kauden jaksossa näkemäni ennakoija; Cage osasi ennustaa tarkalleen seuraavat 2 minuuttia tietämättä tähän syytä, siinä missä Fringen hahmo oli yksinkertaisesti niin älykäs (nojoo, tietysti jonkin superseerumin seurauksena), että pystyi laskemaan ja ottamaan yhtaikaisesti huomioon järjettömän suuren määrän prosesseja siinä, missä Cage vain tiesi. Onko se sitten kiinnostavampaa? Minun mielestäni on, joskin yksinkertaisesti siksi, koska en tiedä osaako moderni tiede vastata tällaisen supertietokoneen ongelmaan. Teoreettisesti sen luulisi olevan mahdollista, koska tarpeeksi kova laskuteho ennakoi myös ennalta tuntemattomat muuttujat jne.

No, en laske Tamahorin leffaa ”taiteeksi”, vaan viihteeksi. Ainoa ero tässä määritelmässäni lienee se, että taide muuttaa jotenkin psyykeeni ja tunteideni metafyysistä tilaa ja tasapainoa, siinä missä viihde lähinnä nostattaa hetkellisesti pulssiani tai nopeuttaa ajan kokemusta (taide muuten hidastaa sitä). Nämä ovat mutumääritelmiä. Joka tapauksessa pystyisin katsomaan kolme Nextin kaltaista elokuvaa peräkkäin, mutta en kolmea Rohmeria ilman, että oloni luhistuisi tai saisi jonkin kohtauksen. Tämäkin voisi olla jonkinlainen ehdotus taiteen määritelmäksi.

Mitä sitten katsoin eilen, edelleen Rohmer-tunnelmissa (Next ei vaikuttanut fiilikseeni tai ajatuksiini mitenkään muuten kuin kiilaamalla sinne toffeemaisen sitkeän himon Jessica Bielin sinänsä varsin mahtavaan takapuoleen; lisää määritelmiä taiteelle)? Koetin mennä kattogenren, eli ”uuden aallon” (Ranska/Italia) kautta, sillä löysin Elisa Viihteen leffavuokraamopalvelusta Pasolinin Teoreman. Miksi helvetissä siellä on Pasolinin Teorema, en todellakaan osaa sanoa. Kenties jonkinlainen Future Film -kytkös, tarjolla kun oli myös Godardin Vivre sa vie (jonka olin tosin katsonut juuri). Päätökseni katsoa Pasolinia sai tästä omituisesta seikasta lisäpontta: pakkohan se on katsoa, kun se on noin älyttömässä joukossa (se pakollinen eurooppalainen vanha taideleffa videovuokraamon hyllyssä). Laajensin heti projektiani 60-80-lukujen uuden aallon katsomiseksi, sillä olin katsonut Rohmeria ennen Leos Carax’n Godard-vaikutteisen ja hienon Boy Meets Girl -debyytin vuodelta -84. Aloin myös oitis miettiä, mitä katsoisin Pasolinin jälkeen: jotain uutta aaltoa edeltävää, kenties Renoiria tai neo-realismia? Sillä tiesin, että Rohmerin 80-luvun kepeydelle voi olla hankala löytää vastineita. Teorema oli käsittääkseni myös Susan Sontagin lempielokuvia ja Sontagin maku ei yleensä osu harhaan suhteessa omaani.

Paitsi tällä kertaa. Teorema osoittautui tylsäksi, klenkkaavan banaaliksi ja vulgaarin ilmeiseksi symbolismiksi, joka oli niin surkuhupaisan marxilais-katolinen, että vanhentui luultavasti viidessä vuodessa. 2010-luvulla katsottuna elokuva toimii vain silloin, kun se unohtaa agendansa ja tarkoituksensa, eli yhteensä ehkä vartin verran, silloin tällöin. Marxin vulgaarisoveltamisesta taiteeseen kiinnostuneiden kannattaa se kuitenkin tarkastaa, jos haluaa esimerkin siitä, miten poliittista elokuvaa ei ainakaan tule tehdä.

Pasolinin patsastelu (vitun Rimbaudit ja Tolstoitkin siellä pääsivät kuvaan, kirjoina siis) palautti taas vaihteeksi suuhun kaiken sen, mikä italialaisessa ja ranskalaisessa elokuvassa on pahinta, joten ei tehnyt hirveästi mieli jatkaa temaattista katsomisprojektiani. MUBI:n leffalistoja selaillessani silmään osui kuitenkin Vera Chytilován Tuhatkaunokit, joka oli toisaalta uutta aaltoa ja 60-lukua, mutta bonuksena tšekkiläistä ja ennen kaikkea surrealistisilla, dadaistisilla ja psykedelisillä mausteilla vahvistettuna. Kaiken tämän huomaa jo muuteman kuvan perusteella. Puhumattakaan siitä, että IMDb suosittelee samantyylisenä elokuvana japanilaisen psykedelian suurta kulttiklassikkoa, Hausua, joka puolestaan on elokuva, jonka kaltaisia olen etsinyt. Jne.

Tuhatkaunokit osoittautuikin mainioksi ja päättömäksi kamaksi, joka samalla osoittaa, miten itäeurooppalaiset tekevät poliittisuuden(kin) paremmin: elokuva on 70 minuuttia feministis-absurdistista turpaanvetoa kommunistiselle diktatuurille ja porvarilliselle virkamiehistölle, joka näyttää nykyään lähinnä japanilaiselta tyttökulttuurilta pistoksia saaneelta Samuel Beckettin näytelmältä, joka on toisaalta ajettu Fellinin ja Wojciech Hasin karnevalistis-groteskin visuaalisen myllyn läpi, mutta toisaalta mukana on myös Beatles-esteettistä (ja Pink Floydin ennakoivaa) psykedeliaa, leikkailua ja liimailua, sarjakuvamaisia äänitehosteita, rasavillin ihanaa lapsellisuutta. Kaiken takana poliittinen tilanne, jos sitä vasten haluaa peilata. NYT se toimii. Saatan kirjoittaa elokuvasta tarkemmin vielä myöhemmin, mutta sitä odottaessa kiinnostuneiden kannattaa lukea Jari Mustosen mainio teksti elokuvasta.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: