Mustiinpano: The Keep

Jennifer Eganin kolmas romaani The Keep (2006) ei ole missään mielessä mestariteos ja sisältönsä puolesta se vajoaa lopulta lähinnä tekosyyksi narraatiokikkailulle*, mutta teoksessa kosketellaan ajoittain jotain aikalaisontologialle kovin tärkeää; yhteydessä oloa.** Tarkoitan tällä puhelin/kännykkäverkkoa sekä tietysti internetiä, jonka Egan kuitenkin jättää lähes käsittelemättä, ehkä hänellä ei ollut tarpeeksi kokemusta verkosta (s. 1962, aitsaijaijai, paha väliinputoajasukupolvi); Facebook oli jo pyörinyt muutamia vuosia tuolloin. Myös puhelinvastaajat ovat tärkeä yhteysväline, Yhdysvalloista kun on kysymys.

Kontekstista sen verran, että keskushenkilö Danny on, Wikipedian nasevasti laittamana, ”ikääntyvä hipsteri New Yorkista”, jonka tämän serkku (heidän lapsuuteensa liittyy tietenkin jokin synkkä salaisuus) kutsuu jonnekin itäiseen Eurooppaan kunnostamaan vanhaa linnaa. Dannyn elämässä ei ole oikein mitään kouriintuntuvaa suuntaa, eikä hän osaa hyvin mitään muuta kuin skenettämisen jne. jne. Hän on siis luultavasti juuri sellainen hahmo kuin kirjan keskimääräiset lukijatkin: sosiaalisen pääoman metsästäjä ja annostelija, jolla on miljoona tuttavuussuhdetta, mutta ei aikaa ja kykyä syventyä mihinkään tai keneenkään ja olennon keskuudessa on tyhjyyden ja saamattomuuden onkalo ja sitä rataa.

Niinpä Danny on täysin sosiaalinen olento siinä mielessä kuin elävät kuolleet ovat eläviä, riippuvainen siitä jatkuvasta yhteyden tunteesta ja juorujen suunnasta, joka on tietysti keskeistä yhteisöjen ekosysteemille kautta aikain, mutta joka tässä kuitenkin alleviivataan nimenomaan puhelimen ja tietoverkkojen kautta käydyksi yhteydeksi. Yhteydeksi, jonka kautta suurkaupungin (tai maailmanlaajuisen tietoverkon) huomiotaloudessa jotain huomiotalouden mittareilla huomion arvoista saavuttaa, jos saavuttaa. Linnan lähettyvillä ei oikein tietoliikkenneyhteydet pelitä, joten Danny kärsii vieroitusoireista, joita ei kuitenkaan ikinä saada mitenkään tyydyttävällä tavalla kielellistettyä.

Ajankohtaisuudestaan huolimatta tai mahdollisesti juuri siksi Eganin kirja astuu kuitenkin, suhteessa tähän maaliin, lähinnä vähän sinne päin ja jatkaa sen saman omituisen lavastenykyajan rakentamista, jonka 40-50-vuotiaat, sivistyneet ja kiitoksin palkitut nykykirjailijat ohivuotonaan rakentavat. Sen nykyajan, jonka ”täydelliseksi ja sadoissa väreissä välkehtiväksi kuvastajaksi” jenkki- ja brittikriitikot voivat näiden samaisten kirjailijoiden teokset luokitella, mutta joka tuntuu samalla olevan vain monipuoliselta ja syvälliseltä vaikuttava, mutta pohjimmiltaan denotatiivinen luettelo erilaisista nykyajan ilmiöistä. Se koostuu itsestäänselvyyksien kuorruttamisesta näppärällä kielellä ja aidosti ravisuttavien havaintojen kitukasvuisuudesta; The Keepissäkin niitä on ehkä yksi sataa sivua kohti.

Samalla sosiaalisten verkkojen kuvaus tuntuu jo nyt vanhentuneelta ja itse asiassa sellaiselta, jota ei koskaan edes ollut olemassa. Vähän kuin Kaurismäen leffojen Suomi. Tämä saattaa tietenkin olla a) suomalaisen lukijan ongelma ja b) ennen kaikkea internetiin murrosiässä siirtyneen ja siten myös kaiken tiedonvälityksensä digitalisoineen lukijan ongelma. Internetiä kirjassa ei käsitellä käytännössä lainkaan ja vastaavasti Danny koettaa pystyttää jonkinsortin satelliittilähetintä, jotta saisi kännykkänsä toimimaan. No joo, perähikiä on perähikiä ja takapajula on takapajula, mutta jokin tässä kaikessa silti mättää ja luo erittäin keinotekoisen vaikutelman. Eikä tätä keinotekoisuutta pelasta (edes) käsitteellisellä tasolla kirjan metapelleily (kts. alaviitteet) saati pakolliset psyykiset ongelmat ja painajaismaisuudet, jotka päähenkilöä vaivaavat. Jos kauhu on hipster-kauhua, se on psykologista ja luultavasti näennäistä, todellisuustasoilla kikkailevaa.

Kaikesta huolimatta Eganin romaani onnistuu suuntaamaan huomioni (vaikka joudunkin hieman pistämään omiani ja vetämään analogioita) hetkeksi sosiaalisen median ihmiseen, joka saa eksistentiaalisia pelkotiloja ja pelkää putoavansa yhteiskunnasta ulos, jos ei tarkista mailiaan ja Facebookia tasaisin väliajoin. Kaikki eivät ole sellaisia ihmisiä (onnea heille), mutta itsessäni tämä piirre on hyvin vahvana. Harmi sinänsä, että Eganin koko kirjan fokus noin muuten leviää sinne sun tänne, jopa vähän kuriositeettien puolelle. Yhteydettömyys on vain yksi kirjan teemoista, mutta mielestäni keskimäärin ainoa varteenotettava.

En haluaisi olla tehokkaan ajankäytön puolestapuhuja ja jankata tätä aina, mutta edelleen: miksi lukea edes 240-sivuinen romaani, jos moninverroin lyhyemmässä ajassa voi katsoa minkä tahansa hyvän nykyelokuvan (jonka keinoja kyseinen kirja, itse asiassa ja luultavasti, käyttää)? Nyt en siis puhu edes mistään kunnon taide-elokuvasta, ihan jo hyvin tehty Hollywood-draamakin riittää.

Haksahdan aina kirjoittamaan tästä uudelleen, koska olen miettinyt asiaa varsin paljon viime aikoina, lukiessani Eugenidesta ja Egania. Kolmessa tapauksessa neljästä heidän kirjansa ovat taitavia, hyvin kirjoitettuja ja näppäriä, mutta pohjimmiltaan tyhjiä ja turvallisia. Egan sentään pitää kerrontansa melko tiiviinä ja kirjat lyhyinä, siinä missä Eugenides kehrää kirjansa (Middlesex: kreikkalaisuus, maahanmuutto Yhdysvaltoihin) teemaan sopivia, rautalangasta väännettyjä kreikkalaisia myyttejä tai vastaavasti jaarittelee loputtomasti päähenkilöidensä olemattomien ongelmien äärellä (The Marriage Plot/Naimapuuhia). Nämä ovat siis molemmat Pulitzer-palkittuja kirjailijoita (jos kohta Eganin Goon Squadille palkinnon suonkin, koska millekään scifille tai fantasialle sitä ei kuitenkaan anneta, avantgardesta puhumattakaan).

* Spoilerivaara, pääjuonenkäänne: päähenkilön lisäksi vähitellen mukaan tulee kertojaäänen itsetietoisuus ja kertoja paljastuukin vankilakundiksi, joka toistaa jo-tapahtuneita asioita. Lopulta vielä lisätwistinä siihen asti väärän nimen alla pysytellyt vankilakundikertoja myöntää, että on itse yksi tarinan sivuhenkilöistä, itse asiassa se, joka ampuu päähenkilöä päähän ja on sen vuoksi nyt vankilassa. Jne.

** Toinen kiinnostava aspekti on kirjan sivujuonne, jossa mietitään tovi vankilakundien suhdetta kirjallisuuteen ja kirjoittamiseen, mutta se jää liian laihaksi, eikä siinä sellaisenaan ole mitään, mitä vaikkapa Kylmä rinki ei olisi jo television puolella tehnyt ja analysoinut paljon paremmin.