Skip to content

Egan vai egon, eli eräs lukukokemus

kesäkuu 8, 2012

Uusimmassa Parnassossa (3/2012) Arto Virtanen on Jennifer Eganin Aika suuri hämäys (A Visit From the Goon Squad) -romaanista kirjoittaessaan lohduttomasti eksyksissä. Enkä tarkoita nyt sanoa, ettäkö Virtanen lukisi kirjaa väärin, olisi huono kriitikko tai typerys ylipäätään. Olen lukenut netin kirjallisuuspalstoilta kymmenittäin samansuuntaisia syytöksiä Eganin romaanin ”kikkailusta” ja vaikeaselkoisuudesta, enkä oikein tiedä miten suhteuttaa itseäni tähän yhtälöön: minusta Eganin kirja oli hyvä lukuromaani, jossa oli jo sen verran hienoista flirttiä romaanirakenteen kanssa, että hetkittäin kyse oli jo taiteesta, mutta pääasiallisesti olisin halunnut pohtia ja tulla haastetuksi vielä paljon enemmän.

Tarkoitan yksinkertaisesti sitä, että jos 40-luvulla syntynyt ammattikriitikko, joka on lukenut ainakin kymmenkertaisesti sen mitä minä, ei pysty lukemaan Eganin lopulta melko simppeliä kerrontaa sujuvasti ja yhteyksiä hienoisella vaivannäöllä luovasti, lienee modernissa romaanitaiteessa (silloin harvoin kun se oikeasti hieman ”modernia” on) aika paljon nieltävää suuremmallekin yleisölle. Minulla ei ole Arto Virtasta vastaan mitään, mielestäni hän suhtautuu kriitikontoimeensa asianvaatimalla vakavuudella ja rakastaa kirjallisuutta. Tarkoitukseni on pikemminkin (taas kerran) osoittaa näitä erilaisia lukuolemuksia, joita voi olla melko mahdoton ylittää tai limittää keskenään.

Silläkin uhalla, että merkinnästäni tulee egoistiselta kalskahtava (jollaisia niistä tulee aina muutenkin vaikka mitä tekisin), aion kirjoittaa jutustelevaan sävyyn, koska sellaisella mielialalla luin myös Eganin kirjan pari viikkoa sitten muutamalta istumalta. Konteksti oli seuraava: olimme lähdössä K:n kanssa ensin Jokelaan ja sitten Lontooseen ja halusin matkalukemiseksi jotain kepeää ja usalaista, koska sellainen kirjallisuus on minulle kaikkein kodikkainta ja siten helpoiten sisään astuttavissa. Historia on tuttu, konteksti on tuttu, kuvasto on tuttu, ironian ja postmodernin ongelmat ovat omiani. Avantgardistiselta tai itsensä likoon laittavalta kannalta menin siis sieltä, missä aita on matalin, mutta toisaalta pidän velvollisuutenani seurata, mitä englanninkielisessä proosakirjallisuudessa tapahtuu, koska siellä se jokin tapahtuu, jos on tapahtuakseen.

Niinpä otin mukaani muutamaa päivää aiemmin Suomalaisen Kirjakaupan best seller -hyllystä ostamani Eganin A Tales From the Goon Squadin (vanha viidakon sananlasku: jos sitä saa Jyväskylän SK:n paperbacks-hyllystä, se EI ole vaikeaa tai ainakaan mitään otsaa rypyttävää avantgardea), sillä vaikka Eganin kirjat eivät olekaan saaneet kriittisen kynnykseni (3.80/5, Eganin kirjalla 3,65, tosin minulla on teoria siitä, miksi näin on) ylittävää keskiarvoa Goodreadsissa, halusin ottaa selvää, miksi Eganista puhutaan ylisanoja niin paljon. Yleisesti tiedossa oleva totuus nimittäin on, että jenkki/brittikirjallisuusmediat vuodattavat identtisiä ylisanoja tylsästä paskasta ja hienoista mestariteoksista (Suomessa sanotaan enintään ”tärkeitä ja ajankohtaisia teemoja käsittelevä teos.”) Olinpa kuullut mainittavan yhtäläisyyksistä jopa DFW:een, joten olin hieman varpaillani; rakkaita aarteitaan ei soisi sysättävän pois jalustoiltaan.

Voisi siis sanoa, että olin lähtökohdiltani hyvin kriittinen lukija. Olin lukenut alle englantilaisen David Mitchellin esikoisromaanin Ghostwritten, jonka käyttämä kerrontatekniikka oli hiotumpana tuttu jo Mitchellin Cloud Atlas (suom. Pilvikartasto) -läpimurtoromaanista. Siis melko itsenäisistä tarinoista/novelleista/proosajatkumoista kasautuu tai ei kasaudu ”romaani”, jonka osaset liittyvät enemmän tai vähemmän yhteen. Mitchell on tyylillinen virtuoosi, joka vaihtaa aikakausien, tyylisuuntien, sukupuolten ja kansallisuuksien välillä niin suvereenisti ja kitkattomasti, ettei häntä lukiessaan edes tunne lukevansa ”kokeellista” kirjallisuutta. Eikä se kokeellista olekaan muutoin kuin muutamien rakennepiirteidensä puolesta.

Mitchellin jälkeen siirtymä Eganiin kävi kivuttomasti ja jopa rimaa alentaen, sillä Eganin kirjassa kaikki kertojat ovat usalaisia, eikä aikahyppyjenkään ala ole kuin parikymmentä vuotta. Periaatteessa Eganin romaaniin on olemassa yksi varsin simppeli lukuohje, jos sellaista kaipaa: kaikki kertojat liittyvät jotenkin musiikkituottaja Bennie Salazariin tai hänen ex-assistenttiinsa Sashaan. Yhdistävät langat löytyivät ainakin minun lukukokemuksessani helposti. Kokoavaa teemaa hakevalle puolestaan voisi sanoa, että kysymys on vanhenemisesta ja villin nuoruuden katoamisesta. Musiikkibisnes on lähinnä mieto mauste, ellei sitten halua nähdä romaanin rakennetta jotenkin musikaalisena; tekstin esteettisellä tasolla ei mitään erityisen ”musikaalista” tai ”kokeellista” ole, mutta se ei poista sitä tosiseikkaa, etteikö Egan olisi taitava kirjoittaja.

Langat löytyvät melkein liiankin helposti. Ei siksi, että pitäisi kikkailla kikkailun vuoksi, vaan siksi, että ”fragmentaarisuuden” alla on lopulta melko simppeliä perusjenkkilukuproosaa, joka kaipaa kipeästi jotain lisää. Rakenteensa vuoksi Eganin kirja tosin onnistui olemaan minulle positiivinen yllättäjä, jonka äärellä liikutuin hetkittäin aidosti, koin jopa epätoivoa. Stereotypian mukainen ajatuskulku sivistyneen länsimaisen ihmisen elämänkaaresta on murheellinen: teini-iän ja nuoruuden punkkaava hurmos, 20-35-vuotiaana hajanaisia ihmissuhteita, jotka vähitellen katoavat muistista ja elämästä pelkiksi nimiksi, sitten ydinperhe ja rauhoittuminen, vetäytyminen, kalkkeutuminen. Mukana on toki muutama poikkeava meemi, kuten suurkaupungin saastaisista vesistä kalasteleva elämäntapataiteilija tai epätoivoisia comebackeja yrittävät, pöhöttyneet ja ajan pyörästä ulos tipahtaneet muusikot.

Minun on vaikea kielellistää muistin varassa, mistä romaanin koskettavuus syntyi. Pystyn vain sanomaan, että pidin kirjasta enemmän kuin heti perään lukemastani toisesta kuumasta perunasta, Jeffrey Eugenides’n The Marriage Plotista (Naimapuuhia, sieltä samasta bestseller-hyllystä), jossa ei lopulta tapahtunut oikeastaan yhtään mitään ja joka oli löysä ja tylsähkö, mutta jonka hahmot ja tapahtumat muistanen silti pitkään (kirjasta & erään hahmon nolostuttavan suorasta DFW:n hahmon kopioimisesta enemmän kts. Antiaikalainen [ja silti tuo/DFW:n hahmo on Eugenides’nkin kirjan ydin ja samalla kirjan ainoa koskettava piirre]).

Se, että minun piti tarkistaa Eganin kirjan päähenkilön sukunimi kertonee jotain siitä, että romaani ei lopulta ole kovinkaan henkilövetoinen, vaikka hahmoja onkin paljon ja heillä jokaisella on kohtalaisen selkeät identiteetit. Tärkeämpää oli teksti, ajatukset, tunteet, tietyt teemat. Siis fragmentaarinen virta, ehkäpä niin. Ehkä runoilijana ja taide-elokuvan/sarjakuvan ystävänä kaikki tämä on minulle liian itsestään selvää. Mutta Eganin kirja on hyvin ja hallitusti kirjoitettu; koin jatkuvasti lukevani nimenomaan lukuromaania, en mitään Dalkey Archiven avantgardea (jonka suuntaan kehoitan muuten kaikkia suuntaamaan). Muutamia kertoja jouduin hieman pinnistämään yhdistävien lankojen löytämiseksi (ja miten riemullisia nuo hetket olivatkaan!), mutta sekin oli ikään kuin ohjattua Eganin taholta; romaani tarjoaa helpot valmiit askelmerkit, joihin astuessaan tajunnalla on jo käsitys oikeasta suunnasta. Käsityötaitoa, siis, ja mielestäni paljon vähemmän namedroppailevaa tai kikkailevaa kuin vaikkapa tuo Eugenides’n ”lukuromaani”. Sympaattista ja hetkittäin stimuloivaa, mutta silti 100-kertaisesti lantrattua The Infinite Jestiä ja siten vain pieni myönnytys romaanitaiteen täyden potentiaalin suuntaan. Luin kirjan silti käytännössä päivässä, mikä on mielestäni varsin oiva imu 300-400-sivuiselle romaanille. Varsinkin, kun ”lukuromaaniksi” stailattu ja 1800-luvun ”suurten rakkausromaanien” henkeen melko alhaisesti kirjoitettu Eugenides vei moninkertaisen ajan.

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: