Skip to content

Sananen jokaisesta vuonna 2011 katsomastani elokuvasta, osa 14

Touko 12, 2012

Näistä ei ollut enää muistiinpanoja, joten ei myöskään enää tässä vaiheessa sen kummempia muistikuviakaan. Tokavika osa, jos luoja suo.

 

Made of Honor (Paul Weiland)

Romanttista silsaa, jonka katsoin koska a) halusin multitaskata venytellessäni ja b) koska parisuhteen toisen osapuolen käsitys viihteestä ei ole scifiä/kauhua/toimintaa, vaan romanttista nöyhtää.

 

The Assassination of Jesse James by the Coward Robert Ford (Andrew Dominik)

Miellyttävää länkkäritilallisuutta, joka menee päässäni sekaisin 3:10 to Yuman kanssa. Ei missään nimessä hassumpia leffoja nämä 2000-luvun länkkärit.

 

Star Trek (J.J. Abrams)

Viihdyttävä yleisfiilis pilataan hahmonesittelyjen liiallisella mehustelulla (ooh, TÄLLAINEN on siis uusi Scotty!) ja loppua kohden täysin urvelolla tarinalla. Oikeuttanee itsensä tuote-esittelynä, jos jatko-osia tulee.

 

Lemming (Dominik Moll)

Ihan toimiva ja kaikin puolin hyvin tehty mysteeritrilleri ranskalaisuuden ja Lynchin välimaastossa, vaikka jääkin hivenen motiivittomaksi ja löysäksi (kuten tällaiset leffat niin usein jäävät). Charlottet Gainsbourg ja Rampling vetävät kiintiöroolinsa.

 

Drive (Nicolas Winding Refn)

Draivi tuli käsiteltyä jo aiemmin.

 

Elektra (Rob Bowman)

Um, en tiedä miksi katsoin tämän toiseen kertaan. Koska siihen oli tilaisuus? Ehkä nuhaisin ja yksinkertaisesti tylsin supersankarileffabuumin leffoista.

 

Blue Valentine (Derek Cianfrance)

Perkuleen ahdistava ja samastumiskellojani hipelöivä draama rakkauden arkisesta mahdottomuudesta. Leffassa tavallaan kristalloituu Ryan Goslingin ja Michelle Williamsin ihanuus. Parhaita draamoja jenkkilästä viime vuosien osalta.

 

Jumper (Doug Limanin)

Tylsähköä käyttösupersankarihyppelyä ilman mitään eeppistä. Hayden Christensen on, myönnettäköön, jonkinasteinen karismatyhjiö.

 

Transformers: Revenge of the Fallen (Michael Bay)

Kakkostransformers on paskuudessaan ja härskissä tolkuttomuudessaan tehosteleffojen Ponterosa: eli aivan saatanan hyvä, silkkaa käsitetaidetta. Tavallaan Bay koettaa viedä blockbuster-kehityksen ainoaan loogiseen päätepisteeseensä: täysin satunnaiseen tykityshelvettiin. Varoituksen sana: leffa on luultavasti jokaisen muun katsojan mielestä vihonviimeistä paskaa.

 

The Tree of Life (Terrence Malick)

Kuutisen vuotta odottamani leffa oli lopulta väistämättä pettymys, vaikka kuvakerronnaltaan Malickin leffa onkin nerokas; en ymmärrä, miksei elokuvissa nähdä enemmän jotain tämän kaltaista. Se helppous, jolla Malick luo lapsuuden nostalgisen ilmapiirin, eikä puhetta juuri tarvita… Myönnetään, luomiskertomusjaksot ovat melko satunnaisia, vaikka niissä ei sinänsä mitään vikaa olekaan ja loppukohtaus on kauheinta lääryä miesmuistiin. Toisin sanoen Malickin romanttinen humanismi vei lopultakin voiton elokuvallisesta upeudesta ja laiva alkaa jo vähän upota. Sean Pennin hahmo on niin tolkuttoman turha, että meinaa tulla pökäleet lahkeeseen, samoin koko leikkaus nykyaikaan. Toisaalta samalla katsoja muistuttuu siitä, että nykyaika on melko sietämätöntä kamaa; happi loppuu oitis.

 

Iho jossa elän (Pedro Almodóvar)

Pietro tekee leffateknisesti aina niin vetävää kamaa, että kyllähän näitä mielikseen katsoo. Tai jo pelkän Elena Anayan takia. Diggaan kovasti kasvoleikkausteemasta ja pohjaviitteinä ovatkin olleet ainakin Franjun duunit, ellei sitten myös Teshigaharan mainio The Face of Another.

Leffan pääjuju on silkkaa sukupuolianalyyttista nannaa ja on samalla hel-vetin siisti elokuvallinen idea, vaikka olisinkin suonut siitä tiristettävän enemmän mehuja irti. Toki myös paljon parempi kuin edellinen Almo, Särkyneet syleilyt.

 

Tron: Legacy (Joseph Kosinski)

Yllättävänkin nastaa uudelleenlämmittelyä, joka on sopivasti toimivassa suhteessa alkuperäiseen Troniin. CGI-versio Jeff Bridgesistä on itse asiassa aika ahdistava, mutta tiedän jo paremmin alkaakseni tympeisiin metapyörittelyihin.

 

Captain America: The First Avenger (Joe Johnston)

En pidä sotapostikorttivärifiltteristä enkä siitä, miten iso osa toiminnasta vedetään kollaasina. Kun ne supervoimat ovat kuitenkin se syy, jonka takia näitä leffoja katselen. Vähän lattea fiilis, johtunee siitä, etten ollut koskaan lukenut ainuttakaan Kapu-sarjakuvaa. Thorin ja Teräsmiehen ohella minua aina vähiten kiinnostanut supersankari. Mutta kaikki tämä oli vain esileikkiä Avengersia varten, enivei.

 

An Education (Lone Scherfig)

Carey Mulligan -pornoa ja myös täysin Mulliganin kannattelema leffa. Sympaattista ja sisäsiistiä kuvaa 60-luvun Lontoon opiskelijamaailmasta, Disneyn-pehmeällä naisliike-bonuksella.

 

G.I. Joe: The Rise of the Coba (Stephen Sommers)

No mutta, lisää sarjiskamaa! Olin G.I. -neitsyt: lapsuuteni lelut olivat Turtleseja, He-Man -kamaa ja Transformereita. En ollut lukenut edes yhtä ainoaa Joe-sarjista.

Mut joo, takuutyperää matskua. Odottelin koko leffan ajan lähinnä Joseph Gordon-Levittin muuntumista kobratohtoriksi, ihan vain jo uskomattoman mismatchin vuoksi: vaikea äkkiseltään keksiä epätodennäköisempää roolitusta. Ja sitten koko hahmo, jota varten pedataan puolet leffasta, on pudotettu tulevasta jatko-osasta kokonaan pois! Taattua, katkeamispisteesen koverrettua paskaa on siis luvassa lisää.

 

Fame (Alan Parker)

Musikaalin definitiivinen filmatisointi (sillä Irene Cara on korvaamaton) on samalla valitettavan tylsä tilkkutäkki. Ehkä koko musikaali on perseestä teemabiisiään lukuun ottamatta.

 

The Adventures of Tintin (Steven Spielberg)

Parituntinen traileri, josta puutuu rytmin lisäksi sarjakuvista tuttu hoksaamisen ilo ja henki, Hergén belgialaisen viivan pysähtyneestä eleganssista nyt puhumattakaan. Myös nimien englannintaminen on pyhäinhäväistys, katsoi asiaa mistä suunnasta hyvänsä: Thomson ja Thomson… ja mikä VITUN Snowy?!

Toimintakohtauksissa on toki nerokkaita ratkaisuja, mutta ei sitä ylikellotettua tietokonevuoristorataa vain jaksa määräänsä enempää. Vanhoissa seikkailuleffoissa (vaikka nyt sitten Indyt) käsityö pakotti elintärkeisiin valintoihin, jotka loivat samalla syvyyden. Tämä Tintti (kuten myös 4. Indy) on vain yhdentekevä tulitus, koneeseen kytketty pullistunut näköhermo.

 

The Goonies (Richard Donner)

Nassikkanostalgian ja nörtin kaveriporukkahengen perusteos 80-luvun ydinperheomakotitalojen sokkeloista.

 

Rushmore (Wes Anderson)

Kyllä, Wes Anderson oli outo jo 90-luvulla. Päädyin pitämään tästä itse asiassa enemmän kuin The Royal Tenenbaumsista tai Life Aquaticista, vaikka sinänsä Andersonin leffojen välille lienee turha tehdä eroa (jos Fantastic Mr. Foxia ei lasketa). Andersonin tuotanto on kyllä priimaesimerkki tapauksesta, jossa ohjaajan omalaatuinen ja täysin suljettu estetiikka läpäisee kaiken, niin hyvässä kuin pahassa. Eikä siinä mitään, paljon paremmin Wesin estetiikka skulaa kuin vaikkapa Tim Burtonin nykyisellään täysin kuristuneen kapitalismikauhuilun. Lisäkis Anderson on älykäs, mitä lapsenomainen Burton taasen ei.

 

3:10 to Yuma (James Mangold)

Juu en paljon enää tästäkään muista, paitsi että pidin. Olen näemmä arvottanut tämän korkeammalle kuin Brad Pitt/Jesse James -leffan. Taiten tehtyä länkkärikamaa hyvillä näyttelijöillä. Mikäpä siinä. Russell Crowe kerrankin elämää suurempi pahis, eikä mikään sotilasmoraalinen jörö.

The Big Lebowski (Coenit)

Jeff Bridges partaisena renttuna ei ole enää mikään roolisuoritus, vaan uskonto tai jokin maanosa. Kulttileffa ja Coenien parhaita, ehkä juuri siksi, ettei siinä ole ideatasolla mitään järkeä. Kuten ei koko Coenien olemassaolossa elokuvataivaalla. Älyn, deadpan-huumorin ja tekniikan kautta lähtevässä elokuvanteossa on toisaalta jotain liian kodikasta ja helppoa, mutta siihen perustuu myös Coenien viehätys.

Mission: Impossible III (J.J. Abrams)

Päässäni M:I-leffoista se, jossa on Philip Seymour Hoffman epäuskottavan ennaltanerona pahiksena. Oikeastaan mitään muuta en enää muista, vaikka olen nähnyt tämänkin pariin kertaan. Parempi kuin kakkonen ja huonompi kuin ykkönen, mutta melko tuoreehko nelonen taitaa olla silti se kaikkein viihdyttävin.

 

Rise of the Planet of the Apes (Rupert Wyatt)

Yllättävänkin pienimuotoista ja toimivaa perhedraamaa, joka myös onnistuu oikeuttamaan apinoiden (tulevan) nousun kuvaamalla ihmiset perusjunteiksi, miehisiksi öykkäreiksi. Toisaalta turhankin helppoa: minäkin naputtelisin laukaisukoodin koska hyvänsä, jos pitäisi päätös keskivertokaduntallaajaa katsomalla tehdä. Mutta siis ehdottomasti kelvollisimmasta päästä franchise-leffoja / uudelleenlämmittelyjä.

 

Nine (Rob Marshall)

Kauheaa hömppää, josta pidin paikoin turhankin paljon neromyytillisistä syistä; onhan päähahmon pohjalla Fellini ja , joka oli pitkät ajat lempileffojani. Ja siis ylipäänsä ainoa mielekäs katseluasento tälle tortulle on suhteessa :een (tai Käsipuoleen, kuten tuttavallisesti sanotaan). Silkka metaleffahan tämä on ja Day-Lewis kieltämättä ihan pätevä kaveri vetämään keskeistä roolia.

Mutta jos vihaa Käsipuolta, niin tämäkin kannattaa jättää väliin. Ja luultavasti ihan muutenkin vaan. Eräänlainen näyttelijätärkuvastohan tämä on, fetisismiä, stereotyypattua: typeriä miehiä koetetaan huijata mukaan kauniilla naisilla ja älykkäitä puolestaan Fellini/neorealismiviitteillä. Naisille on sitten retromuotia, italialaisen papparazzoinnin alkulähteitä.

Koska gynekologiseen pilkontaan lähdettiin leffankin puolesta, niin vassokuu: Penelopen pylleröinnin voi katsoa YouTubesta, samoin Cotillard-hanutukset. Vastaavasti Fergien versiointi La Saraghinasta saa minut oksentamaan räkää. Totuuden nimissä myönnän myös, että olen aina inhonnut Sophia Lorenia ja hänen kivijaloittamaansa italialaista Mammaa, eli toisin sanoen ilmakuivattua, rihkamalla, huoramaalilla ja tilpehöörillä koristeltua kinkkua. Ehkä se on sitten diivaa ja ehkä se on vahvaa. Paahdettua milffiä se ainakin on.  Nicole Kidmania ei puolestaan enää tunnista kaiken sen botoxin alta, vaikka itsensä muuntaminen keinotekoiseksi materiaaliksi onkin kaikessa kaameudessaan kiehtova projekti. Judi Denchin kirjoittaminen mukaan on lähinnä typerä prestiisilisä, kiintiöneekeri eli ”se-oudolta-näyttävä-vanhempi-mutta-tavallaan-karismaattinen-tai-ainakin-niin-kaikki-väittävät-Oscar-tantta”. Kas kun ei Mery Streepiä.

 

 

 

 

Mainokset
2 kommenttia leave one →
  1. Touko 18, 2012 7:43 pm

    Hejs, hieno blogi sulla! Paljon mielenkiintosia juttuja. Mitä mieltä oot muuten Southland Talesista, vai ootko ylipäänsä kattonu (ja/tai lukenu) sitä? Jotenkin kuvittelisin, että voisit innostua.

  2. Touko 18, 2012 9:00 pm

    tattis! southland on katsomislistalla kyllä, mutta vielä en ole sitä nähnyt.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: