Skip to content

Sananen jokaisesta vuonna 2011 katsomastani elokuvasta, osa 13

Touko 12, 2012

Pidin loppuvuodesta jonkinlaista juoksevaa muistikirjaa elokuvia katsoessani. Tekstit ovat näin jälkikäteen luettuna melko hämäriä, kontekstittomia ja satunnaisia (kuten muistikirjat yleensä), joten myös lukukokemuksesta tulee jotain muuta. Toivottavasti ei kuitenkaan mahdoton. Pahoittelen kielen tautologisuutta, olen juuri nyt laiska.


The American (Anton Corbijn)

Irina Björklundin osa heti alussa, mielestäni melko huono, aksentti on niin kamala. Talvimaisemassa ei tietenkään ole mitään vikaa. Björklund ammutaan heti. Hyvä alkutekstikuva tunnelissa, pakopisteenä sokaiseva valo. Tähän voi luottaa: Corbijn elokuvat ovat teknisesti aina hienoja. Hienosti kuvattua Italian maaseutua. Amerikka: historiattomuus – Italia: historia.

Kontekstinsa (palkkamurhaaja tappaa aikaa ulkomailla, pikkukaupungissa) puolesta tulee väkisinkin In Brüges mieleen. Perhosfani, perhostatuointi. Tästä tulee väistämättä jokin motiivi. Aseen kokoaminen on erittäin tyydyttävä kuva, käsityöporno on rulettanut aina Homeroksesta saakka, samoin tietysti vaikkapa Bressonilla (Pickpocket). Tietysti siksi, että käsityö on toimintaa tilassa ja ajassa ja siten elokuvan ominaisinta aluetta. Miten autonosat muuntuvat aseeksi pittoreskin maalaismaiseman työpajoissa.

Clooneyn hahmo on taitava käsistään, taitava tekemään kuoleman välineitä. Taide, käsityö, mekaniikka, käyttömukavuus. Historiallinen kauneus, prostituutio, palkkamurhat. Värit ja kuvat upeita kautta linjan. Historiaton mies (Yhdysvallat) kulttuurihistorian keskellä. Esileikkiä aseentestauksen turvin, hieno idea. Hypnoottista tähtäilyä. Perhonen lennähtää naisen uumalle: ”Don’t move. It’s endangered.” Baarin televisiossa pyörii Huuliharppukostaja. Seksiä huoran kanssa halvassa punaisessa valossa. Hahmo syö käsitöitä tehdessään purukumia. Ihastuminen ilotyttöön ei lupaa hyvää, sillä jo alussa teroitettiin: ”Do not make friends.”

Pappihahmo kliseinen ja hoopo, mutta juonen kannalta tietenkin mukana peilinä ja tuntojen ilmaisemisen välineenä siinä missä Clooneyn päähenkilö on vähäpuheinen perusantisankari. Epäluuloa: kuka on vihollinen, onko päähenkilö itse kohde? Taitavasti rakennettu jännitys, päällekkäin kasattuja jännitysmomentteja.

Lopuksi, ammuttuna, päähenkilö (nimeltään Jack) ajaa metsäpaikalleen, jossa nainen odottaa. Hän pääsee perille ja kuolee rattiin. Nainen huutaa ”Eduardo! Eduardo!”, sillä ei tiedä edes miehen oikeaa nimeä. Hieno kohtaus, vaikka taivasta kohti lepattava perhonen onkin banaali. Mainio leffa.

 

Aistien valtakunta (Nagisa Oshima)

Kulkureita heitellään lumipalloilla munille. Lumisadetta paperiseinien ulkopuolella. Mulkut kuvataan suoraan, japanilaisten pienet munat. Siveyssyistä naisten jalat ovat aina miesten perseellä. Tabun rikkominen (seksin pitkällinen ja suora kuvaus, keskustelu sen aikana) antaa avaimet uusien alueiden käsittelyyn. Tämähän puuttuu elokuvataiteesta keskimäärin kokonaan. Orgasmi on keskeinen teema. Geishat järkkäävät avioseksin aikana rinnakkaisorgiat.

Vähitellen vaimo addiktoituu miehensä penikseen ja pyytää tätä kusemaan sisälleen, koska ei kestä erossa oloa. Lääkäri on sanonut, että nainen on ”yliseksuaalinen”, hän on aina märkä. Myös miehen kalu on keskeinen osa dialogia, millä tietenkin myös valotetaan etukäteen lopun peniksen irtileikkaamista. Lopulta pariskunta ei voi olla toisistaan erossa panematta jotakuta. Vähitellen väkivalta hiipii mukaan. He ovat koukussa panemiseen kuin narkkarit, syöminenkin tuppaa unohtumaan. Sientä tuherokastikkeella. Munan (kanan-) tunkeminen vaginaan ja sen muniminen ulos (”hitaasti, tai se särkyy”) samalla kun mies laulaa on upea kohtaus. Keitetty ja kuorittu kummitus.

Alasti leikkivät lapset (tyttö ja poika), joita nainen jahtaa, he nauravat. Lopulta nainen takertuu pojan pieneen pippeliin ja kiskoo, poika alkaa itkeä, katsoo tyttöä ja sanoo, että se sattuu. Seksi on patologista pyöriskelyä, nihkeyden ja sumussa olevan pään voi aistia. Lopulta pari alkaa kuristaa toisiaan, nainen on estoton, rationaalisuuden hylkäävä. Hän pistää miehen panemaan geishoja (vain vanhoja, nuoret eivät suostu edes tapaamaan näitä perverssejä). Seksin jälkeen vanha geisha makaa peruukki irronneena, kuin skalpeerattuna. Vahva kuva.

Pari ei enää edes peseydy. Tavallaan suhde on sadomasokistinen: miehen kuristaminen saa kalun sykkimään, mikä taasen tuntuu naisen sisällä hyvältä. ”Saat tehdä kropallani mitä haluat.” Lopulta yhteisestä päätöksestä nainen alkaa kuristaa miestä hengiltä. Miehelle käy oma kuolema, jos se vain miellyttää ja kiihottaa naista. Mies on kuristamisen vuoksi puolikuollut ja kalpea, mutta sanoo naiselle, että tämä saa tehdä sen uudestaan, jos vain haluaa. ”Älä lopeta kesken, sillä silloin se sattuu jälkeenpäin.” Lopulta mies haluaa, että häntä kuristetaan nukkuessa. Japanilaisine musiikkeineen lopetus on kovin lyyrinen ja uupunut, mutta oudon positiivisella ja helpottuneella tavalla. Nainen leikkaa kuolleen miehen kalun ja kivekset ja kirjoittaa verellä ”ikuisesti yhdessä”.

Elokuva pohjaa muuten vuonna 1936 tapahtuneeseen tositarinaan.

 

Never Let Me Go (Mark Romanek)

Kiehtova kloonausidea, outo vaihtoehtoinen menneisyys. Pohjaa Ishiguron kirjaan. Naispääosa on hirvittävän söpö ja todella vangitseva Carey Mulligan, josta tuli kertaheitolla yksi lempinykynäyttelijättäristäni. Hassua brittiretroa, tässä on jotain pottermaista. Hahmojen (klooneja) elämä on lyhyt, joten kaikki on siten ”koskettavampaa” ja ”merkittävämpää”. Halpa kikka, mutta toimii hyvin. Outo triangeli kuin sisarukset, kuin rakastavaiset. Hahmot kuin lapsia. Yksi outouden peruspilareista se, että kyseessä ei ole tulevaisuus, vaan vaihtoehtoinen menneisyys.

Näyttelijätrio (koko hommaa kannattelevan Mulliganin lisäksi Keira Knightley ja Andrew Garfield) ei tunnu niin läheiseltä kuin mitä annetaan ymmärtää. En pidä Garfieldista näyttelijänä tippaakaan, nyhverö. Mutta ihmisten ”normaalin” elämänkaaren muovaaminen toimii, se tehdään niin arkisesti; näille hahmoille se on itsestäänselvyys ja luonnollista. Hehän ovat klooneja. Elämänvaiheet menevät säännöllisesti: lapsuus, nuoruus, siirtyminen luovutusvaiheeseen (elimiä) joskus hieman ennen kolmattakymmenettä ikävuotta. Ensimmäinen luovutus, toinen, kolmas ja yleensä viimeinen.

Äidittömiä ja isättömiä, toveriselviytyjiä. He suhtautuvat luovutuksiin kuin lapsiin tai avioliittoon. Näin rakennetaan elämään ”merkityksellisiä” painovoimapisteitä. Kolmiodraam: Keiran hahmo on tosirakastavaisten välissä, koska elämä on niin lyhyt ja hän pelkää jäävänsä muuten yksin. Lopulta hän tunnustaa tämän. Lunastus: pääpari päättää hakea lykkäystä leikkelylleen jotta voisi olla yhdessä lyhyen hetken ennen kuolemaa. Allegoria nuoruudesta, sairaudesta…

Hieno kohtaus: samalla kun pääpari hakee lykkäystä, Keiran hahmo leikataan auki, hänen maksansa poistetaan, hän kuolee. Tosin epäloogista, että lääkärit eivät samalla ota kaikkea muutakin mikä vain irtoaa. Mutta kohtaus tulee tehneeksi vakavan pointin ihmisarvon puolesta: mitä olemme tai pikemminkin emme ole valmiita uhraamaan elintasomme puolesta. Leffan maailmassa suuri osa syövistä on voitettu luovuttajien ansiosta. Keiran hahmo kuolee tietämättä totuutta lykkäysten olemattomuudesta, mikä on traagista; hän luuli tekevänsä palveluksen pariskunnalle, kun hommasi näille ”mahdollisuuden” lykkäämiseen.

Toisaalta: elinten luovuttamisellaan nämä kloonit pelastavat elämiä ja saavat samalla elää hieman itsekin. Toki ”vain” 30 vuotta, mutta silti. Pohjimmiltaan he kuitenkin ovat klooneja olemassa olevista ihmisistä ja siten olemassa vain, koska alkuperäiset ovat niin toivoneet. Toisaalta sama pätee lapsiin… Onko se moraalitonta vai mitä se on? Mahdoton sanoa. Hyvä leffa, näppärä Ishiguron pohjaidea (en ole lukenut kirjaa).

 

A History of Violence (David Cronenberg)

Kuinkakohan mones katsominen? Neljäs? Viides? Mutta kun oli mielihalu.

Alkusirinä, pitkä sivulta kuvattu kohtaus. Hyvä kuumuuden kuvaus. 4 min 15 sek ilman leikkausta. Paljastuu brutaalisti, mikä ”pieni ongelma sisäkön kanssa” oli. Ampunut lapsenkin. Leikkaus perheen tyttöön, joka kirkuu nähtyään painajaista. Viggo tulee, poika tulee, Maria Bello (lääh) tulee. Henkilöt täten esitelty. ”Hirviöitä ei ole olemassa” sanoo Viggo, vaikka on tietysti itse sellainen. Ydinperheaamiainen. Pikkukaupunki. Baarityypit puhuvat tappajaunesta. Poika baseball-kentällä, koulukiusattu, joskin onnistuu sanailemaan itsensä tilanteista ulos. Pojan pessimismi elämän prospekteista. Nokkimisjärjestys (leffan keskeisiä motiiveja) paljastuu nasevasti, kun koulukiusaajat meinaavat törmätä kaupunkiin saapuneihin murhamiesrosvoihin autollaan.

Kahvilakohtaus on klassikko, samoin rosvon paskaksi ammuttu poski. Tästä lähtien alkaa pohdinta siitä, onko Tom (Viggo) tietoinen menneisyydestään vaiko oikeasti ”unohtanut”. Poika diggaa, pitää isäänsä sankarina. Myös Ed Harrisin pahislauma tulee ensin juuri baariin, julkisen tilan alueelle; Tomin pitää esittää uutta sosiaalista rooliaan. Fiilis on kutkuttava, hyvin rakennettu ympäristö tuo baarisysteemi. Tom on disorientoitunut kun tappajavaisto palaa. Mikään leffassa ei viittaa siihen, että Tom muistaisi koko ajan tappajamenneisyytensä, hän uskoutuu perheelleen sen verran vakuuttavasti.

Kengät nice touch (siis kenkäkaupasta poistuttaessa). Poika vetää dunkkuun kahta kiusaajaansa aika suvereenisti, saanut yhtäkkisen, inspiratorisen tartunnan isänsä väkivaltaisuudesta. Tom moralisoi ja toruu turhaan poikaansa. Pihanurmikohtaus myös moderni klassikko. ”I should have killed you Down in Philly.” Poika ampuu Harrisin, astuu totaalisen väkivallan maailmaan. ”Joey did… I didn’t… Tom still didn’t.” Joey siis Tomin nimi menneisyydessä. Skitsofreeninen, tavallaan. Keksitty identiteetti, joka myös osittain omaksuttu?

Porrasnaintikohtauksessa taitaa olla puikoissa jo Joey. Aksentti on näppärä idea, perheensä parissa Tom harvemmin sortuu Philadelphian aksenttiin. William Hurtin rooli on edelleen loistava, samoin lopun teurastusjakso, se avainten kaivelu. Loppukohtauksessa hyvä musiikki. Sinänsä katsojan kuuluukin nauttia väkivallasta; tiedämme sen olevan moraalisesti väärin, mutta hurraamme sille. Muutos ei ole fyysinen, vaan henkinen.

 

Please Give (Nicole Holofcener)

Alkumusa on hyvä, mutta leppoisan hyväntuulinen kohtaus on ärsyttävä, vaikka sitä onkin käytetty luomaan rytminvaihdos: leikkaus ja puheena onkin viha. Mutta tiedättehän, sellainen hyvän fiiliksen pseudokollaasimainen ”henkilöt hommailevat jotain” -kohtaus. Sille on väkisinkin olemassa jokin termi. Olen jostain syystä aina pitänyt Oliver Plattista. Catherine Keeneriä puolestani vihasin aikoinaan Being John Malkovichissä, mutta nykyään pidän hänestä varauksetta.

Kerrostalonaapurustoa, antiikkikauppiaspariskunta (Platt, Keener) venailee, että naapurin mamma kuolisi, jotta he voisivat laajentaa asuntonsa tämän kämppään. Pariskunta, heidän lapsensa, mamman kaksi lapsenlasta (sisarukset). Toinen on mammografi. Toinen on kasvonhoitaja, flirttaa Plattin kanssa. Keener on lähinnä huolissaan hyväntekeväisyydestä ja kodittomista. Ns. indieleffaneuroosi: jokin pieni, patologinen ja turha ongelma. Tyttärelleen hän ei silti haluaisi ostaa mitään kovin kallista. Maailmanpelastuskompleksi, siis.

Hauskoja bondaamisia; epätodennäköiset ihmiset lämpenevät toisilleen ja löytävät hetkittäin yhteisen sävelen. Antiikkihuonekalukeinottelua, ristiinostelua. ”Muodin” ja ”tyylin” hinta. Keener ottaa vaikeasti kun jengi tulee katsomaan millä hinnalla hän edelleenmyy heiltä halvalla ostamaansa kamaa. Tavaroiden kontekstualisointi. Ja ei auta vaikka lopettaisi, sillä joku toinen jatkaa kuitenkin elitististä kikkailua.

Keenerin hahmo ei silti pysty ottamaan vapaaehtoistyötä vähempiosaisten auttajana, koska se on hänestä liian murheellista tai hankalaa. Lopulta kuilu ei ole ylitettävissä, vaan Keener palauttaa kalliiksi osoittautuneen esineen myyjälle, saa siten hyvän itsetunnon. Eli porvari voi palvella vain porvaria, samaan luokkaan kuuluvaa. Mies tosin rikkoo saman tien astian vahingossa, mikä on banaali kikka.

Myös jätekuiluun heitetty tuotepaketti on motiivi, dyykattuna se päätyy maahanmuuttajasuurperheen käyttöön. Vähän hahmoton leffa. Oikeutuuko esim. mammografiamotiivi? No ok, toisella siskolla on vastapainoksi ihonhoitopalvelu (ns. ”pinnallinen ruumiillisuus” vs. sairauden kautta hahmottuva ruumiillisuus), joten sinänsä.

 

Festen (Thomas Vinterberg)

Touhuun pääsee helposti sisään, skandinaavit ovat hirvittävää kansaa. Suljettu miljöö toimii hyvin, mainio tunnelma. Jollain tavalla tulee mieleen Riget, mutta siihen riittänee jo pelkkä dogma ja kieli. Sukujuhlat lienevät porvarillis-keskiluokkaisin mahdollinen tapahtuma. Mahtava maljapuhe, insestin paljastuminen. Henkilökunta pöllii autonavaimet ja varaa puhelinlinjat, jotta kukaan ei voi paeta paikalta, jotta suku ei tällä(kin) kertaa lakaisisi asioita maton alle ja palaisi pönötykseensä ja hyssyttelyynsä.

Kaikki menee tietenkin clusterfuckiksi. Hirveät viinikännis. Perhe koettaa kuitenkin (tietenkin) ohittaa asian, siitä ei voi puhua, varsinkaan julkisesti (mitä se ikinä sitten tarkoittaakaan). Äidin puheessa tulee ilmi lasten taustat, mutta henkilönä ja ihmisenä äiti on naamio ja ihmisperse. Paskanpuhumisen ja silottelemisen kekkerit. Poika heitetään ulos ja joku vanha muori laulaa seniilinä ja tietämättömänä jotain sentimentaalista paskaa. Kaikki on niin tuttua, että huh. Vaikka minun sukuni ei edes ole erityisen ongelmallinen. Kylmäävä, upea elokuva.

Rasistinen yhteislaulu (sillä erään lapsen mies on tummaihoinen) yltyy jonotanssiksi. Lopulta tilanne eskaloituu, kun kuolleen siskon paljastava kirje luetaan ääneen. Isän syyllisyys kahden lapsensa hyväksikäyttöön selkenee. Vastaavasti yhteisö sulkee lopussa isän ulos, koettaa jatkaa kepeyttään. Viimeinen kuva pojasta osoittaa mielestäni tämän; hän tajuaa, että on lopulta paljastuksellaan ja konfrontaatiohakuisuudellaan vain lisännyt tuskaa, luonut uuden sietämättömän tilanteen entisten lisäksi.

I Saw the Devil (Jee-won Kim)

Hienosti kuvattu ja ohjattu, pään löytäkohtaus on pienoissinfonia, musiikinkäyttö pakottaa tunnelman. Hyvä rytmitys. Kostomotiivi tuntuu olevan tiukassa aasialaisessa nykyelokuvassa. Hieno kuva, kun päähenkilö katoaa hetkeksi täydelliseen pimeyteen (makuuhuone oviaukon läpi), täydellinen musta geometrinen muoto. Giljotiinilla pää irti, kamera seuraa miehen pään suuntaa tämän seuratessa kerivää päätä. Leikkaun murhaajaan kampaamassa hiuksiaan, kuvaus päälaen takaa, jolloin ei näy kasvoja, vain takarivon ja hiusten abjekti. Rakenne menee oudoksi, kun mies saa murhaajan kiinni ja alkaa leikitellä tämän kanssa. Painovoima muuttuu. (Leffa jäi jostain syystä, luultavasti jonkin päällekkäisyyden tai aikapulan vuoksi minulta kesken)

 

Super 8 (J.J. Abrahams)

Hyvä kohtaus, kun pojat kuvaavat leffaa ja tuotantoarvon vuoksi odottavat, että juna menee ohi ja kieltämättä kohtaus paraneekin heti. Ja sitten vasta syntyykin valuee, kun juna syöksyykin raiteilta ja räjähtää. Näpsäkkä metataso, siis! Lupaavan alun jälkeen (rakastan nostalgista 80-lukulaista poikaseikkailukamaa, tämähän on selkeä nyökkäys Gooniesille jne.) leffassa ei kuitenkaan pitkään aikaan tapahdu oikein mitään, vaikka diggaankin tunnelmasta. Mutta potentiaalikaivo. Hyvät lapsinäyttelijät, lapsi varsinkin. Vaiko juuri turhan nasevia? Perheyhdistymisdraamaa, kuten asiaan kuuluu. Jää harmillisen puolitiehen ja taantuu loppua kohden, kun 2000-luku jyristelee erikoistehosteräiskeen päällekäyvässä muodossa yli sieltä, missä aita on kaikkein matalin.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: