Skip to content

Sysmän päiväkirjat V (iimeinen osa)

huhtikuu 18, 2012

23/2/12

Jomotus jatkuu, pari särkylääkettä tänäänkin. Fantasian (paikallinen pizzeria) voimin kirjastoon, jossa lopulta Roberton kanssa tapoimme lähinnä aikaa Valerian pitäessä kirjansidontakurssiaan. Roberto tutkiskeli saunasta kertovia kirjoja, minä taannuin lukemaan jääkiekkolehtiä, joiden toimittajat tuntuivat aliarvioivan Jypiä. Jääkiekon ja jalkapallon seuraajien puhetapa on usein kummallinen; kuin he unohtaisivat, että pelaajat ovat ihmisiä ja samalla jättäisivät lajista kaiken esteettisyyden pois. Siis pelkkää todennäköisyyksien murskaamista ja tulosvetoisuutta. Ehkä se on suomalaisen miehen tapa. Yrittää tehdä penkkiurheilustakin pseudotieteellistä.

Lopulta minä höpisin jotain ympäripyöreää kirjoittamismetodistani muutamalle läsnäolijalle ja paikallislehden toimittaja teki samalla muutaman kysymyksen pientä lehtijuttua varten. Roberto-parka ei päässyt esittämään runojaan, joita olimme ensin kääntäneet useamman päivän aikana. En tosin usko sen häntä erityisemmin haittaavan. Illansuussa H:n äiti pyörähti tuomassa Valerialle muutaman Tuli & Savun numeron, tämä oli kiinnostunut niistä erikoisen ulkoasun vuoksi.

Minecraft. Sauna. Tänään olisi tullut taas jokin Rohmerin leffa, mutta italialaiset katsoivat juuri silloin jotain kirjastosta lainaamaansa elokuvaa DVD:ltä, enkä viitsinyt häiritä. Mieleni tekisi katsoa Anaheimin peli ihan vain hyvässä vireessä olevan Selänteen papan takia, mutta en tiedä löydänkö mistään toimivaa striimiä.

Sysmän kirjastoon oli ilmestynyt Ruumiita. Seuraava kokoelmani ilmestynee joskus vuoden 2013 alkupuolella. Onhan siihen vuosi aikaa, ehkä jompi kumpi käsikirjoituksistani on siihen mennessä säädyllisessä kunnossa. K on ollut paljon R:n ja K:n seurassa, nauttinut siitä & on todella iloinen siitä, että he ovat hänen ystäviään. Niin olen minäkin, hienoja ihmisiä. Arvelinkin aina, että K pitäisi K:sta, ilokseni olin oikeassa. Remontti kuulemma silti valvottaa, pärinä alkaa ennen kahdeksaa ja saattaa jatkua kuuteen illalla. H & L tulevat lauantaina Minna Canthille katsomaan Putouksen finaalia, en oikein tiedä palaisinko sen vuoksi jo lauantaina vaiko vasta sunnuntaina, kuten oli alkuperäinen suunnitelmani. Ei minulla täällä enää mitään velvollisuuksia ole, kun esiintyminen on hoidettu ja L ei pääsekään vierailulle influenssansa uusittua. Parempi siis lähteä, putosin K:n vierailun jälkeen valmiiksi huterasta työrytmistäni melko täysin, vaikka olenkin kirjoittanut päiväkirjaa kohtalaisen paljon. Muuten olen lukenut, katsonut elokuvia, pelannut. Eikä siinä mitään. Pinkiä olisin vähän enemmän voinut kääntää, mutta runoudessa en usko sisällöntuottamiseen jonkin työrutiinin kautta.

Pimeässä olohuoneessa kolme punaista pistettä linjassa: bluray-soitin, televisio, kynttilän sydämen sammuva kipinä.

Pelimaailma YouTuben ja mikrofonien avulla tarjoaa loistavan alustan uuden viihteen tekemiselle, kuten machinimat, longplayt ja muut ilmiöt osoittavat. Varsinkin Minecraft on kaltaiselleni kodinleikkijälle kokaiinia. Esim. The Yogscast, joka on kaverusten Simon & Lewis YouTube-kanava, jolla he julkaisevat lp-videoita. Siis pelaavat esim. Minecraftia kahdestaan ja kommentoivat samalla tekemisiään. Yksinkertaista, yllättävän addiktoivaa. Olettaen tietenkin, että pelaajat itse ovat kiinnostavia hahmoja.

Kello 04:15. Normaali ongelmani: yöllä parempi olo hammaskivunkin suhteen, mutta huomenna viimeistään tunti heräämisen jälkeen kolottaa jälleen pirusti. Pitää herätä soittamaan YTHS:lle kahteen mennessä, varata aika akuuttihammashoitoon. Tai jotain. Mahtavaa katsella videoita, joissa pelataan alpha-versiovaiheen Minecraftia, täynnä kummallisia bugeja. Tavasin Saarikosken kollaasikirjan kirjastossa loppuun. Valerian kurssilla oli myös sysmäläinen kirjansitojamies, jolla oli huuhkajamaiset, muhkeat kulmakarvat. Italialaiset menevät huomenna käymään hänen työpajallaan.

 
24/2/12

Huuhkajakulmat havahduttivat minut unestani, toi unohtamansa 5 euroa kurssimaksuna Valerialle, italialaiset olivat jossain reippailemassa. Kello oli ehkä kaksi, italialaiset olivat jo käyneet hänen työpajallaankin. Epäuskoista naurua heidän taholtana, kun myöhemmin selitin heille tapauksesta. Suomalaista peräänantamattomuutta? He vitsailivat saavansa jatkuvasti suomalaisilta lahjoja tai tuomisia: M:n tuomat villasukat, H:n äidin tuomat Tuli & Savut, vierailu ja kestitys M:n ateljeella ja nyt tämä seteli. Ja minä olen se, joka välittää kaiken, olenhan aina talolla.

Hetki tämän jälkeen M pyyhälsikin paikalle tulppaanikimpun kanssa, pahoitteli että on ollut niin kiireinen. Helvetin energinen nainen, ei mikään tavanomainen suomalainen. Italialaiset tosin sanoivat, että kaikki heidän tapaamansa suomalaiset ovat olleet kohteliaita ja kiinnostuneita. Minulle M sanoi, että näkee minut ensimmäistä kertaa päälläni muutakin kuin pikkukalsarit. Korjasin, että kyseessä olivat olleet yöhousut (sillä pikkukalsarit ovat ällöttäviä, minkä jätin tavalleni hieman epätyypillisesti sanomatta). R kuvailee suomalaista keskustelukulttuuria jämptiksi ja pelkistetyksi: ei on ei ja kyllä on kyllä ja se siitä. Hänen mielestään mitä etelämmäs maapallolla matkustaa, sitä enemmän joutuu harrastamaan tinkimistä; niin kaupankäynnissä kuin keskustelussakin (jotka voi tietysti nähdä myös yhdeksi ja samaksi asiaksi). ”No thanks” on kutsu jatkamaan, ikään kuin ”ei, mutta olen silti kiinnostunut.” Myös ruumiinkieli tulee entistä enemmän mukaan.

K vetää Jyväskylässä paniikkikohtausta muuttojärjestelyn vuoksi. Soitan muutaman puhelun sinne tänne ja asiat ovat taas järjestyksessä. Tämänkin takia syön edelleen lääkkeitä: että pystyn hoitamaan mitä hyvänsä arkista kommunikaatiota koska hyvänsä. Muutoin olisimme alta aikayksikön kuin Kummelin Härkönen & Vilenius. Kiinnostaa ihan vitusti lähteä pääkipuisena kauppaan ja vielä enemmän tehdä ruokaa. Einestiski here I come. Luulen, että lähden sunnuntaina. Surumielisyys. Pienet rypyt parisuhteessa aiheuttavat sen. Tai ei sinänsä parisuhteessa, vaan yhteisen elämän ympärillä. Meistä riippumattomat.

Kirjastolla oli eilen huvittava taas kerran huomata, miten sujuvasti siirryin oman työskentelytapani kuvaamisesta nykyisen yritysyliopistomallin kritiikkiin. Miksi se kiinnostaisi sysmäläisiä eläkeläisiä? En edes halua ajatella, miten paljon stressaantuneempia olisimme, jos olisi tähän päälle vielä lapsiakin omine menoineen ja vaateineen. Minähän olen täysi olmi. Toisaalta en tiedä voiko vaatia, että voisi elää koko elämänsä siten, että on saatavilla mihin kellonaikaan päivästä hyvänsä (jos ei aikaista aamua, jolloin olen yleensä menossa yöpuulle).

Elämänfilosofiani on aina ollut järjestää elämäni siten, että minulla ei ole mitään muita kiireitä tai menoja. Eli nykyisellään kalenteriani täyttää keskimäärin parturi kerran kuussa tai parissa ja mahdolliset lääkärimenot, jos terveys prakaa. Sellaisia lienee kerta tai pari per vuosi. Kaikki muu on aina siirrettävissä, ellei sitten ole riippuvaista muista ihmisistä. H muistelee aina välillä kaiholla aikaa, jolloin tarpeen vaatiessa olin vapaa koska hyvänsä lähtemään kävelylle tai juttelemaan, vaikka sitten kolmelta yöllä. No hyvä on, en klo 6 ja 12 välillä, koska silloin yleensä nukuin.

Hyväosaisen eksistentialismia: halusin näin aina olevan, joten tietenkin niin myös on. Väitän kyseessä olevan valinnan, vaikka miten äkäisesti heitettäisiin vastapalloon olosuhteiden determinismiä ja muuta paskaa. Älkää viitsikö. On helppoa olla hyvä edes jossain, jos siihen on tuntenut tarvetta pienestä pitäen. Pelkää vain kuolemaa, älä ihmisiä tai yhteiskuntaa. Sanoo lääkkeitä vetävä, paniikkihäiriöinen kyyninen narsisti. Huvittava on myös tämä nykyinen muotimeemi: ahdistunut saa olla vain se, jolla on tilillään perheväkivaltaa, köyhyyttä, kiusatuksi joutumista tai raiskaus. Aivan kuin nykypuheenkin suunta olisi tietoisesti valittu: pikemminkin kohti ahdinkoa, ei hyvinvointia. ”Se ja se ei ole elänyt tarpeeksi raskasta elämää.” Onko tällaisia puhuva ihminen mitään muuta kuin hirviö?

Tietysti pelkäsin nuorempanakin vain itseäni: se on oma psyykeeni, joka hajoaa, ei maailma minulle täällä lintukodossa mitään tee. Enintään joku älynsä heikkoutta häpeävä juntti käy päälle, kun näytän liikaa joltain vitun filosofilta tai hintiltä. En sinänsä pelkää väkivallan aiheuttamaa fyysistä kipua, se on joka tapauksessa aina noloa antajan osalta. Enemmän pelkään mielen fakkiutumista: esimerkiksi elinikäistä kostokierrettä. Myös sairauksista johtuva fyysinen kipu tosin saa minut tolaltani, mutta vain jos se liittyy syöpään tai sydänvikoihin. Hassua.

No hyvä, kyllä miehiä kannattaa aina pelätä, varmuuden vuoksi. Ei tähän voi kukaan järkevä ja feminismiä vastustava kulttuurikonservatiivikaan sanoa mitään vastaan. Järjetön väkivalta, typerä pitkävihaisuus, tolkuton ennakkoluuloisuus ja naapurivihamielisyys, hillitön kademieli ja kaiken tasapäistäminen…

Tiedän, että pystyn itsekin raivostumaan verisesti ja taantumaan täysin moraalittomaan tilaan kohdatessani idiootteja. Ja minä olen sentään keskimäärin varsin lunki kaveri*. Joten käytännössä kaikkia, jotka eivät ole älykkäitä, sivistyneitä ja hengellisiä, tulee varoa helvetisti. Edellisiäkin toki, mutta vain jonkin verran. Mitä ennakkoluuloisempi, sitä vaarallisempi.

[*Hauskaa huomata, että ihmiset tuntuvat pitävän minua jotenkin kyynisenä tai tylynä ihmisenä sinänsä, vain kirjoittamani tekstin perusteella. Monet läheiset ystävämme olivat olleet esimerkiksi ihmeissään, kun K kertoi joskus siitä, miten ihanasti kohtelen häntä. Sellainen lämpö ei mahdu ihmisten käsitykseen minusta, ehkä siksikin, että useat ystävänikin tuppaavat puhumaan kanssani lähinnä taiteesta ja siten kohtaamaan vain tiukan ja kyynisen minäni. Onko tämä ristiriitaista, kun kuitenkin miellän itseni lähinnä taolaiseksi?

Sen siitä saa, kun uskoo joihinkin arvoihin, minun tapauksessani taiteeseen. Tietenkin olen taiteen ja kirjallisuuden suhteen kyyninen, sillä rakastan niitä ja siten myös vaadin niiltä paljon. Taide on pyhää, eikä mitään arkista sosiaalisten suhteiden verkostopeippailua ja jees-meininkiä, vaikka sellaiseen minäkin joudun päivä päivältä enemmän sortumaan. Kammoksun silti sitä, kun vaikkapa runoilijuudesta pyritään/joudutaan tekemään itselle ammattia, vaikka alkujaan juuri ammatista/elämän mielettömyydestä yritettiin päästä kirjoittamisella eroon.

Täten minun kirjallisuuskäsityksessäni ei ole tilaa millekään tissinläpsyttelylle tai markkinameiningille, minkä vuoksi kirjoitukseni ei yleensä ole mitään yleispositiivista. No hyvä, en tiedä pitääkö tämä kutinsa. Ehkä järkeilyni on liian ylevä, kenties olenkin vain kilpailuhenkinen ja pahansuopa paskiainen, jonka kilpailuhenki manifestoituu taiteen sosiaalisen vaahdon melskeessä. Joka tapauksessa vihaan paskoja kirjoja, enkä näe niiden tekemisessä mitään puolusteltavaa.]

Päivä pitenee, vielä valoisaa vaikka kello tulee jo 17:15.

Kaupusteltu, syöty, selvitty Minecraftissa takaisin alkuperäiseen tukikohtaani. Maalaisleipää, salaneuvosjuustoa, vitamiinimehua, pähkinöitä. Paras venytellä, pää/hammaskivultani en ole muistanut. Aloin katsoa James Mangoldin Identityä. Näin härskiä tarinaa olen leffoissa harvoin nähnyt. Ihan siisti narraatiokikka sinänsä, edeltää Inceptionia tämäkin. Totuustasot elokuvassa ovat jännä juttu: miksi yksi tuntuu heti toissijaiselta, jos se paljastuukin uneksi/alitajunnan leikiksi tms., vaikka se ”todellisempi” taso on joka tapauksessa fiktiota sekin? Etsiikö ihminen siis aina väistämättä jotain tukevaa pohjatasoa, jota pitää totena?

Kellariportaikon oven kahva on hakannut itselleen seinän lastulevyyn tiukan kolon, johon se istuu kuin tulppa. Huominen on viimeinen päiväni täällä. Saunaa ja sohvaa tulee ikävä. Mutta pian voin juoda uudessa asunnossamme teetä katsellen ikkunastani hautausmaalle kuin mikäkin poeetta. Ja ennen kaikkea pitää verhoja auki ilman, että ihmiset katsovat suoraan katutasosta sisälle. Mahdollisille muuttoavustajille on ilmoitettu, loppu on luojan käsissä. Tarkoitus oli vielä kirjoittaa hieman Aronpuro-esseetä täällä, mutta alitajuntani on käyttänyt tällä kertaa hammaskipua perusteena saamattomuudelle. Roberto kiinnostui Marksonista, sanoi aikovansa tutustua paremmin. Toisaalta hän onkin mahdollisesti ideaaliyleisön edustaja Marksonin kirjoille: kirjallisuuden ja taiteen historiasta kiinnostunut runoilija ja akateemikko, joka opettaa latinalaista kirjallisuutta yliopistossa. Myönnän 24 päivän jälkeen jo kaipaavani Vakiopainetta ja YO-kirjaston kahvilaa, ihmisiä.

 
25/2/12

Liian myöhään Yogscastia, kello oli soittamassa puoli yhden maissa, mutta näin unohtuneita unia puoli kolmeen. Välinpitämätön olo, söin pähkinäsekoituksen jämiä ja kovettumaan päin olevaa leipää, jatkoin Simonin & Lewisin seikkailujen katsomista. Etukäteen osittain suunniteltua ja kirjoitettua pelailua, dynamiikkaa (kotoisaa, jännittävää, hauskaa, toverillista, innostunutta) on vaikea kuvailla, ellei videota näe itse ja tunne pelikulttuuria.

Italianpataa soijarouheesta, mutta silti rouhepussista on vielä yli puolet jäljellä. Leena Hefner os. Herppeenluoma voitti Putouksen. En pysty ymmärtämään hahmon suosiota, vaikka hahmo kieltämättä ohjelman myötä parantuikin huimasti; alussa se oli mielestäni paskimpia hahmoja, toivoton kliseinen sekasotku, joka perustui ölinään, ei rytmitajuun tai vitseihin.

Residenssin käyttäjäsopimuksesta on mahdoton sanoa, tarkoittaako ”liinavaatteiden pesusta asukas vastaa itse” sitä, että vaatteet on pestävä myös residenssioleskelun lopuksi. Luultavasti niin on tarkoitettu, vaikka se ei lauseesta yksiselitteisesti käykään ilmi: senhän voisi tulkita esim. siten, että jos asukas haluaa pestä liinavaatteitaan oleskelunsa aikana, hänen on tehtävä se itse. Mitään varsinaisesta loppupesusta ei mainita. Ehkä tämä on nipotusta, mutta ärsyynnyn suuresti tällaisesta epätäsmällisestä lomakekielenkäytöstä. Moisen myötä on mahdollista lukea jotain johonkin, missä tuota jotain ei ole. Oletus hermeneutiikasta. Sama ongelma on aina kaikkien lomakkeiden kanssa. Kelan lomakkeiden laatijat pitäisi pistää Wittgenstein-pikakurssille.

Samaa ihmettelivät italialaisetkin, he olivat jopa vähän kummissaan kun kuulivat, että aion pestä liinavaatteet. He kysyivät: mitä jos pitäisikin lähteä jo aikaisin aamulla? Pitäisikö silloin herätä klo 4 yöllä pyykkäämään vai nukkua viimeinen yö istuen? Minussa elää omituisen vahva halu noudattaa tällaisia kirjoitettuja sääntöjä prikulleen, vaikka kaikkia institutionaalisia sääntöjä rikon minkä vain ehdin ja kykenen.

Terra Nova on kyllä melkoista disneytä, mutta en tietenkään voi olla katsomatta sarjaa, joka on scifiä. Ainakin periaatteessa. Käytännössä se on kliseistä saippuaoopperaa, jossa ei ole käytetty minkäänlaista mielikuvitusta. Ihmiset tuntuvat elävän spielbergiläisessä ydinperhefantasiassa myös tulevaisuudessa. Käsittääkseni sarja maksoi aivan helvetisti, mikä on kummallista, koska teknisesti se on kömpelöimpiä näkemiäni ja näyttää pienen budjetin b-scifiltä. CGI on tökeröintä sitten Babylon 5:n. Eli jos rahaa on palanut, niin en ymmärrä mihin. Tehosteet paskaa, ei korkean profiilin näyttelijöitä, simppelit lavasteet. Vielä ei ole varmuutta siitä, jatkuuko sarja vielä toisen kauden verran. Riippuu siitä, miten televisioyhtiön muut uutuussarjat pärjäävät.

Täällä olisi yksi ulkoroihu, jonka voisin polttaa lähtöni kunniaksi, mutta olen tyypillinen pragmaatikko ja ajattelen, ettei kukaan kuitenkaan näe sitä, joten parempi säästää se. Onko seremoniallisuus pohjimmiltaan vain toistoon perustuvaa maagista ajattelua? Suunnittelen jo huomista yötä: miten katson Oscar-gaalaa aamuun asti, missä välissä nukun, missä välissä herään soittamaan YTHS:n päivistykseen. H & L harkitsevat menevänsä kihloihin, joten K aloitti keskustelun meidän suhteemme mahdollisesta sinetöimisestä. Myönsin, ettei minulla ole loppujen lopuksi kihlautumista vastaan mitään, vaikka avioliittoa en instituutiona ymmärräkään oikeastaan missään mielessä; kaikki siihen liittyvät mielikuvat ja kliseet ovat negatiivisia. Sormusten pähkäilyä ja sitä rataa. [nykyminä huomauttaa: tätä kirjoittaessani olemme jo kihloissa]

Luulen, että vastahakoisuuteni koko touhua kohtaan liittyy juuri sormuksiin, sillä sormus on merkki siitä, että on varattu & onnistun jotenkin ajattelemaan, että sitten kukaan vieras nainen ei tule enää koskaan puhumaan minulle. Aivan kuin kukaan muutenkaan tulisi. Sitoutumiskammoa, ehkä? K tosin vakuutteli, että monille naisille sormustetut miehet ovat erityisiä himon kohteita. Kello tulee 03:15, pitäisi nukkua, joten vielä yksi jakso Yogscastia. Olisi ehkä pitänyt pakata muutakin kuin vaatteet tänään, mutta tuo kaikki muu on kirjoja ja rasvoja atooppiselle iholleni.

 
27/2/12

Lähtiessä Robertoa ja Valeriaa ei näkynyt ja pesukoneenkin jouduin jättämään linkoamaan. Toivottavasti talo ei pala. Vasta kunnanviraston ovella tajusin, että nythän on sunnuntai ja virasto kiinni, ei siellä ole ketään ottamassa avaintani vastaan. Mutta tänään sain kuulla, että postiluukusta pudottamani avaimet olivat löytäneet perille. Bussissa oli heikko olo, rytyytys melkoinen. Bussin vessakomerossa käytin ensimmäistä kertaa elämässäni käsidesiä, mutta vain siksi, ettei siellä ollut juoksevaa vettä. Jyväskylässä keuhkot avautuivat, jälleen kerran. Kotiin päästyäni K:n kanssa rakastunutta ja hyvää oloa.

Tutkin tilaamiani Paul Kleen päiväkirjoja, kiinnostavan ja tyylikkään oloinen kirja. K paistaa pizzakivellään helvetin hyvää pizzaa, katsomme Idolsin ja loppuillan oleskelemme tyypilliseen tapaamme: K selailee Etsyä, minä pelailen. Päivän päätteeksi vielä Oscar-gaala, Hugo ja The Artist korjaavat palkintoja. Molemmat varmasti melko keskinkertaisia leffoja. Molempien menestys ärsyttää minua. Nelosen ”elokuva-alan asiantuntijoista” koostuva studioraati on tavoilleen tyypillisesti banaali ja näkee arvoja siellä missä niitä ei ole. Väittävät leffavuotta keskinkertaiseksi, vaikka vuosi oli huomattavasti keskimääräistä parempi. Tosin eivät ne vuoden parhaat leffat tietysti Oscar-ehdolla ole. Ei edes Driveä tai Shamea. Sen myönnän, että moni ennakkoon kiinnostavalta vaikuttanut leffa ei ollut lopulta niin hyvä, kuin toivoin. Kuten vaikkapa juuri Drive ja Shame. Melancholia oli parhaasta päästä, mutta Trier on vähän turhan Trier. Hän ei enää varsinaisesti yllätä minua ja toisaalta hänen kyynisyytensä on melko heppoista. Melancholian alkupää on silti hienoa elokuvaa. Gaalasta jää suuhun paska maku, kuten kuuluukin.

Nader ja Simin sentään voitti parhaan ulkomaisen elokuvan Oscarin, vaikka hieman valjuksi sekin jäi. Se pyyhkii perseensä kaikilla parhaan elokuvan ehdokkailla, myös Tree of Lifellä. Vaikka sinänsä se ei olekaan erityisen elokuvallinen esimerkiksi kuvakieleltään, kun taas Tree of Life on nerokas. Mutta ToL:n kammottava, lääryinen humanismi… Ja se kaamea loppukohtaus. [ Nykyminä huomauttaa: ylivoimaisesti vuoden paras elokuva oli Béla Tarrin upea joutsenlaulu, vedet kivestä puristava Turin Horse. ]

Pääsen sänkyyn joskus seitsemän maissa aamulla, kahdeksalta herään soittamaan hammaslääkäriaikaa, jonka saan puoli yhdeksi. Nukun ehkä kolme tuntia. Lääkärinä nuorehko, viehättävä nainen, hammashoitajana vielä nuorempi ja viehättävämpi, luultavasti arabi. Olen siis hyvissä käsissä, vaikka heiltä kestääkin 5-10min löytää sekasotkuisesta välinelaatikosta jokin metalliselta silmulta näyttävä, sopivan kokoinen läppä hampaaseeni. Syömässä H:n ja J:n kanssa, Ilokivessä kaameaa kalaa. Kolumnini on näköjään ilmestynyt Jylkkärissä, mutta kuvani on kamala. H (eri H) on voittanut Tanssivan karhun ja T ilmoitti aloittavansa Hesarin runokriitikkona. HS:n mielestä asiassa ei ole mitään eturistiriitaista, ilmeisesti mediat ovat aika paljon vähemmän neuroottisia ja olemattomia uhkia näkeviä kuin kirjallisuuspiirit. Minä olen lähinnä lamaantunut hampaan ja tulevan muuton vuoksi, enkä oikein tiedä miten päin olisin. K antaa luvan tehdä mitä haluan, hän pakkaa tavaroitamme joka tapauksessa paremmin yksin. Pienet nokoset, pastaa, tuntikausia Minecraftia. Pitää pistää taas pelaamiselle stoppi, jotta voisi kiinnostua jostain muustakin. Muuttolaatikot tulivat, joten pääsemme täyttämään niitä. Kipu hampaassa aaltoilee, leuka on kuin puuta. Nyt kello 01:30, K värittelee japanilaista ristikkoa, minä lueskelen Kleen päiväkirjoja. Näin arki jälleen alkaa.

A stupid man’s report of what a clever man says is never accurate, because he unconsciously translates what he hears into something he can understand.
-Bertrand Russell


Mainokset
One Comment leave one →
  1. harry permalink
    huhtikuu 19, 2012 6:47 pm

    ”nykyminä huomauttaa: tätä kirjoittaessani olemme jo kihloissa”
    mutta me emme ole!
    nerokas puhallus minulta käynnistää teidän keskustelu & jättää sitten omat asiat hoitamatta.

    mukava oli jälleen lukea näitä kirjoja, merci bro!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: