Skip to content

Sananen jokaisesta vuonna 2011 katsomastani elokuvasta, osa 12

maaliskuu 25, 2012

Pidin loppuvuodesta jonkinlaista juoksevaa muistikirjaa elokuvia katsoessani. Tekstit ovat näin jälkikäteen luettuna melko hämäriä, kontekstittomia ja satunnaisia (kuten muistikirjat yleensä), joten myös lukukokemuksesta tulee jotain muuta. Toivottavasti ei kuitenkaan mahdoton.

 

He’s Just Not That Into You (Ken Kwapis)

Keskinkertaista romanttista treffituubaa tähtikattauksella.

 

Unbreakable (M. Night Shyamalan)

Hyvin ohjattu ensimmäiset 20min, muotovaliota. Synnytys, junakohtaus, pojan havahtuminen turmaan, avio-ongelma yhdessä kädenpuristuksessa… Flashback kuvattu heijasteena TV:n kautta. Miksi? Peili/ruutumotiivi? Kamerakääntö, myös Willisin hahmon poika katseli TV:tä ylösalaisin.

Jacksonin hahmolla on Jokeri-värit. Tarina on melko soopaa, voisi olla nykysarjakuvasta. Ei haittaa. Kamera tärähtää jokaisella kinkkauksella, kun Jacksonin hahmo ajaa takaa keppinsä kanssa miestä. Lasinen kävelykeppi pirstoutuu samalla kuin hänen luunsakin. Ylösalasmotiivi toistuu myös Willisin hahmon painonnostossa. Silmä blendaa ikkunalasissa olevan pyöreän mainoksen kanssa.

Treffikuva alkaa kaukaa, suuri maisemamaalaus takana, muita ihmisiä baarissa. Vähitellen zoomaus, lopulta vain pari kuvassa, muiden äänet häipyvät, piano/viulumusiikki tulee tilalle. Puheenaihe vaihtuu leikkisästä intiimiin.

Kummallinen rakenne leffassa sinänsä. Juonitwistikin sinänsä toimii, koska sarjisstereotypia on alustettu ja kirjoitettu sisään niin hyvin. Lopun ”mitä sittemmin tapahtui” -tekstit hölmö ratkaisu.

 

Gomorra (Matteo Garrone)

UV-valon sinertävä solarium, italialoiskelmä pauhaa, mafiateloituksia, punaista verta azzurrin päälle. Dokumentaarinen käsivarakamera lähellä hahmoja, mukana toiminnassa. Klassinen juoksupoikamotiivi, joka on ilmeisesti antropologinen tosiasia rikollisorganisaatioissa, tai ainakin niiden kuvauksessa. Sisätiloissa ”klassisempi” kamera, nuoria kuvatessa käsivara. Näin meitä psykologisoidaan. En oikein tiedä mikä suhteeni näihin dokumentaarisiin silmänkääntötemppuihin ”rankassa” nykyelokuvassa on.

Nuorukaiset vetävät Scarfacen vuorosanoja. Nykymafian toiminta näemmä lähinnä huumekauppaa, vrt. Kummisetä.  Toisaalta ehkä Kummisetä-trilogia on viime kädessä kuvaus organisoidun rikollisuuden siirtymisestä huume/asekauppaan, eikä mikään perhetarina. Doku/Altman-tyylisesti monen hahmon yhtaikaisesti höpisemää dialogia. Ehkä sekin on jo niin standardi, ettei tarvitsisi erikseen mainita mitään nimiä. Onko perhekuvauksen jalustakamera konservatiivisuutta ja vakautta luomassa?

Musiikki tulee jukeboksista (siis mukana kerronnassa realistisuutta lisäämässä), hahmojen puheesta ei saa metelissä tekstittäjäkään selvää. Se on yleensä jo merkki siitä, että ei ole tarkoituskaan. En ymmärrä rikollisnilkkien unelmointia, kuin amerikkalaisen unelman outo varjo: pyrkimystä järjestäytymiseen ja uskottavuuteen. Mafia on äärimmäinen konservatiivisuuden muoto. Vanhatkin miehet ovat viime kädessä kuin pikkupoikia Kärpästen herrasta. Kunnia on typerä ja tasapäistävä ajatus, jos ihminen on moraaliltaan huono. Huvittava miehistymisriitti: luotiliiveihin pukeutuneita poikia ammutaan pistoolilla. Poika hivelee luotimustelmaansa, seuraavassa kohdassa hänen ystävänsä hivelee tulehtunutta lävistystään. Muodinmukaisempi ja hyväksytympi aikuistumisriitti.

Jätteenhuoltoa kun Italiassa ollaan, ekologisesti kestämätöntä. Elokuvan hienoimpia kohtauksia on kahden nuoren pojan juoksentelu hölmöt kalsarit jalassa järven rannalla, konekivääreillä ammuskellen.  Elämäniloa, mutta pilaantunutta; jo näistä kuvista arvaa, että kavereiden elämänennuste ei ole erityisen positiivinen.

Ompelija menee takakontissa salaa opettamaan kiinalaisten ompelijoiden bisnestä. Puolten valitseminen mafiasodassa on kuvattu täysin sattumanvaraiseksi ja typeräksi, mutta ehkä se on sitä aina. Useita rinnakkaiskertomuksia. Myönnän, etten pidä elokuvan italialaisesta, hulttiomaisesta temperamentista. Elokuvan miehisyys on avointa, täysin ironiatonta, halut kiihkeästi ja peittelemättä pinnassa. Pojilla tyypillistä, neuroottista katsojaa hirvittävällä tavalla vituttamaan pistävää seurauksien ajattelemattomuutta. Onko tämä nyt sitä, kun aina sanotaan että nuoret kuvittelevat elävänsä ikuisesti? Mutta eihän se niin mene: esimerkiksi koulukiusattu ajattelee seuraamuksia liikaakin, koska saattaa jättää niiden pelossa pyytämättä apua. Elokuvan pojat ovat yksinkertaisesti idiootteja, jotka eivät tajua, että jos ihmiset eivät omasta yltiöpäisyydestään kosta, niin pelotteluun ja kauhuun perustuva mafiajärjestelmä kyllä poistaa turhat rikkaruohot.

Mafia on freelancer-työtä vastaan. ”Eihän me tiedetä kuka on meidän puolella ja kuka meitä vastaan.” ”Vanhat” arvot törmäävät oman käden anarkiaan. Lapsia ja nuoria käytetään jatkuvasti tihutöissä hyväksi, aivan kuin sodassakin.  Vanha polvi: ”Ennen olimme kaikki yhtä.”  vs. pojat: ”Pitää tappaa ja hankkia rahaa.” Scarlett Johanssonin puku on hauska läppä, onkohan se todenperäinen?

Lopussa kaksi läskiä shortseissa ja collegepaidoissa (toisessa lukee ”Acting Girl”) ampuu nuoret kundit, heidät siivotaan pois kauhakuormaajalla.

 

Moulin Rouge (John Huston)

Se parempi ”munainen pylly”, vaikka aluksi kornin oloinen, melodramaattinen ja ylinäytelty. Tosin ei tämä ja Luhrmannin elokuva (jota vihaan jostain syystä hehkuvasti) liity toisiinsa kuin nimen ja tapahtumapaikan osalta.

Värit alleviivaavat lavasteluonteen, vaikka selkeästi peilaavatkin Toulouse-Lautrecin töiden sävyjä. Karmiva faux-ranskalainen aksentti kautta linjan, 50-luvulla kun ollaan. T-L:n aatelisesta, sukurutsaavasta taustasta johtuvat huonot geenit, luut eivät kasvaneet lapsuuden onnettomuuden jälkeen kunnolla yhteen. Rampuus siis leffan johtomotiiveja, niin psykologisella kuin psyykkiselläkin tasolla. Samoin aateliston dumaus ja paradigman muutos: ”My father still lives in a world where people still use titles.” Siis: societyn ilmaantuminen.

Näyttely on kyllä käsittämätöntä, hahmot julistavat vuorosanansa kuin manifestin. Ulosmyrskyämiset dramaattisine musiikkeineen saavat luurankoni kiemurtamaan.  Todella ärsyttävä naisrooli. Alleycat-tytön muotokuva toisaalta ihan kiinnostava, vaikka onkin stereotypiarykelmä. ”Olin katujen ja viemärien maalari.” Värit ovat kieltämättä hienot, samoin kuvaus. Eniten nautin painotekniikkainnovaatioiden kuvauksesta ja maalaus/piirtämiskohtauksista. Musiikki jatkuvaa & ärsyttävän alleviivaavaa.

Loppupuolella yllättävä ja hieno maalausmontaasi, kuin animaatio. Siinä musiikki toimii hyvin, montaasi on leikattu sen tahtiin. Jonkinlainen siirtymä.

T-L:n itsensä hengiltä juominen, katkeroituminen, ideaalien menettäminen. Elokuva paranee paljon loppua kohden, oikeuttaa surkeaa alkua. Marie Charlet’n hahmo on siinä mielessä epäuskottava, että rakkaus häneen ei missään vaiheessa tunnu syvältä tai merkittävältä, vaikka tarkoitus ilmeisesti olisi. Kylmyyden vuoksi T-L menettää toisenkin rakkautensa. Ympärillä kilttejä ja arvostavia ihmisiä.

 

Martha (Rainer Werner Fassbinder)

[Martha on melkoisen oivallinen ja perinpohjainen kuvaus sadomasokistisesta suhteesta, josta olen näemmä kirjoittanut pökerryttävän tarkan kuvauksen.]

Peilit, syvyyslabyrintti. Margit Carstensen näyttää nuorelta David Bowielta. Mainiosti ja tarkasti kuvattu, mutta niin Fassbinderin leffat aina. Realismi rikotaan jo heti porraskohtauksessa muutamaan kertaan. Mikä on käsilaukun motiivi? Välinpitämättömyys isästä, vaiko transferenssi?

Hieno tanssinomainen pyörintäkohtaus Marthan ja autoon menevän (tulevan avio-) miehen välillä. Tarkkaan katsoen siinä näkee, miten mies nostaa keinotekoisen oloisesti ja hidastaen jalkojaan muutamalla askeleella rikkoen siten normaalin kävelyrytmin, kunnes taas jatkaa normaaliin tahtiin.

Välittömästi isänsä kuoltua Martha on huolissaan lähinnä varastetusta käsilaukustaan. Menikö kronologia siten, että isä lyyhistyy, M alkaa huuta apua, joku ryövää hänen käsilaukkunsa? Kiinnostava psykologinen kuvio ja sietämätön tilanne: porvarillisuus (no hyvä, koetan tässä miettiä kuten ajattelen Fassbinderin miettivän) ja huoli rahasymbolista ajaa omaisen (jopa isän-) kuolemankin edelle. Vai onko kohtaus symbolinen: kokeeko M varkaan varastaneen hänen isänsä häneltä?

Douglas Sirk Strasse (Fassu arvosti suuresti Sirkin kansaanmenevää, mutta silti taidearvonsa säilyttävää tuotantoa). M puhuu puhelimessa isästään kuin tämä olisi vielä elossa. Rooman Saksan suurlähetystö on kaikuva pylvässali, jonka keskellä vastaanotto on kuin saari. M vain hymyilee. Kuva äidistä M:n olan yli, mustan hunnun lävitse. Ennustaa ja kuvastaa äitisuhdetta? Kotikin on pylväsmarmorikartano. Helvetin kolkkoa ja kiiltävää.

Porvarillisuuden dumaaminen jatkuu edelleen, 70-luvun Euroopassa kun ollaan: M vastaa ensin miehen kosintaan kieltävästi, mies on odottanut vastausta jo pidemmän aikaa. M poistuu toimistosta, mies kutsuu M:n ystävättären toimistoonsa. Hetken kuluttua tämä kiiruhtaa kertomaan Marthalle, että mies kosi häntä, hän on ikionnellinen, miehellä on niin suuri talokin. Kaikki kuin kaupan hyllyltä, järkiavioliittoja ristiin rastiin. Onko M:n äiti lopulta vain tekosyy olla lähtemättä avioliittoon ja ”itsenäistymiseen”? Äiti on kuin pieni pahansuopa kakara, M aikuisempi. ”Olet viheliäinen vanhapiika, Martha. Ällötät minua.” Tämä siis oman äidin suusta! Hän ei arvosta sitä, että M hänen takiaan luopuu avioliitosta, näkee sen pikemminkin juuri tekosyynä.

Kuvaviittaus ”Viimeiseen ehtoolliseen”, herraspäivälliset. Häät? Siveyslakikeskustelu, tuleva aviomies astuu sisään. Marhan pysäyttävä katse poispäin, kohtalokas, kuin hän tietäisi että nyt se on menoa, eikä missään nimessä hyvässä mielessä. Ensikohtaaminen, sitten Rooman tanssivan ohikävelyn, on sosiaalisesti sadistinen, mies aiheuttaa Marthalle hankalan tilanteen. ”Tehän olette aikuinen nainen.” ”Enpäs ole.” Äiti vaanii keskustelun taustalla, aivan kuten M:n ollessa isänsä kanssa alussa vaani joku tumma mies taustalla (en tiedä oliko se sattumaa, tuskin). Mies on jo nyt alistava sanoissaan, katsojalle on ilmiselvää, että kahleet vain vaihtuisivat toisiin. M on neitsyt. Keskustelun siirtyessä suoraan seksin alueelle (”Ette ole koskaan maannut kenenkään kanssa”) äiti poistuu. M on etualalla valossa, mies taka-alalla kuulustelijana, kädet taskuissa, M pitäen oikealla kädellään vasemmasta käsivarrestaan; epävarmuuden ja turvahakuisuuden asento, toisaalta viekoittelua. Mutta kun mies alkaa alistaa (”ette ole viehättävä”) kysyttyään ensin Martan omaa mielipidettä asiasta (M vastasi olevansa viehättävä), kädet siirtyvät haaroille, suojaavaan nunnan/taloudenhoitajan asentoon. Nyt hän on epäeroottinen. Lopulta M alkaa nauraa kuin mikäkin heitukka ja kiepsahtaa miehen syliin. Viesti on selvä: hän nauttii alistumisesta. Samalla äiti päästää karmaisevan huudon jossain taustalla. Mies pistää kätensä M:n rinnalle, M hivuttautuu irti ja lähtee pois.

Äiti makaa pöydällä kukkien keskellä kuin ruumis hautajaisissa. M:n ja äidin sananvaihtoa vaanii taustalla mies (Helmut nimeltään, muuten), heidän välissään hihittelevä palvelustyttö; duunari tunnistaa M:n äitisuhteen typeryyden, suhtautuu porvarillisuuteen nauraen.

M leikittelee uuden työparinsa (nätti, tummahiuksinen nuori mies) kanssa, lausuu lorua, taas mennään piirissä. Höperön keveyden alleviivaus on jo vähän… Helmutin ilmaantuminen tuhoaa tietenkin tunnelman. Kysyttäessä ”kuka tuo on” M vastaa tuskaisena ja katkerana ”mies, jonka kanssa menen naimisiin.” Lisää sadismia: vuoristorata huvipuistossa, H hymyilee kuin nuori lapsi, M on kauhuissaan, oksentaa kojun nurkalla. Tämänkin tarkkailee joku, sillä kojujen välissä on piilossa suuteleva pariskunta (M:n ystävätär). H tulee omahyväisenä paikalle ja sanoo haluavansa naida Marthan kanssa. M sulaa kyyneliin, kiitos kiitos: ”et tiedä miten olen odottanut noita sanoja!” H kääntyy pois, näyttää tympääntyneeltä. Taustalla pari katsoo piilostaan.

Äiti kieltää avioliiton, M ei välitä. Äiti juo yliannostuksen rauhoittavia parin edessä, Helmut kieltää soittamasta lääkärille, haluaa rakastella sen sijaan. M kieltäytyy, H lyö tätä, sanoo ettei tämän tulee enää koskaan kieltäytyä jos mies haluaa. Lopuksi hän soittaa lääkärille ja sanoo Marthalle, ettei todellakaan antaisi tämän äidin kuolla, moinen lienee M:n oma toive. M katsoo alas kuin pieni, pahojaan tehnyt lapsi. Leikkaus automatkaan häiden päätteeksi, honeymoon Italiassa odottaa. Tuulilasin takaa kuvattu, sataa, yö.

Italiassa H kieltää Marthalta kahvin, tupakan ennen aamiaista, munat… Helmutin lempiruoka on sama kuin M:n isän lempiruoka, porsaanmunuaista burgundikastikkeessa. Rannalla H sanoo Marthan olevan kovin valkoinen, tämän pitäisi ruskettua pian. H sanoo kaikessa ovelasti vastaan. Hänen mielestään vaimon ei ole järkevää käydä töissä, jos mies voi elättää tämän. H huomaa Marthan nukahtavan aurinkoon, mutta ei tee mitään. M palaa pahasti. Jälkeenpäin toruu Marthaa aurinkoon nukahtamisesta, kehuu tätä kauniiksi (”Niinkö?) ja hyppää tämän kivuliaan ihon päälle suutelemaan, luultavasti rakastelemaan.

Lopulta H vuokraa talon (jossa on muuten tapahtunut murha), jotta M ei voisi enää asua lapsuuden kodissaan. H pyytää Marthaa tupakoimaan vain verannalla, mikä tietenkin ritualisoi tupakointia entisestään ja alleviivaa sitä M:n pahana tapana, tuhmuutena. M ei saa tuoda henkilökohtaisia huonekalujaan taloon, koska H:n mielestä ne eivät sovi tyyliin. H lähtee työmatkalle, M aikoo ensin tupakoida sisällä, mutta ei kuitenkaan kykene, vaan noudattaa sääntöjä miehen ollessa poissakin, menee verannalle. H on irtisanonut M:n työpaikan. Peilimotiivi (peilejä on tässä vaiheessa joka paikassa) ei ole ihan yksinkertainen. H haukkuu kampausta, jonka M on ottanut hänen takiaan. H:lla aina takki tai puku päällä. M katsoo peiliin aina kun on epävarma. Päätyy jopa pyytämään H:lta anteeksi sitä, että itkee, vaikka H häntä juuri on ensin fyysisesti seksin aikana pahoinpidellyt. H heijastuu palapeilistä kubistisena sirpalemiehenä.

Peilit luovat myös syvyysvaikutelmaa. Helmut sanoo olevansa allerginen sisäelimille, kun Martha on tehnyt hänen lempiruokaansa (siis sianmunuaista burgundikastikkeessa). H aivopelaa: ”Söikö isäsi kenties mielellään sitä?” Marthan kasvot kirkastuvat: ”Kyllä! Se oli hänen lempiruokansa!” Asia on siis selvinnyt. M oli vain mukamas vain sekoittanut kahden miehen maut keskenään.

H ostaa patojen valmistuksesta kertovan kirjan, joka M:n pitää lukea, jotta tuntisi paremmin H:n työnkuvan. Aallot alkavat lyödä lujempaa, lokit huutavat kun M koettaa selittää ystävättärelleen, mikä on vialla suhteessa. Lopulta M päätyy aina pyörtämään kaikki sanansa. Jos M uhmaa Helmutia, tämä lähtee pois sanomatta sanaakaan ja M on oitis lyöty. Hän pistää H:n suositteleman musiikin soimaan, menee kuistille lukemaan betonikirjaa kuin kiltti sisäsiisti koiranpentu. Lopulta Helmut kieltää Marthaa lähtemästä asunnosa. Taustalla musiikki lakkaa, häkkilinnut alkavat laulaa.

Makuuhuoneeseen (yläkertaan) meno kuvataan aina peilien kautta (psykoanalyyttinen minuuden talo?) H kieltää lapsen hankkimisen, koska siitä ”tulisi kuitenkin vain vesipää.” Sitten heti taas seksiä. H tappaa jopa kissan, jonka antaa Marthan ensin pitää (sillä aivan kuten kissakin, hän leikittelee saaliillaan). Seuraa tietenkin seksiä kissanraadon äärellä.

Elokuvan loppua kohden peilien ja lasien määrä lisääntyy entisestään. M alkaa seota, huutaa aina hysteerisesti kun H ilmaantuu, alkaa nähdä tämän kaikkialla. Lopulta hän joutuu erään nuoren miesystävänsä (Kaiser, joka oli siihen asti mahdollinen pelastus alistavasta suhteesta) kanssa auto-onnettomuuteen, koska M luulee näkevänsä Helmutin ja ajaa kolarin. Kaiser kuolee, mistä Martha syyttää tietenkin itseään. M halvaantuu, joutuu pyörätuoliin. Ottaa tiedon vastaan hymyillen, helpottuneena. Sekoaa kuitenkin kun H:n nimi mainitaan ja huutaa äitiään apuun.

Marthan ollessa pyörätuolissa sairaalassa, lääkäri sanoo: ”Sitä minkä jumala on määrännyt ei voi ihminen rikkoa.” Uusi vapaus löytyy pyörätuolista. Viimeinen kuva on hissin ovien taakse kuin eristysselliin sulkeutuva pariskunta, M uudessa kiiltävässä pyörätuolissaan, Helmut hänen takanaan kahvoissa. Klassinen musiikki soi.

 

Toy Story 3 (Lee Unkrich)

Alussa toimintakohtaus, sitten montaasi, lopulta leikkaus normaaliin elokuva-aikaan. Andy on menossa collegeen, leluista on tulossa vanhentuneita, lapsuutta. Tämähän on klassinen Ozu-teema! Vaikka nyt ei olekaan kysymys klassisen japanilaisen yhteiskunnan isän ja tyttären erosta. Blu-rayn tolkuton tarkkuus korostuu tietokoneanimaatioleffoissa, en ole tottunut sen hypertarkkuudessaan satumaiseen efektiin vieläkään. Hyvin toteutettua toimintaa, toimivaa käsikirjoittamista, kuten Pixarilla keskimäärin aina. Tiukka jännitys koko ajan. Päähenkilö Woody on monomaani, Andy-uskovainen. Barbien ja Kenin tapaaminen on hauska. Woody vastustaa utilitarismia ja kierrätystä. Hän pitää muiden käytöstä itsekkäänä, vaikka on itse kaikkein itsekkäin. Toiminnan nopeus on parhaimmillaan huimaa. Päivähoidon lelujen pimeä puoli on mahtava, kruununa jokeltava silmäpuoli vauvanukke körmynä muskelikätyrinä. Karhulelun korruptoituminen, hyvää kamaa.

Woodylle tulee eteen perustavanlaatuinen valinta: ystävät ahdingossa vaiko Andy. Näin julmia valintoja ei voi olla missään muualla kuin lastenelokuvissa. Siksi kammoksuin aina lapsena Bambiakin. Lautasia soittava apina on painajaismainen. Kenin vaatenäytös rules. Myös perunaherran sijaiskroppa on hyvä veto, samoin Buzzin muuntuminen espanjankieliseksi (koska kieliasetusnamikka vahingossa kytkeytyy toiseen asentoon). Jedin paluu -viite, kun Big Baby heittää pahiskarhun roskalavalle. Leffan loppu on kieltämättä sydäntäsärkevä, mutta onnellinen loppu trilogialle.

Buzzilla, Woodylla ja Jessiellä (lehmityttölelu) on muuten kiinnostavan avoin kolmiosuhde.

 

Rango (Gore Verbinski)

Loistavaa teräväpiirtoanimaatiota taasen. Hahmogalleria on kiinnostava, ei niinkään lapsille. Johnny Depp onnistuu kuulostamaan aivan Kermitiltä. Viittauksia Fear and Loathingiin, Sergio Leoneen ja Castanedaan kirjoituksiin (meksikaanipiikkisika, joka pitää valtatien ylittämistä hengellisenä matkana). Aavikkokliseiden keidas. Onko elokuvan teema todellakin kameleontti, joka koettaa löytää ”itsensä”, eli kykynsä muuntautua ja naamioitua?

Päähenkilö Rango on näyttelijäksi haluava, sisätiloissa (terraariossa) elellyt elintasokameleontti, joka joutuu yhtäkkiä takaisin ”luontoon”, josta on päässyt vieraantumaan. Vino tunnelma, oudolla tavalla mustanhumoristisen karu maailma. Myyrät lentävät lepakoilla ja Wagner soi. Pakollinen valaistumiskokemus, tällä kertaa Clint Eastwoodin seurassa (eikä Jim Morrisonin, kuten Bill & Tedissä). Timothy Olyphantin imitaatio on täydellinen. Tarina on tosin hölmö ja perinteisen kankea, tekosyy siisteille yksityiskohdille ja viitteille. Arkkityypit länkkäreissä: pormestari, belle, sheriffi, pahis, toimelias pikkulapsi jne.

Mainokset
No comments yet

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: