Skip to content

Sysmän päiväkirjat III

maaliskuu 19, 2012

14/2/12

Mukava kirjasto, kahvia ja kahvileipää samalla kun sovimme esiintymisestä (23. päivä). Italialaiset saivat kirjastosta lumikengät lainaan, olivatkin jo etsineet moisia. Minäkin teetätin kortin (tietysti ”Tatan” kuvituksella), lainasin pari leffaa & Proustia ja Sebaldia. Parnassossa Joonas Konstig puhui ”totaalisesta romaanista”, eli samat iänikuiset kelat tarinaan, tapahtumiin ja henkilöhahmoihin pohjaavasta, ”kansaan menevästä” romaanista, jota ymmärtää ilman ”akateemistakin sivistystä.” Mikäpä siinä. Saman stoorin kuulin pari vuotta sitten Bruce Holland Rogersin suusta, samalla kun vaikkapa David Shields on juuri päinvastaista mieltä. Toisaalta Shieldsiä voisi pitää ns. Harper’s-kirjailijana, jonka lukijakunta koostuu niistä muutamasta sadastatuhannesta angloalueen älyköstä (ja hajaosumat, eli vaikkapa eurooppalaiset akateemiset älyköt, päälle), joista DFW kuvasi ZDFmediatekin haastattelussa oman yleisönsä koostuvan.

Mutta siis mikäpä siinä. Dickinsläistä proosaa. Ei kiinnosta pätkääkään minua, mutta by all means. Sysmän S-marketin pimenevässä pihassa liukastelevia ihmisiä katsellessani on vaikea kuvitella, että minkäänlaiselle kirjallisuudelle olisi tilausta. Varsinkin kun ostan ajatuksen siitä, että niin politiikan kuin taiteenkin tulisi lähteä tarve/kohderyhmästä itsestään, ei ylhäältä käsin jonkinlaisena almuna tai samarialaisuutena. Siksi minunkin on keskiluokkaisena sivistyslapsena niin vaikea suhtautua itseeni jotenkin ”vasemmistolaisena”, vaikka kovin vähän mitään muitakaan tolkullisia vaihtoehtoja on tarjolla.

Näissä ulostuloissa kuuluu tietenkin haukkua runoutta ja kaikkea kokeellisuutta, aivan kuin taide olisi nollasummapeliä. Melko läpinäkymättömän apurahasysteemin tilalle itse soisin tietenkin mieluummin perustulon. ”Hyödyllisyys” ja ”suurta yleisöä palveleva” ovat loputtoman vaikeita määreitä; toisaalta haluaisi olla yleishyödyllinen, mutta toisaalta taide ei ole mikään palveluammatti, eikä minua kiinnosta popularisoida sitä, ihan vain jo siksi, että minunkaltaisillani säilyisi edelleen jokin syy elää.

Kirjastossa ei ollut kirjojani, mutta aikovat tilata. Olisin halunnut näyttää Robertolle Ruumiita. Pitävät kunnia-asianaan pitää jokaisen residenssivieraan tuotantoa valikoimassaan.

Katson Barcelonan peliä, miltäköhän Messistä tuntuu? Nytkin häntä pitää jatkuvasti 4 pelaajaa miesvartioinnissa, mikä tietysti vapauttaa muun joukkueen tekemään mitä haluaa. T huomauttaa irkissä, että eihän runouteni ole kovinkaan avantgardistista vaan kuvapainotteista, mikä pitää tietenkin paikkansa.

 
15/2/2012

Vein K:n bussiin ja menin Hotelli Uotiin pizzalle, mutta ei olisi pitänyt. Paikassa ei sinänsä mitään vikaa. Joku mies iski kolikoita rahapeliin, muutama lounastaja. Sarkialla söin K:n tekemän suklaakakun (märkä mutakakku kermavaahdon kera, jota eilen illalla tarjosimme italialaisille) jämät kahvin kanssa, minkä myötä saavutinkin jo aika kamalan olon. En jaksa. Rauhoittumispäivä & pahoinvointi. Lueskelin Sebaldin Huimausta, nostalginen, modernistisromanttisen ellottava mokkapikkutakkieetos tuntuu vituttavan edelleen, mutta luenkin kirjaa lähinnä esseeromaanirakenteen vuoksi. Torkahdan hetkeksi. Roberton kanssa parin tunnin keskustelu suomalaisen runouden virtauksista, proosasta, taiteesta, jalkapallosta.

Katsoin Examined Lifen, tylsähkön filosofiadokkarin, sama ohjaaja kuin Zizek!-doksussa. Z vilahtaa tässäkin, samoin Butler, Hardt, Nussbaum jne. Ulkokultaista, liian laaja aihe (”kerro 10 minuutissa filosofian tehtävä nykyaikana”). En saa yöllä enää luettua. Illat paskaa jos olen yksin. Energiat levinneet, K:n käynti palautti liiaksi laiskottelun rutiinejamme, aloin liiaksi rentoutua, nyt on vaikea saada enää tehtyä mitään muiden kuin omien intressejen kannalta. Huomenna pitää tehdä Aronpuro-esseetä, nyt katson IT Crowdin 2. kauden viimeisen jakson. Richard Ayoade tuntuu olevan kaikissa viime aikoina katsomissani brittihuumorisarjoissa (The Mighty Boosh, Garth Marenghi’s Darkplace, Nathan Barley, The IT Crowd).

Olin lopulta niin kyllästynyt & tympääntynyt, etten saanut edes nukutuksi, joten luin alaviitekässäriä, tein pari merkintää, käytin sitä terapiana ja ennen kaikkea pakopaikkana, mitä kirjoittaminen ei ole minulle keskimäärin ikinä. Perverssin ylpeyden hetki. Kirjoitin yhden uuden tekstinkin. Tekniset ongelmat (hiiren puute, väärä tekstinkäsittelyohjelma) estävät tämän kässärin kätevän editoinnin täällä, voi olla että tämä pitää lopulta tehdä ihan paperilla ja saksilla, kokonaisuudesta tarvitsisi synkronistisen kuvan. En tiedä mistä kässäri kertoo tai mistä siinä on kysymys, tiedän vain mikä siihen sopii ja mikä ei.

Jalkani haisevat. Omat hankaluutensa siinä, että suihku on talon toisessa päässä alakerrassa. Käsipyyhkeet haisevat. Ensimmäisen maailman ongelmia. Huone haisee tulitikuilta ja poltetuilta kynttilöiltä. Ilmahan tässä huoneessa ei kierrä lainkaan, vaikka pitäisi ovea apposen auki. Pesin jalkani kylmällä vedellä lavuaarissa, nyt kääntelen niitä tyytyväisenä peittojen alla.

Žižekillä on ajatus luonnosta jonain, joka ei ole ihmiselle lainkaan ominaista, luonnosta sarjana suuria katastrofeja (kuten öljyn alkuperä). Hänen mielestään on ilmeistä, että ihminen ei pysty pelastamaan luontoa kuin luopumalla siitä täysin: olisi oltava entistä keinotekoisempi, luotava uusia kauneusihanteita, jotka pohjaisivat absoluuttiseen rakkauteen nostalgian (luonnonkaipuun) sijaan. Silloin ei myöskään olisi biologiaan nojaavia puutteita tai vikoja, sillä ei olisi enää ristivetoa ”luonnollisuuden” ja ”keinotekoisuuden” välillä. Kaikkea mitä rakaistaisi, rakastaisi absoluuttisesti, keinotekoisesti. Pitäisi rakastaa roskaa, kulutusta, ihmisen luomia asioita, vieraantua luonnosta entisestään, sillä rakkautemme luontoon on väärällä tavalla keinotekoista, teennäistä.

En tietenkään jaksanut lukea Proustia, sillä se tarvitsee niin paljon keskittymistä ja aikaa. Kaipaisin jonkin suljetumman järjestelmän. Kuten Beckettiä, joka olisi minulle uutta. Olisi pitänyt ottaa Barthelmen novelleja mukaan. Koska Beckettiä ei pysty enää lukemaan. Se on vähän kuin kuuntelisi Beatlesia. Aion silti lainata Malone kuolee, jos se kirjastosta löytyy. En tiedä mistä johtuu tämä vetäytymiseni modernin tragedian äärelle täällä, sillä valmistelin kehikon jo ennakkoon. Nostalgiakaipuuta. Kielsin itseäni ottamasta esimerkiksi Malazan-saagaa tai scifiä mukaan.

 
16/2/12

Kuin alppimökissä tai pommisuojassa, polttelen kaapista löytämääni kynttilää, syön tonnikalaa suoraan purkista öljyt paidalleni valuen, taistelen alas suuren, käymään alkaneen mandariinin. Teatterirakennuksen räystään jääpuikot yltävät jo lähes maahan. Kolme metriä? Ne tippuvat päistään katolta sulavaa vettä, joka jäätyy, venyttää niitä maata kohden. Kiitos vanhojen talojen karkailevan lämmön, jyrkkien kattojen, laiskan talonmiehen (?). Valeria tulee saunasta pyyhe yllään, nuuhkii ilmaa ja huudahtaa ilahtuneena ”arancio!” Vai ”arancia”? Hieman myöhemmin Roberto tulee saunasta ja sanoo yrittäneensä ottaa kylmää suihkua, eikös se ole suomalainen saunaperinne. Juttelemme hetken saunaperinteistä (juhannus, vastominen, kokot) ja sanon, että hangessa pyöriminen olisi lähempänä jotain perinnettä, mutta että en ole itsekään koskaan kokeillut.

Sebaldin kirjan viimeinen, lapsuutta Etelä-Saksan vuoristokylässä muisteleva osio on kirjan paras ja ehyin. Elämän kuvaus on kiinnostavaa heti, jos ympäristö vaatii edes hieman ponnisteluja. Siksi nykyihmisen arjesta ei saa kiinnostavaa muistelua aikaiseksi: ”tänään istuin koneella 10h” tai ”olin töissä koko päivän ja illalla pilates”. Huomaan tämän liittyvän aiemman kuvailemaani Z:n ajatukseen keinotekoisuudesta; en ole aivan varma, sortuisinko nyt sen valossa turhaan nostalgiaan ja kehityksen vastustamiseen. Sebaldissa on joka tapauksessa kysymys nostalgisesta eksotiikasta. Kaikki eurooppalainen kirjallisuus aina nykypäivään saakka tuntuu rakentuvan tälle vanhan ajan kaminaestetiikalle. Sinänsä luontevaa, koska kaikki lukemani eurooppalainen on keskimäärin 50 vuotta vanhaa tai vanhempaa, mutta vaikkapa nyt tämä Sebald on julkaistu 1990. Aivan yhtä hyvin se olisi voitu julkaista 1934.  Miten paljon vaikkapa populaarikulttuurissa on onkaan ehtinyt tapahtua jo ennen vuotta 1990! Pää perseessään eli tämä Sebald minun nähdäkseni, vaikka saahan sitä yhteiskuntaa paeta humanismin kukkuloille.

Joka tapauksessa. Tämä kartano edustaa minulle samaa nostalgiaa, vaikka täällä televisio ja internet-yhteys onkin. Mitä muuta nariseva puulattia on kuin haamusärkyä mytologisesta 1900-luvun Euroopasta? Runouteni on täynnä sitä, vaikka toisaalta myös muutakin, toivon. Samoin vaikkapa Juhanan sinänsä mainio blogi. Kuin ajatuksia käännöskirjallisuuden lukemisen prosessista. Toisaalta en tiedä, onko tilalle tarjota mitään muutakaan. Mielettömyyttä olisi kirjoittaa runoja pelkästään tietokonepelien topoksista. Kuinka moni suomalainen kirjailija on edes auttavan sivistynyt tietokonepelien suhteen? Prosentti? Ja pitäisikö ollakaan? Pelimaailma ei kirjailijoita kaipaa ja ketään ei toisaalta kiinnosta mitä kirjailijat kaipaavat. Super Mariota vähän kokeiltiin, mutta sitten aaltomaljakko vei ja puutalot ovat ihania ja parasta on päästä vähän matkustelemaan ja siemailemaan viiniä jossain pittoreskissä kuppilassa ja löytää itselle se hetki, että ehtisi vähän kirjoittaa. Tai vastaavasti vahvaa viinaa jonkun itäisemmän maan tuhkaisessa kolossa, ”piilossa kapitalismilta”.

Joten juon teetä jalat pöydällä, katselen kynttilää ja mietiskelen residenssin omituista, liian matalalla roikkuvaa metallihäkkyrälamppua, joka ei varsinaisesti valaise ja paistaa silmiin, mutta toisaalta täplittää seiniä mukavasti.

Tänään tulee taas jokin Rohmer, eli lisää kauniita nuoria naisia puhumassa ihmissuhteiden hankaluudesta. En tiedä jaksaisinko katsella niitä jos olisin kotona, mutta täällä elokuvien suhteen ei ole hirveästi valinnanvaraa. Televisiotarjonnasta Rohmerin kanssa ei pysty kilpailemaan mikään.

Sebaldin sössöttäessä siitä, miten jokin hänen junassa näkemänsä nuori tyttö tuo mieleen sen ja sen 1600-luvulla eläneen prinsessan ymmärrän taas hetkeksi, mistä Konstig manifestissaan puhuu. Saan kirjan loppuun, vielä tunti Rohmeriin, käännän sen ajan vaikka Pinkiä.

 
17/2/12

Herääminen venyy taas yli kahteen, lopuksi näen painajaisia butch-lesboista Angelin tytöistä, jotka haluaisivat jatkuvasti pistää neitimäistä riukua (minua) turpaan. Mukana virvoitusjuomien ja tofun metsästämistä puolityhjien markettien hyllyiltä, joilla elintarvikkeet mätänevät, tofutiilet ovat sikinsokin pelkissä paperikääreissä. Oppaanani Heikki Paasonen, joka on juuri aloittelemassa jonkin viihdeohjelman juontokeikkaa marketin pihassa, kehottaa minua kuuntelemaan radiosta. Sanon että äitini on fani, mikä ei edes taida pitää paikkaansa.

Viime yönä katselin tuntikausia Coe’s Quest -nimistä Minecraft-longplayta. Aivan heroiinia. Kiehtovaa ja kodikasta. Tietysti T:n suosittelemaa, hän on seurannut lp-kulttuuria jo kuukausitolkulla. Olin tähän asti vältellyt, niin Minecraftia kuin pelivideoitakin, koska tiesin jääväni koukkuun.

Sysmän kirjastossa joku pikkupoika pelasi Minecraftia. En löytänyt kirjastosta etsimääni Beckettiä tai Durrellin Aleksandria-kvartetin kolmatta osaa, joten lainasin Saarikosken Ovat muistojemme lehdet kuolleet, jota en lukion Saarikoski-aikoinani lukenut & joka sopii kollaasiromaaniteemaani. Lainaan myös huvikseni sohvalle lojumaan Kafkan Linnan, jota en varmasti tule lukeneeksi.

Saarikosken kirja vaikuttaa itse asiassa varsin viihdyttävältä, ei tyypillistä narsismia vaan nasevaa 60-lukulaista kapakkasanailua. Suuret ikäluokat ovat turvani, pukeutuvat aina samalla tavalla oli sitten 90-luvun lama tai vuosi 2012. 2000-luvusta täällä muistuttavat lähinnä uudet henkilöautot. Kapakkaan minulla ei täällä ole asiaa, sillä en juo, enkä halua vituttaa olemuksellani ihmisiä. En lähde kovin mieluusti edes ulos. H viestitti olevansa bussissa matkalla tänne, menee vanhemmilleen yöksi, huomenna voisi maleksia jossain. Kirjasto/kauppareissuvitutukseni parannan kahvilla ja possumunkilla, jota mutustaessani mietin mitä se olisi englanniksi, jos italialaiset sattuisivat keittiöön. He kävivät tänään lumikenkäilemässä, oli kuulemma ollut mukavaa. Sataa yhä lisää lunta, välillä tuulee puista ja katoilta. Kaikki tämä on italialaisille uutta.

Otavan klassikot -sarjan Linnassa vuodelta 1990 on ehkä karmeimpia näkemiäni taittoja. 400 sivuinen kirja ängetty hieman alle 300 sivuun. 40+ riviä tekstiä per sivu. Esim. Saarikosken kirjassa on 30 ja ainakin sentin levemäpi marginaali (ja suuremmat sivut). En ymmärrä miksi kirjaan tätä ylös. Ehkä esimerkkinä siitä, kuinka ei pidä taittaa kirjoja. Minulla olisi mikroateria, mutta en halua syödä. Ollut huono ruokahalu koko täälläolon ajan. Kylmyys tuntuu vaikuttavan siihen, vaikka en ymmärräkään miksi. Alkaa jo hieman vituttaa liikkumattomuus, en viitsinyt raahata mukanani edes mitään fiksuja ulkoiluvaatteita. Ei sillä, että haluaisin ulkoilla. Mutta kahvakuulaani minulla on ikävä. Se on helppo endorfiinipiikki ja ohjelma ottaa suunnilleen koko kehoon ilman, että tarvitsisi lähteä kotoa tai säätää mitään kurssimaksuja ja muuta infraa. Rakastin kyllä pilatesta sen ajan minkä peruskurssi kesti, vaikka olinkin ainoa mies ja vaikka laji on säädyttömän hintainen. Liikunnan tarve modernissa yhteiskunnassa on kauheimpia tietämiäni ongelmia. Haluaisin kaivaa ojaa tai hakata puita, mutta sitä varten pitäisi järjestää erikseen jokin elämyskurssi, että olisi edes mahdollista. Ehkä tässäkin pitäisi ottaa Z:stä vaari ja olla niin keinotekoinen kuin mahdollista, eli jonnekin salille vaan (en tietenkään mene). Ideaali olisi kone, joka tekisi kaiken liikunnan puolestani ja ohjaisi sopivat aivoni alueet keskittymään suoritukseen.

Toinen juttunsa on sellainen liikunta, joka on hauskaa, mutta sellaista on lähinnä jalkapallo, sulkapallo ja salibandy. Mutta niidenkin järjesteminen on niin vaivalloista. Sitä ei ihan niin vaan enää mennä kotipihalle naapurin poikien kanssa lätkimään faijan tekemiin maaleihin.

Täällä olen viitsinyt tehdä vain perussyvävenytyksiä (joita teen, ettei selkäni olisi jo pelkkää paskaa 35-vuotiaana), enkä niitäkään tarpeeksi. Luen vielä hieman, sitten pakkosyön. Näkkileipää, perunamuusia, lihapullia, joku -30% alelaarisapuska. Ostin sen, että maailmassa olisi vähemmän biojätettä. Rohmerin leffa (Täysikuu Pariisissa tms.) oli hyvä, rakkauden ja ihmissuhteiden pohdintaa tavalla, jota ei sittemmin ole mitenkään varteenotettavasti pystytty ylittämään kepeissä rakkauselokuvissa. Metafyysinen taso jää usein niin kapeaksi, ts. olemattomaksi: mitä ja miksi rakkaus edes on, saati sitten parisuhde? Hollywood-elokuva ottaa rakkauden itseisarvona ja on siten pelkästään eskapismia, vaikka voisi melko helposti olla sekä eskapismia että analyysia.

Illalla H piipahti ja tee/perunalastuhetki (pitäisiköhän meidän lopettaa perunalastujen/irtokarkkien ”ironinen” syöminen ja sekoittaminen ”yleviin” asioihin, touhu alkaa mennä jo aika oranssille tasolle) venyi usean tunnin sessioksi, H kun puhuu sujuvaa italiaa, mistä Roberto ja Valeria olivat innoissaan.

Advertisements
No comments yet

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: