Skip to content

Sysmän päiväkirjat II

maaliskuu 12, 2012

7/2/12

Luin Nuoren Voiman erittäin hyvän Työ-numeron vuodelta 2007, katselin YouTubesta Eetu Virénin puheita (tuloerot, kapitalismi nykyään) ja telkusta retroysärinä The Netin, jota aika ei ole ainakaan parantanut (vaikka nuori Sandra Bullock onkin ihana), käänsin yhden Pinkin, saunoin. Koetan vielä aloittaa iltalukemistona Seven Pillars of Wisdomin, tuntuu siltä että se voisi olla hyvää jatketta ennen residenssiaikaa lukemalleni Tropiikin kasvoille.

 

8/2/12

[tämän päivän kohdalla päiväkirjassani on samat sitaatit, jotka löytyvät taannoisesta työ-merkinnästäni]

Lopulta varsin hyvä ja voimia antava päivä; ei kiinnostanut taide ja fiktio lainkaan, joten kirjoitin Työ-numeron tiimoilta pitkähkön blogipostauksen omasta työstäni ja sen oikeutuksesta, illan aikana käyntikertoja oli yli 360, eli aihe oli ilmeisen seksikäs. Pitäisi kirjoittaa vaihteeksi enemmän yhteiskunnasta, niin tulisi enemmän lukijoita ja sitä kautta mielekkyyttä siihen muuhun kirjoitustyöhön, jonka marjoja ei lue kukaan. Muutaman vuoden kävijämääriä seurattuani voin todeta, että ne aiheet, jotka kiinnostavat itseäni eniten, tuntuvat kiinnostavan lukijoita vähemmän. Kaiken ”henkilökohtaisen” olen jo aikaa sitten siirtänyt kynäpaperipäiväkirjaani, joten en oikein tiedä mikä tämä blogi ontologisena olentona on.

Kolumnia pitää alkaa miettiä huomenna, 15. päivän dedis ei ole enää kaukana ja hoitaisin pestin mieluusti säällisesti. Lyhyt teksti, mutta ulkoiset pyynnöt ja määreet tunnetusti rampauttavat. Kunpa olisin niin suvereenisti tekstilajien välissä kuin joku Barthelme. Pahin pelkoni on kirjoittaa naistenlehtikolumni, ympäripyöreä ja löysä ääneenajattelu. Mutta minkäs teet, kun muoto on niin lyhyt. Hankalaa, hankalaa. Kello jo 02:15, viime yönä tähän aikaan jo nukuin, mutta tänään aion vielä tavata Lawrencea.

 

9/2/12

Oulipo Compendiumia hieman luettuani tein muutamia anagrammeja (ja hieman anagrammin rajojen yli pursuavia leikkauksia) alaviitekässäriin rytmin vuoksi, mutta en edelleenkään uskalla tarttua ja upottaa itseäni siihen. Kuten en ikinä mihinkään. Pitäisi lukea kässäri lävitse ja miettiä miten sen massaa metodisesti kasvattaisi, että olisi enemmän muovailuvahaa. Sen luonne on sellainen.

Koetin kirjoittaa haikuilleni haibun-alkuja/kehyksiä, mutta en oikein tiedä… Muutamiin se ehkä onnistuu, mutta muutama haiku on täysin abstrakti, mihinkään kokemaani ja olemassaolevaan viittaamaton ja siten tietysti jo haikun luonteen vastainen. Tuntuisi vähän hassulta vain flarffata jotain alitajuntansa syövereistä, vaikka tietysti juuri sieltä pitäisi; en halua lukea enää yhtään nykyaikana kirjoitettua kirjaa, joka ei olisi sairas ja pelottaisi. Tietenkään mikään ei turtaa lääkenapsijaa pelota, mutta maksiimi on tämä. Zeniläisen ilon kautta on toinen tie, mutta se vasta vaikeaa on, eikä sitä näe missään.

Sinänsä osa alaviitekässärin teksteistä toimii ilahduttavan hyvin, en muistanutkaan että ne ovat näin epäselkeitä ja klenkkaavia. En oikein tiedä onko Ouliposta lopulta minulle mitään hyötyä, pitäisi vaan lukea se kehykseksi ja improvisoida omaan näkemykseensä luottaen.

Tänään meni vituiksi herääminen, olin vasta kolmen/neljän maissa keittämässä aamupalaksi pastaa. Toisaalta katsoin kelvon Rohmerin (Pauline rantatyttö) ja kuuntelin parituntisen Marx-luennon. Aikaa hukkasin Idolsin ja IT-Crowdin parissa, joista tosin jälkimmäinen on silkkaa komiikan taidetta. Roberto oli astunut salmiakkimiinaan: irtokarkkipussiin oli valikoitunut pari lakulasitteista mustaa palleroa, jotka olivat sisältä kohtalaisen tujua, jauhomaisen sitkeää salmiakkia (allekirjoittaneen salmiakkituntemuksen mielestä teollisen makuista, ei erityisen hyvää). R sanoi, ettei ole koskaan maistanut mitään niin kamala ja ei osaa kuvitella vaikkapa lapsia syömässä mitään sellaista. Saunomme melko paljon, luova tietää millainen sähkölasku Sarkialle on luvassa. K ahdistuu Etsyn ideavarkaista, jotka tekevä tulitikkuaskitaidetta selvästi K:lta nussimillaan metodeilla ilman, että edes mainitsisivat inspiraationsa alkuperää. Kukaan ei tietenkään tee yhtä taitavasti, mutta se ei K:ta hirveästi lohduta. Hän tulee ylihuomenna tänne käymään.

 

10/2/2012

Hyvä päivä, kirjoitin pari sivua esseetä, vaikka meninkin hienoiseen analyysihalvaukseen: päätin jo hetkeksi, että teen kollaasiesseen, mutta se vaatisi lopulta niin hirvittävän määrän työtä suhteessa meiningin käsitteellisyyteen, että ideasta oli pakko luopua. En todellakaan ole mielipuolinen työntekijä. Lankesin tietysti silti metailemaan, mutta saa nähdä saanko kokonaisuutta lopulta skulaamaan. Tavallaan hyviä keloja, mutta tavallaan kelopuita. Tutkijamaisen peippailun raja on jatkuvasti lähellä ja toisaalta kaikesta tulee niin helposti pelkkää sormiharjoitusta.

Nollailin katsomalla jotain tositeeveetä (minun viinani?), juttelemalla Roberton kanssa ntamosta ja Poesiasta ja tekemällä pussi-italianpataa soijarouheella (syötävää, mutta eipä juuri muuta). Polvet meinaavat tulla jatkuvasti kipeiksi, en tiedä vetääkö niihin pöydän alla vai onko risti-istuntani nivelille pahaksi. Toki flunssa oireilee yhä ja yleisilma talossa on talvella kolea. K oli tänään kipeämpi kuin eilen, eikä ole varma pääseekö tulemaan. Raukalla on jo kova ikävä. Minä olen ollut niin patologisen keskittynyt saamaan aikaiseksi jotain (tai lähinnä ajattelemaan pyrkimystä tilaan, jonka päämääränä on jonkin aikaansaaminen), etten ole vielä ehtinyt ymmärtää olevani melko yksin. Päivät rientävät, saan kasaan vain sirpaleita.

Luen NV:n Anti-Oidipus -numeroa ja pyysin K:ta tuomaan oman A-O:ni, tarvitsen jotain ajattelua stimuloivaa. Deleuzen kielellä on ollut taipumuksena myös avata runohanojani, mutta tuskin enää nykyään. Pinkiä en ole enää ensimmäisten päivien jälkeen juuri kääntänyt, alkoi maistua puulta, tarvitsen taukoa. Tänään voisin vielä yötä vasten runon pari kääntää, se ainakin etenee kunhan avaa tiedoston, lukee ja kirjoittaa. Tilasin Paul Kleen päiväkirjat, 400-500 sivua.

Jokainen yö ennen nukkumista on poikkeuksetta perseestä, valvon liian myöhään koneella, ei väsytä, en halua nukkua, koska aamulla en haluaisi herätä, iho on kuiva pakkasten vuoksi. Sängyssä on huono lukea valon kulman ja tyynyjen vuoksi, en ole edelleenkään oppinut vanhoista tarkoista vaateistani pois. Olohuoneessa/salissa en kehtaa yöllä lukea, vaikka ei se yläkerran sokkeloissa asustavia italialaisia haittaisi. Rusakot juoksevat öisin tietä pitkin, päivällä jolkotti lihava kissa ja sama vanha nainen eestaas, aina sama vanha nainen, tai ehkä heitä on monta, he näyttävät kaikki samalta, kuin pystykorvat (Saarikoski). Katson Robbe-Grillet’n La belle captivea ja näen nälkää. Kaapista syön viimeisen mandariinini ja ryövään hieman italialaisten suklaalevitettä riisikakulle. Voisin kaivaa pihalle lumilinnan, mutta en tiedä onko täällä lapiota.

Robbe-Grillet’n elokuvassa on samaa henkeä kuin Eyes Wide Shutissa ja Lynchin elokuvissa, hieman yllättäen myös jonkinlainen vampyyrimotiivi. Unenomaisia aikajatkumoita ja banaaleja yhtymäkohtia Magritten maalauksiin; salaperäisiä, yliselkeästi artikuloivia hahmoja, jotka muistuttavat Lynchin rajatiloja asuttavia vartijoita, koomisia hahmoja (jättiläinen, kääpiö, pölkkyleidi, cowboy jne). Näissä hahmoissa tuntuu aina olevan vanhalle komiikalle ominaisia piirteitä, tarkoitan Ohukaista ja Paksukaista, Buster Keatonia, slapstickia, Harpoa, Chaplinia… siis vaudevillen perintöä ja mitä kaikkea ennen sitä, satyyreja ja narreja, sama tuntuu toistuvan japanilaisessa kulttuurissa. Samuel Beckettiä, joka tunnusti klassisten parivaljakkojensa (Vladimir/Estragon, Hamm/Klov, Mercier/Camier…) velan näille koomisille hahmoille (unohtamatta Beckettin lyhytelokuvaa, jossa Keaton oli pääosassa).

Elokuvassa puhutaan Proustista ja yhtäkkiä haluan jatkaa Kadonneen ajan lukemista, vaikka luultavasti tarvitsisin siihen tarkoitukseen kesähelteen ja riippumaton. Vähän hölmö olo, tekisi mieli lukea ”suurteoksia”. Tämä päättyy aina huonosti. Flirttaan jopa ajatuksella lukea Pääoma. Huomenna pitää vaihteeksi välttää konetta. Kolumni on edelleen aloittamatta, mutta hyvä että edes essee otti alkunytkähdyksensä (seuraavaan nytkähdykseen lienee taas pitkä tovi). Nimmaroin yhden Remoran Sarkian hyllyyn, että täällä olisi hyllyssä muutakin edes vähän itseäni lähellä olevaa fiktiota kuin Harryn ja Henriikan kirjat, sarjakuvat. Netti ei tunnu toimivan täällä öisin kolmesta eteenpäin, liekkö jokin rajoitus tai ylläpitokatkos. Robbe-Grillet’n elokuva ei ole erityisen hyvä, jos verrokkina on vaikka L’éden et après.

 

11/2/12

-Onko koti pikemminkin esineet kuin rakennus tai tila?

-Perustetaanko koti kuten perhe?

 

13/2/12

Eilen Uhrilampaat luoja tietää kuinka monennen kerran, sillä K ei ollut nähnyt sitä. Se on täynnä melko erikoislaatuisiakin suoria vastakuvia ja Starlingin naiseuden alleviivaavaa käsittelyä. Olen nähnyt elokuvan vuosien varrella niin monesti, että se tuntuu enää nipulta kohtauksia ja erilaisia elokuvallisia keinoja. Psykoanalyyttisyyden painotus hieman risoo; on kuollut poliisi-isä, on FBI-esimies/idoli-isä Clayton, on impotentti tohtori Chilton ja ennen kaikkea tietenkin kiehtova ja kielletty, pyhä Hannibal Lecter, joka transsendentoituu väkisinkin, vaikka Clarice kuinka pyrkisi pitämään yhteiskunnan, realismin ja yleisen etusijalla.

Lecter on hiton ongelmallinen heeros-hahmo, koska ylittää arkipäiväisen ja tasavertaisen niin suvereenisti: hän on kaikessa parempi, kaiken jo ennalta miettinyt, aina oman moraalikoodinsa määrittäjä ja toimeenpanija, joka syö muut isät. Mikä hahmon funktio edes on? Äärimmäinen ja täydellinen, narsistinen paha? Lawful evil siinä missä Heath Ledgerin Jokeri on chaotic evil? Ei, Jokeri on lawful evil, jolle on annettu pistoksia.  No joo, blaablaa. Tekisi mieli tulkita Lecter pöytälaatikkopopulaaristi Claricen yliminäksi, skitsofreeniseksi isä-Toiseksi, sillä niin selkeästi Clarice on ainoa joka tätä ymmärtää ja toisaalta myös ainoa jolle tämä suostuu puhumaan. Varmasti tästä on kiljoona psykoanalyyttis-feminististä tulkintaa: Lecter on Claricen alitajunta, joka haluaa syödä patriarkaattisen systeemin ja önkködöö. Eikö minusta nyt tämän kiinnostavampaa lukutapaa löydy?

Toisaalta mitäpä sitä tulkitsemaan, kyllä minunkin peilipuoleni haluaisi syödä mitättömän kanssaihmisen. Olen tunnetusti vegaanina epäonnistunut.

Eilen käänsin myös Harryn Berliini-runon englanniksi (K oli suureksi avuksi kielipoliisina) ja kirjoitin leijonasosan kolumnista (aiheena koti, sekin ajatus alkujaan K:lta). Ehkä siitä tulee ihan siedettävä. Hankala ja kliseelastin painama muoto, mutta mahdollistaisi myös kokeiluja. Yöllä mieleeni tuli jonkinlainen sarjallinen jatko tuleviin kolumneihin, mutta tätä kirjoittaessani olen jo autuaasti unohtanut sen. Lueskelen Antin ja Ollin päätoimittamia Nuoria Voimia, välillä Anti-Oidipusta erityisesti siitä mitään ymmärtämättä. Hengittäminen helpottunee, jahka saan kolumnin valmiiksi.

Aamupalaa syödessäni yksi astiahyllyistä tuli alas ja pari astiaa meni päreiksi. Pidikkeet olivat ilmeisesti kääntyneet, eivät olleet kohdillaan ja niihin kohdistui liikaa painoa. Sama on käynyt monille erinäisten astiahyllyjen kanssa, mikä kertonee siitä, että ei niitä erityisen idioottivarmoiksi ole onnistuttu suunnittelemaan.

Nuoria Voimia lukiessa tulee surulliseksi: niin paljon ”ihan kivoja” kirjoittajia ja kirjailijoita, jotka eivät ole merkittävän kiinnostavia tai sen parempia kuin muutkaan, tai sellaisia, joista en ole koskaan kuullutkaan. Niin paljon humanisteja tuottamassa sisältöä pienen maan kulttuuriympyröihin, niin paljon vuosia ja vuosikymmeniä jatkuneita uria. Eikä kyse ole kuin muutamasta vuodesta! Pari vuotta myöhemmin kaikki kirjoittajat ovat minulle tuttuja. Nuoren Voiman runot ovat vielä vuosina 06-07 melko kauheaa, aistit hevosharjaglitteriä täyteen puhaltavaa lepraa. En toisaalta tiedä, onko mikään muu runous sen parempaa. Onko sitä sittenkin, kaikesta huolimatta, liian vähän, jos vain promille siitä on kiinnostavaa? Näinä hetkinä pitäisi kai muistaa ajatella, että makuja on monia, vaikka niistä oikealta tuntuu vain muutama.

Hömppänä Notting Hill, outoa ajatella että olen käynyt Portobello Roadilla. Olin siellä silloin, kun Kate ja William vihittiin ja myyjät ihmettelivät, että ihanko oikeasti joku ostaa kojuista kirjoja samalla, kun muut seuraavat läppäriltä seremoniaa. Omituinen rakenne elokuvassa. Idea on tietysti kauhistuttava: mitä jos Hollywood-tähti, miljoonien kollektiivisen fantasioinnin kohde, tulisi kotiovellesi ja rakastuisi sinuun? Sillä juuri arki on se asia, mitä spektaakkeliin ei saa sekoittaa, ellei halua kuristua kauhuun. Tarkoitus oli tyhjentää pää kokopäiväisen lukemisen ja miettimisen jälkeen, mutta tulinkin täyttäneeksi sen Julia Robertsin demonisella suulla ja Craig Ferguson -pätkillä YouTubesta. Katsoin myös sen kuuluisan Pollock-lyhärin 50-luvulta. Ferguson on talkshow-isännistä hauskin ja sympaattisin, mutta erityistä hänen karismastaan tekee flirtti naisten kanssa. Se ei ole limaista, vaan pikemminkin fatalistista, aivan kuin hän ei edes haluaisi ja tarkoittaisi sitä, se vaan sattuu olemaan viihteen pääasiallinen voima.

Whitney Houston kuoli pari päivää sitten ”hämärissä olosuhteissa”, eli luultavasti viinaan ja huumeisiin. Hän oli suurin kailottavista show-diivoista ja muutamat I Will Always Love Youn liveversioista ovat hetkittäin lähempänä pyhää, kuin mikään klassinen musiikki. Virke on täysin perverssi, eikä sitä oikein voisi hyväksyä, mutta se on myös tosi. Santeri Nemo varmaan sanoisi tämän tiimoilta minua taas ”makkaramieheksi.”

Meidän pitää mennä huomenna kirjastolle sopimaan kirjastolle esiintymisestä. Ei erityisesti huvittaisi nyt olla esillä runoilijuuden tiimoilta, se on hölmöä, en ymmärrä miten siitä voisi sanoa mitään julkisesti. Keskustelisin tai luennoisin kyllä, mutta lausuminen tai ”mistä runosi kertovat”… Ulkona on paljon vanhoja ihmisiä, muutamia juoppoja iskemässä kolikoita rahapeleihin tai liukastelemassa. Paljon hienoja vanhoja puutaloja, valtavasti lunta. Toivottavasti  Liski hyväksyy kolumnini. Sitten enää Aperitiff ja loppuajan voin keskittyä lukemaan ja hieman runoltamaan. Tänään naputin Pinkin raakakäännöstä pari sivua eteenpäin. Anti-Oidipuksessa menen sivulla 61 tms. K torkkui lähes koko päivän, eli valvoo illalla/yöllä.

 

 

 

Mainokset
One Comment leave one →
  1. maaliskuu 13, 2012 12:58 pm

    Kiinnostava raportti. Itselleni Sysmä on ikuisen kevään/kesän/syksyn maa (kesämökki Sysmässä). Asuuhan siellä paljon sukulaisia talvisinkin, mutta silti tuntuu jotenkin epätodelliselta lukea, että joku on TALVELLA Sysmässä ja KIRJOITTAA RUNOJA/ESSEITÄ.

    Kirjakauppa on todellakin hieno. Kun sen suhteuttaa kontekstiinsa (jos Sysmässä on vakituisesti asukkaita se vajaa 5000), niin uskaltaisin veikata, että sillä tavalla ajateltuna se on yksi Suomen upeimmista kirjakauppayrityksistä. Kesäisin yritän tukea kykyni ja varojeni mukaan: omasta mielestäni juuri tuollaiset kaikkia markkinatalouden realiteetteja vastaan pullikoivat järjettömyydet ovat kiehtovia.

    Oma sysmäilyni alkaa ensi kuussa. Kun lumet sulavat.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: