Skip to content

Tribuutti Nuoren Voiman Työ-numerolle (1-2/2007), eli henkilökohtainen muistio

helmikuu 8, 2012

Nietzschen mukaan toive alituisesta tuottamisesta on rahvaanomainen.
-Jakke Holvas

Myönnän pohtineeni viimeisen parin vuoden ajan lähes sairaalloisen paljon taiteen ”tuottavuuden ongelmaa”, apurahajärjestelmää ja omaa ”joutilaisuuttani” suhteessa siihen, minkä verran olen kuitenkin saanut apurahoja, eli missä määrin olen ”valtion elätti” ja ”iilimato” ja sitä rataa. Jos haluaa presidentinvaalien jälkeen ahdistua ja menettää elämänhalunsa vielä potenssiin kolme, kannattaakin nauttia suomalaisten mielipideautomaattien ajattelun tasosta tämän ”keskustelun” puitteissa ja vielä sen jälkeen kulkea maan kaduilla hyvin mielin.

Minun päähäni ei luonnollisestikaan mahdu miten ihminen, joka ei halua tukea taidetta ja kulttuuria, voisi olla henkisesti terve ja yhteisön kannalta tärkeä ihminen. Pakon kautta koetan tietenkin ymmärtää ja suvaita näitä henkilöitä, vaikka he eivät haluakaan ymmärtää ja suvaita minua. Ystäväpiiristäni ei juuri löydy ihmisiä, jotka eivät olisi jo tappaneet itseään aikoja sitten, ellei taidetta olisi olemassa. Siksikin taiteilijoiden rahoittamisen vastustaminen on minun kirjoissani kuolemantuottamista, kusipäisyyttä ja jonkinlaista sivistymätöntä ja puoluerajat suvereenisti ylittävää porvarillisuutta.

”Kuka tahansa, joka ei käytä kahta kolmaosaa päivästään itselleen, on orja.”
-Nietzsche

Viimeisten muutaman vuoden aikana olen saavuttanut apurahojen ansiosta juuri ja juuri sellaiset vuositulot, että virallisten mittarien mukaan en ole enää köyhyysrajan alapuolella. Tonnin kuukausituloihin en tokikaan ole vielä yltänyt.  Tulen siis ihan kiitettävästi toimeen suhteessa siihen, mitä tarvitsen, eli katon pääni päälle, ruudun ja internetyhteyden, vaatteita (mieluusti kirpputoreilta tai itsenäisiltä käsityöläisiltä) ja ruokaa (ontuvahko kasvissyöjä) sekä hieman kirjallisuutta (mieluiten kirjastoista tai käytettynä). Tällaisesta minimielintasosta lienee järjetöntä enää hirveästi tinkiä, ellei halua samalla myöntää koko hyvinvointivaltiomallin olevan typerä keksintö ja ottaa tieten tahtoen osaa kolmannen maailman kurjuuteen (mikä puolestaan tuntuisi lähinnä vittuilulta kehitysmaille).

Oma auto ei tulisi kysymykseen (ei tosin ekologisestikaan: kohtalaisen suuren kaupungin keskustassa asuvana en koe pystyväni perustelemaan yksityisautoa itselleni mitenkään), kuten ei myöskään oma asunto (en osaa pitää apurahaa sellaisena tasaisena tulona [jota se ei tietysti olekaan], jonka turvin olisi moraalisesti perusteltua ottaa lainaa. Kenties tämä on vain oma aivopieruni). Lapsen tai useamman hankkiminen ajaisi minut ja avovaimoni (joka ei tällä hetkellä ole työkykyinen, vaikka haluaisi olla) kädestä suuhun -tilanteeseen. Alkoholia en ole koskaan käyttänyt, joten tasainen oluen lipittäminen ei ole syömässä varojani, joihin se tilaisuuden tullen löisikin vaikuttavan loven.

Hienostunut maku, käytös ja elintavat ovat käyttökelpoisia todisteita ylhäisestä syntyperästä, koska hyvä kasvatus vaatii aikaa, uutteraa ponnistelua ja rahaa. Siksi se ei ole niiden ulottuvilla, joiden aika ja energia kuluu työnteossa. Hyvien käytöstapojen tunteminen todistaa heti ensi näkemältä, että ylhäissyntyinen henkilö on kuluttanut katselijoilta piiloon jäävän osan elämästään arvokkaasti eli hankkimalla taitoja, jotka eivät ole tuottavia.
-Thorsten Veblen: Joutilas luokka

Kuulun prekariaattiin, koska olen onnistunut/ajautunut hankkimaan itselleni sivistyksen. Teen töitä pätkissä, silloin tällöin, siellä täällä, mutta kuitenkin aivoissani koko ajan. En ole missään kahdeksasta neljään, koska sellainen ei minun nähdäkseni ole ihmisarvoista elämää, kenellekään.  Olen pahoillani niiden puolesta jotka sellaista tekevät ja kärsivät siitä, mutta en koskaan syyttäisi toisia siitä, että he eivät elä samoin.

Näiltä vasemmistolaisiksi itseään kutsuvilta katkeroituneilta vanhoilta äijiltä on hävinnyt kokonaan se, mitä Walter Benjamin kutsui ”heikoksi messiaaniseksi kyvyksi”: kyky olla olematta kateellinen tulevassa ajassa eläville ihmisille.
-Eetu Virén

Ideaalini laatustandardiutopiasta noudattelee Marxia, Thoreauta tai vaikkapa ketä hyvänsä itämaista viisasta: hieman työtä, hieman puuhastelua, paljon joutenoloa ja mietiskelyä, aikaa itselle ja olemiselle.

Koska kuitenkin kuulun prekariaattiin, tulee minun jatkuvasti tehdä hilu sinne ja toinen tänne. pyöritellä pääkopassani jatkuvasti mahdollisia uusia projekteja, joista saada taskurahaa tai joiden tiimoilta anoa apurahoja, joista jälkimmäinen on aivan omanlaisensa kaavakesota ja jargonsuo. Runoilijana ja kirjoittajana olen tottunut siihen, että työstä, jonka osaisi tässä maassa jotenkuten tehdä parisenkymmentä ihmistä ja joka vaatii elämänmittaisen, omalähtöisen kouluttautumisen, maksetaan kuukauden tai parin palkka – siinä missä työhön käytetty aika lasketaan yleensä vuosissa.

Eikä siinä mitään. En minä halua enää tämän keskiluokkaisempaa elintasoa, koska omaisuus omistaa, ja huomaan jo nyt elämäni olevan toisinaan melko mieletöntä ja tyhjää. En usko pankkilainan tai kesämökkiosakkeen, mutta en toisaalta raksaduunin tai toimistotyönkään erityisemmin auttavan metafyysiseen kipuun. Siksi onkin vaikea kuvitella, että esimerkiksi kukaan aiemmin linkkaamallani Iltalehden foorumilla kirjoitteleva tienaisi kuukaudessa ainakaan vähemmän kuin minä. Silti on kova tarve huudella muille.

Aineettoman tuotannon oloissa palkkatyömallin ylläpitäminen tarkoittaa eristämistä kontrollin muotona. Ylhäältä yksilön eristämistä kaikista sosiaalisista verkostoistaan, kaiken vastuun sälyttämistä yksilön harteille. Toisaalta mielivaltaisesti mitattujen suoritusten eristämistä ihmisten muusta elämästä. Ihmiset hyödyttävät kaikkia elämänsä aikana oppimia taitoja, mutta vain tietyistä suorituksista maksetaan. Sosiaalisista suhteista tulee pelkkä taloudellinen resurssi, jota on pyrittävä käyttämään hyväksi omien yksilöllisten etujen ajamiseen.” -Eetu Virén

Koska ylipäänsä rahaa ei enää tehdä työllä vaan suurpääomakeinottelulla (työn osuus tuottavuudesta on laskenut drastisesti ja laskee edelleen), on ”palkkatyö” lähinnä tarina, jolla koetetaan pitää pohjimmiltaan konservatiivinen ihminen järjissään, luoda edes jonkinlainen merkityksellisyyden tunne  – samalla kun ne AIDOT paskaduunit ulkoistetaan vaikkapa Thaimaaseen tai Etelä-Amerikkaan, koska a) länsimaissa ne ovat liian kalliita teettää ja b) Suomessa niitä ei kukaan enää suostuisikaan tekemään, ellei maahanmuuttajia lasketa.

Käytännössä prekariaattikin luultavasti ottaisikin palkkansa mieluummin Facebookkaamisesta, blokkaamisesta, meemien levittelystä ja erilaisten pikkutapahtumien järjestämisestä kuin jostain yhdentekevästä, byrokraattisesta orjatyöstä, joka ei hyödytä ketään ja joka vain kuristaa ihmisen hengiltä. Niin ottaisivat muuten kaikki muutkin, jos olisivat sattuneet ajautumaan samoille urille.

Ihmiselle, joka jo kokee tekevänsä jotain mielekästä ja tuottavaa, ei tämä höpinä työhön kannustamisesta oikein maistu.
-sama

Siten kysymys ei ole yksittäisen ihmisen laiskuudesta, vaan rakenteellisesta oireesta. Prekariaatti on arkipäivää ja tosiasia, josta ei tulla pääsemään pois ainakaan menemällä taaksepäin. Ei siksi, ettäkö taaksepäin meneminen ei olisi suotavaa, vaan siksi, että se on yksinkertaisesti mahdotonta eikä tule toteutumaan. Siten ”menisit hippi töihin!” on lauseena absurdi, koska se viittaa vanhentuneeseen ajatukseen ”luterilaisesta” työnteosta. ”Keksisit hippi uusia tapoja suunnata pääomaa siten, että turha työnteko vähenisi ja elintaso pysyisi samalla kuitenkin siedettävänä”olisi jo huomattavasti parempi huudahdus – ihan senkin vuoksi, että tyyli on merkki sivistyksestä ja sivistys on ainoa asia, mitä kuuntelen.

Sillä taiteen tarpeellisuutta saa toki kritisoida, jos pystyy viljavien esimerkkien avulla perustelemaan ja argumentoimaan, miten yhteiskunta ei a) ole historian kuluessa tarvinnut taidetta ja b) ei enää nykyään tarvitse sitä eikä tule tarvitsemaan. Tulee myös osoittaa, että taide ei paranna kansojen identiteettiä, muokkaa kieltä ja käsityskykyä paremmaksi, paranna yksilöiden laatua ihmisinä ja luo elintärkeää meditatiivista tilaa. Jos tähän ei pysty, niin voi voi. Minäkään en tarvitse kanootteja tai tuontioluita enkä tiedä kuin perusteet niiden toiminnasta ja valmistuksesta, mutta en ole silti jatkuvasti huutamassa niiden rajoittamisen puolesta ja ennen kaikkea en luule olevani ekspertti asiassa.

Itse olen koettanut ratkaista työni ongelmaa tekemällä paljon sellaista, mistä ei makseta juuri mitään (etöopetustyötä, kritiikkejä, bloggaamista, ateljeekritikointia, kustannustoimittamista) vastapainoksi sille, että varsinaisen elantoni saan apurahoista, jotka maksetaan minulle kapealta alalta (runoudesta). Voisi ehkä sanoa, että olin mukana perustamassa osuuskuntaa siitäkin syystä, että voisin siten antaa enemmän jotain takaisin.

En voi tietenkään puhua muiden apurahaa saavien taiteilijoiden puolesta, mutta luulisin usean elävän samantyylistä elämää kanssani. En jaksa uskoa, että ihmisellä joka kokee taiteen ja kulttuurin omakseen, olisi hirveästi haluja keinotella tai paskantaa muiden muroihin, sillä sellaisia ihmisiä ei kiinnosta raha niin paljon, että sillä olisi minkäänlaista merkittävää vaikutusta vaikkapa veroprosenttiin.  En tietenkään voi olla varma. Kenties kaikki muut apurahataiteilijat ovat korruptoituneita kusipäitä, jotka ovat käyttäneet koko elämänsä siihen, että pääsisivät kovalla työllä ja jatkuvien ahdistustilojen kautta niiden harvojen ja valittujen joukkoon, jotka saattavat saada jokapäiväisestä 24/7 -työstään 200 euroa kuussa aina vuodeksi kerrallaan.

Advertisements
4 kommenttia leave one →
  1. helmikuu 9, 2012 7:08 am

    Mielenkiintoinen kirjoitus-jaksoin lukea melkein kokonaan.

  2. Antti Arnkil permalink
    helmikuu 29, 2012 1:34 pm

    Tässä vanhakin nuortuu, kun joku vielä lukee NV:n Työ-numeroa. Melko tarkkaan viisi vuotta sitten oli hirmuinen iskurityöläisen rupeama sen kanssa. Juuri ja juuri ehdin naimisiin siinä sivussa. Kylmä, aurinkoinen, humalainen päivä. Hääkuvat otettiin aseman passikuvakopissa. Seuraavana aamuna takaisin toimistolle lukemaan.

  3. helmikuu 29, 2012 10:12 pm

    Je, hyvä numero. Luin myös 90-luvun ja uudestaan Anti-Oidipuksen, tosin jälkimmäinen taisi olla jo Sinivaaran toimittama.

Trackbacks

  1. Sysmän päiväkirjat II « Alussa oli sana

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: