Skip to content

Sananen jokaisesta vuonna 2011 katsomastani elokuvasta, osa 11

tammikuu 22, 2012

Caravaggio (Derek Jarman)

Jarmanin kiinnostavien suurmiesleffojen sarjaa. Inspiroiva ja karheankaunista kuvaa pulppuava ekspressionistinen elokuvarunoelma, joka ottaa Caravaggion elämästä lähinnä kimmokkeita ja kukkii hauskoja anakronismeja. Pidän kovasti Jarmanin lavastemaisesta tyylistä, vaikka teennäisyyden rajoilla mennäänkin. Juuri siksi siinä on jotain kiinnostavaa ja häiritsevää, iljettävyyden rajoille saakka; Brechtiä barokkisella tyylillä. Vahva homoseksuaalisuuden teema, joka on AIDSiin kuolleen ja homojen oikeuksia raivokkaasti esiin nostaneen Jarmanin tuotannon peruspilari. Asetelmaan sopii mainiosti androgyynisen, aina upean Tilda Swintonin valkokangasdebyytti.

 


The Englishman Who Went Up a Hill But Came Down a Mountain
(Christopher Monger)

Höyhenenkevyttä ja stereotypisoitua naapuriennakkoluuloa ja kyläylpeyttä walesilaisesta kylästä, johon saapuu englantilaisia maanmittaajia päättämään, onko paikallinen kukkula nyppylä vai vuori. Varusteina Hugh Grant, romanttinen höystö ja takkatulentuoksuinen kertojaääni.

 

Mr. & Mrs. Smith (Doug Liman)

Hersyvän vihattu Brangelina-leffa. Kaikki tietänevät mistä on kyse; tähtipariskunnan välkevaahdolle perustuva yhdentekevä toimintaleffa. Pidän silti Brad Pittiä oikeasti karismaattisena kaverina, joka pystyy Downey Jr.:n tavoin vetämään aina saman roolin  itsensä.

 

Mies ja elokuvakamera (Dziga Vertov)

En jaksaisi kirjoittaa näin hipsterseksikkäästä perusteoksesta mitään! Hienosti skulaa. Päähäni näistä ”kaupunkisinfonioista” ei jää ikinä mitään (siis siinä mielessä että muistaisin missä on mitäkin), mutta muistelen pitäneeni enemmän muutamaa vuotta Vertovin elokuvaa aiemmin (1927) ilmestyneestä Walter Ruttmannin Berliinistä ja Vigon À propos ne Nicesta (1930). Kysymys lienee kuitenkin ollut uutuudenviehätyksestä (mikä on ymmärrettävästi vähän hupsu ajatus 80 vuotta vanhojen mykkäelokuvien ollessa kyseessä).

 

Vargtimmen (Ingmar Bergman)

Parikymmentä katsottua Bergmania kivettänee kaikkein kirkkaimmatkin silmät; tietyt kaavamaisuudet, toistuvuudet ja maneerit on enää mahdoton jättää huomiotta, varsinkin jos on prosessoinut tematiikkoja ihastuneena useiden vuosien ajan ja ehtinyt tauon aikana hieman kylmettyä. Ensimmäinen Bergmanini moneen vuoteen oli tekniikkansa puolesta yhtä vaikuttava kuin aina ennenkin, vaikka hienosti käynnistyvä psykologinen kauhu vähän nuupahtaakin lopun kliseisten satumaisuuksien vuoksi.

 
Wittgenstein (Derek Jarman)

Caravaggiota älyllisempi ja koleampi, mutta toisaalta myös oudolla tavalla koomisempi; tietty samankaltaisuus Peter Greenawayn tuotannon kanssa on ilmeinen, jos kohta Jarman ei sentään niin kylmä olekaan. Kauneus on tässä abstraktimpaa ja älyllisempää kuin aistivoimaisessa Caravaggiossa. Hieno elokuvakaksikko.

Muistikirjastani: Lavastuksellisuus ja modernin teatterin vaikutus entistä ilmeisempää, samoin räikeät värit ja tyypiteltty symbolisuus: näyttelijät vetävät yli (miksi?), opetus/sivistys kuvataan beckettiläisinä hahmoina, jotka höpisevät siansaksaa nuoren Wittgensteinin korviin. Jälleen nuori kaunis apulainen (muistetaan niin Jarmanin selkeä kuin Wittgensteinin häilyvä homoseksuaalisuus). Ludwig kuvataan itsepäisenä ja näsäviisaana kakarana. Voisiko lavasteluonne selittyä sillä, että koska kieli on Wittgensteinille niin tärkeä, on myös elokuvan kuvissa vain välttämättömin? Elokuvan hahmot puhuvat selkeää brittienglantia (Wittgenstein oli itävaltalainen), mutta silti venäläiset puhuvat venäjää, eikä heidän puhettaan käännetä; kielen eli maailman rajat tulevat vastaan.

Jarmanin nokkela ajatus yhdistää ruumiillisuus/seksuaalisuus Wittgensteinin fasistisen tarkkaan ja moralistiseen kielifilosofiaan: ”Philosophy is a sickness of the mind. I mustn’t infect so many young men.” Kohteliaan puheen (small talkin) herjaaminen. ”Philosophy leaves everything precisely as it is.” Meri on vain aaltojen ääntä. ”If a question can be put at all, it can also be answered.”

Outo kuriositeetti: käsikirjoittajana mukana kirjallisuusteoreetikko Terry Eagleton.

 
Grey Gardens (Ellen Hovde, Albert Maysles, David Maysles, Muffie Meyer)

Todella kiinnostava ja upea dokumentti vuodelta 1977, joka alkoi tilan poetiikkansa vuoksi oitis elää päässäni omaa, viraalista elämäänsä. Mätänevässä kartanossa New Yorkin East Hamptonissa elelevät vanha äiti ja keski-ikäinen tytär, jotka sattuvat olemaan Jacqueline Onassiksen täti ja serkku. Pesukarhujen, kissojen ja saastan keskellä eksentrinen naiskaksikko viruu särkyneiden unelmien ikuisessa menneisyydessä, jossa he kuuluvat seurapiirien kermaan ja menestyvien miesten halun kohteiksi.

Hirvittävän murheellinen ja koominen taskumaailmankaikkeus vetää vertoja parhaille Beckettin näytelmille. Vinojen jenkkihahmojen maailmaa jatkavat nykyään vaikkapa Terry Zwigoff ja Harmony Korine. Olen ikuisesti pahoillani siitä, etten tehnyt tarkkoja muistiinpanoja. Vallattujen ja löydettyjen talojen filosofiaa, analyysia kodista.

Sisaruksista on tehty televisiolle myös samanniminen, Drew Barrymorella ja Jessica Langella vuorattu elämäkertaelokuva vuonna 2009, mutta sitä en ole nähnyt.

 

The Devil Wears Prada (David Frankel)

2000-luvun Pretty Woman, joka aluksi idealisoi hulvattoman pinnallista ja riistävää maailmankuvaa, mutta kääntää lopussa kurssin kohti tutumpia ja ”moraalisesti kestävämpiä” vesiä. Eli tarina erään nuoren naisen tarina stereotyyppisestä muotisuharista ”tiedostavaksi” toimittajaksi. Minulle täysin fetisistinen tekosyy katsella Anne Hathawayta erilaisissa asuissa.

 

The Cremator (Juraj Herz)

Hienosta tšekkileffasta kirjoittelin pitkät pätkät jo aiemmin.

 

The Asphalt Jungle (John Huston)

Tyylipuhdas heist-leffa: karismaattisten miesten ensemble, kolmen vaiheen rakenne ja juonittelua ristiin rastiin. Nautittavaa noiria, joskin sivuosassa uraansa aloitteleva Marilyn Monroe näyttelee melko onnettomasti.

 

Eternal Sunshine of the Spotless Mind (Michel Gondry)

Edelleen Gondryn kruunu ja 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen tärkeimpiä elokuvia; Gondry päivitti fragmentaarisen mielen parisuhdeangstin kuvaamisen (elokuvissa) sarjakuvista, pop-musiikista ja peleistä tuttuun, silloiseen (2004) nykyaikaan.

Ei enää neljännellä (tai jotain sinne päin) katsomisella lähelläkään sitä ensimmäisen katselun järisyttävää tunnevaikutusta, mutta sain sopivan annoksen nyhertelevää mielihyvää bongaillessani juonen aikarakenteen kikkoja: elokuvan alussa Jim Carreyn roolihahmo ei tiedä ”Oh My Darling, Clementine” -standardia yksinkertaisesti siksi, että on aiemmin (tai elokuvan kerronnassa: myöhemmin) pyytänyt pyyhkimään kaiken Clementineen (Kate Winsletin hahmon nimi) liittyvän muististaan pois.

Eli perus-labyrinttisoundtrack, joka alkaa aina soida päässä: Inland Empire; Inception; Mulholland Drive; House of Leaves; Synecdoche, New York; Being John Malkovich; Last Year in Marienbad; The Pervert’s Guide to Cinema; Morelin keksintö; Borges jne.

 

Rachel Getting Married (Jonathan Demme)

Samaisesta leffasta vuodelta 2009: ”Anne Hathaway on tässä aika kuuma. En voi kuin sympata leffoja, joiden päähenkilöt ovat mielenterveysongelmista kärsiviä perheen mustia lampaita. Ihan symppis pieni draama, hauska huomata, että Hollywoodin laitamilla voi edelleen tehda pienimuotoisia, melko juonettomia boheemidraamoja keskimääräisesti helkutin hyvin (rahallisesti) toimeentulevien ihmisten elintaso-ongelmista. Jos on pakko katsoa/tehdä treffileffoja, niin tällaisia niiden tulisi olla. Tunde Adebimpe vetaa siistin version Neil Youngin Unknown Legendista.”

 

L’argent (Robert Bresson)

Seuraava on muistikirjastani, pahoittelen ajoittaista kontekstittomuutta.

Ei mitään turhaa, väärän rahan eteenpäin laskijan reaktioon ei palata, sillä se olisi ylimääräinen leikkaus ja varsinaisen asian (rahan kiertokulun) kannalta sivuseikka.

Nuoren miehen robinhoodaus saattaa olla ainoa ”järkevä” vastarinnan keino järjestelmässä, jonka kokee muuten mielivaltaiseksi; tavaraa vaihdetaan vankilan jumalanpalveluksissakin.

Eikö vankila olekin vain kurissapitojärjestelmän keino koettaa estää henkilökohtaisen vaihdannan talous?

Päähenkilö näyttää mielestäni Jonimatilta.

En ymmärtänyt mistä verenpesukohtauksessa oli kyse, ts. mitä hahmo oikein pesi? Ilmeisesti hän tappoi ihmisiä. Hahmo näyttää myös Lostin Boonelta. Mitähän pelkkiä amatöörinäyttelijöitä käyttävä Bresson sanoisi kaikkeen tähän? Kahvikulhokohtaus on hieno, elokuvan parhaita kohtauksia, siinä heijastuu paljon. Samoin viinilasi pianon reunalla: miehen juominen, jonka seurauksena hän menetti oppilaansa. Tämä tosin dropataan turhaan dialogissa jälkikäteen, kuin selityksenä. En muista mitä Bresson oli mieltä hahmojen menneisyyden tärkeydestä/yhdentekevyydestä. Mamet kielsi merkityksen täysin, kirjoitustensa valossa M ei voisi koskaan antaa hahmojensa sanoa moista, ainoastaan toiminnan kautta.

Loppupuolen luonnonmaisema yllättää. Puun terhotkin ovat vaihtotavaraa. Koirakohtaus on TODELLA hieno. Lamppu vertautuu päähän, se lyödään pöydältä alas, veri roiskahtaa seinälle, lamppu sammuu. En tiedä onko amok-juoksu uskottava, mutta sillähän ei ole väliä, koska toimii esteettisesti niin hyvin.

 

Sick: The Life and Death of Bob Flanagan, Supermasochist (Kirby Dick)

Muistikirjasta: Flanagan oli kaamean karismaattisen oloinen tyyppi, kiinnostava. Jänteikäs, laiha, kärsinyt, itseään teinistä asti kiduttanut kivun ruumiillinen kuva. Jatkuvan tuskan ja sairauden (kystinen fibrioosi) muuntaminen masokistiseksi nautinnoksi ja sen kautta eläminen pitkään (keski-ikäiseksi) kaikkien odotusten vastaisesti. Keuhkoissa on aina nestettä, se kurlaava lisäsävy minkä se luo ääneen. Tämä kuulostaa tietysti mystifioinnilta, mutta mitä sitten? Pääasia on kiinnostua edes jostain. Harvoin olen ruumiillisuudestani niin tietoinen kuin tämän vaikuttavan dokumentin äärellä.

Flanaganin vaimon on sadofantasioiden perusyksiköltä eli silmälasipäiseltä opettajattarelta näyttävä vinohampainen dominatrix. Heillä on kirjallinen sopimus, jossa Flanagan luovuttaa oikeudet ruumiiseensa vaimolleen. Eräs uskomaton 17-vuotias tyttö, jolla on myös sama tauti. Liian viisas noin nuoreksi, liian paljon ajatellut ja kokenut. Bobin yskä kuulostaa säröpedaalin lävitse ajetulta vesipiipulta. Hän suunnitteli videoprojektia, jossa hänen arkkuunsa pistettäisiin videokamera ja halukkaat voisivat seurata ruumiin ”edistymistä.” Vaimo ei voi sietää sitä, että Bob ei kuolemansa lähestyessä ole enää henkisesti niin alistuva. Kuolema kuvataan, samoin hautajaiset.

Kuolleen Flanaganin keuhkoista poistettiin kanisterillinen sameaa nestettä, jonka syvyyksissä lepää liman ja sakan mantereita.

Advertisements
No comments yet

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: