Skip to content

Sananen jokaisesta vuonna 2011 katsomastani elokuvasta, osa 10

tammikuu 9, 2012

Puoliväli taisi tässä idiotiaprojektissani juuri ylittyä. Koetan tarpeen mukaan tiivistää.

Hesher (Spencer Susser)
Joseph Gordon-Levittin viehko, romulla pakulla ajeleva kiertolaishevari änkee itsensä asumaan juuri vaimonsa/äitinsä menettäneen isä-poika-isoäiti -trion luo ja tulee lopulta opettaneeksi, melko omalaatuisten metodien avulla, näille elämää. Ihan sympaattinen, mutta toisaalta myös kierolla tavalla melko moraaliton pseudoindie, jonka ehdoton helmikohtaus on Gordon-Levittin uudelleentulkinta Star Warsin jätepuristinkohtauksesta.

 
Broken Embraces (Pedro Almodovar)
Muotovalio, mutta muuten melko yhdentekevä leffahistoriaflirttailu. Löysää ajattelua ja Almodovarin heikoin 2000-luvulta.

 
Midnight Cowboy (John Schlesinger)
Schlesingerin kulttipätkä onnistuu olemaan sopivasti häiritsevä vielä 40 vuotta myöhemminkin ja Voight-Hoffman -duon kemia omaa luokkaansa. New York -kuvauksena mainio, tarkoituksenahan oli nimenomaan tehdä muotokuvaa laitapuoltajien ja friikkien kaupungista. Tilan poetiikkona rakastan kaksikon idylliä ränsistyneessä ja saastaisessa asunnossa, joka kanavoi liskoaivossani ties mitä Chaplin-kodittomuusnostalgioita. Anekdootti: avantgardebilekohtausta varten kuvausryhmä palkkasi Warholin taidepiirin ja tyytyi lähinnä taltioimaan. Loppukohtaus on maaginen.

 

Gozu (Takashi Miike)
Miiken sekopäinen yakuzametamorfoosipsykoosi ei päräyttänyt ihan niin täysillä kuin olin toivonut, mutta hyvät höperöt silti. Niitä leffoja, joita ei oikein pysty selittämään ilman pilkuntarkkaa kuvausta/analyysia. Logiikasta ja arkitodellisuudesta huolella rokulia ottava 130-minuuttinen sirkus, jossa on aasialaisille nykyleffoille tyypillisesti jonkun verran löysää, mutta vastapainoksi liuta nerokkaita kohtauksia ja henkilöhahmoja. 2000-luvun ehdottomia kulttileffoja.

 

Melancholia (Lars von Trier)
Melankolinasta kirjoitin jo aiemmin.

 

The Spirit of the Beehive (Víctor Erice)
Vuosikausia katselulistalla ollut, espanjan 70-luvun parhaisiin yleensä listattu leffa oli hienoinen pettymys, mutta lapsen sadunomaista sisäistä maailmaa etsivälle varmasti toimii. 40-luvun espanjalaisessa pikkukylässä 6-vuotias tyttölapsi saa säväreitä Frankenstein-leffasta ja sen tietää miten siinä käy. Bonuksena Francon ajan kaikuja ja maaginen Ana Torrent vaahtosammuttimen kokoisena. Tämä lienee hyvä esimerkki siitä dynamiikasta, millä Pan’s Labyrinthin olisi pitänyt toimia. Symboliikalla lastattu.

 

Marie Antoinette (Sofia Coppola)
Typerää ja hitusen vastenmielistä vaahtokarkkia, jossa tuotantoarvot ja sisällön macaronenkeveys sen verran kohdillaan, että kestänee kivuttomasti useammankin bulimisen katselun. Mutta älkää pyytäkö minua mukaan.

 

Haute Tension (Alejandre Aja)
Cécile de Francen kehoa kivun ja halun tyyssijana fetishoiva, superväkivaltaisen eurooppalaisen nykyslasherin lippulaiva toimii vahvan tunnelmansa puolesta, mutta loppupuolen juonitwistit lähtevät rukkasesta sen verran pahasti, että kitalaessa maistuu lähinnä haamukliimaksi.

 

Punainen autiomaa (Michelangelo Antonioni)
Kiinnostavat värit, liuta hyviä kuvia ja Monica Vitti, mutta hengenravinnon puolesta Antonionin haahuilevasti läpsyttelevä eksistentialismi lähinnä haukotuttaa nykyminää. Pari vuotta myöhäisempi Blow-up toimii jo huomattavasti paremmin ja 70-luvun mainio The Passenger vapauttaa Antonionin vihdoin hetkeksi eurooppalaisvetoisesta arkkitehtuuri-impotenssista.

 

Girl with a Pearl Earring (Peter Webber)
Viimeisen päälle tuotettu epookkidraama, jossa kovasti Colin Firthin näköinen Johannes Vermeer fiilistelee nuorta, palvelustytöksi erehtynyttä Scarlett Johanssonia. Tauluista pöllitty värimaailma, hymistelyä ja sopivasti maalausfiilistelyä. Eli hiton sivistysporvarillista matskua, mutta myönnän koskettuneeni.

 

Hausu (Nobuhiko Obayashi)
Todella, todella reikäpäinen ”kauhukomedia” 70-luvun Japanista, joka voisi tyylillisesti olla sekoitus Dario Argentoa, Monty Pythonia, japanilaista teinityttökulttuuria ja The Beatlesia. Helposti omituisimpia näkemiäni leffoja, mutta samalla myös erittäin hyvä. Myös uudenlainen ote kasvutarinaan: noidaksi paljastuvan tätinsä luokse lomalle kaveriporukkansa kanssa lähtevä tyttö päätyy lopulta kasvamaan naiseksi tappamalla ystävänsä ja tuhoamalla äitipuolensa muuttuen samalla omaksi äidikseen. Olipa sekava selitys. Mutta leffan mielestä tämä kaikki on hei ihan tosi kivaa ja sympaattista!

 

Xtro (Harry Bromley Davenport)
Pari jatko-osaakin poikinut scifikauhuräpellys 80-luvun alusta, joka on näytelty kaameasti ja kirjoitettu huumeissa. Epälooginen ja juonilankoja kesken jättävä, mutta pari pisteliästä tehostetta. Entä ne huonot puolet?

 

Society (Brian Yuzna)
Tylsä ja huonosti näytelty alkupuoli yksinkertaisesti vain pitää jaksaa, sillä lopussa odottaa sellainen body horror -genren kruununjalokivijuoksutus, että ei muuta kuin nahka juoksettumaan. Omalla tavallaan vänkä juppiaikalaiskritiikki, jota voisi suositella nautittavaksi American Psychon ja Sodoman 120 päivän yhteydessä yhteydessä.

 

Taxidermia (György Pálfi)

SPOLEREITA!

Lisää karnaalista kivaa, mutta tällä kertaa 2000-luvun Unkarista. Kolme tarinaa kolmesta sukupolvesta miehiä, joista jokainen on omalla tavallaan friikki: yksi on kullistaan tulta ampuva vajukki, toinen mestarisuursyömäri ja kolmas kissojen täyttäjä. Hienoisesti kuriositeetin puolelle notkahtava ja pontevasti shokeeraamaan pyrkivä, mutta loppukohtauksen äärimmäinen käsitteellinen taideteos on huikea: eläinten täyttäjä rakentaa koneen, joka suolistaa, kuivaa ja täyttää hänet itsensä ja katkaisee lopulta pari turhaa raajaa (esim. pään), kuten aidon kreikkalaistyylisen patsaan nykyideaaliin kuuluu.

 

Brain Damage (Frank Henenlotter)
Kieli jo hyvän matkaa korvakäytävän puolella tehtyä kasarikivaa tämäkin, tällä kertaa tarina kertoo miehestä, jonka aivokuoreen kiinnittyy kovasti sinisen peniksen näköinen avaruusolento, joka ruiskii euforisia huumelasteja suoraan miehen aivoihin, mutta vain jos tämä suostuu syöttämään olentoa. Muilla ihmisillä, tietenkin. Bonuksena tuo sympaattinen sinipenis (nimeltään Aylmer, muuten) puhuu Disney-kuuluttajan äänellä ja laulaa. Katsokaa vaikka itse!

Mainokset
No comments yet

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: