Skip to content

Ääneenkirjoitusta alkuvuonna lukemistani kirjoista osa 4

tammikuu 3, 2012

En saa tätä vieläkään loppuun, mutta liekkö tuolla väliä, vuodet ovat vuosia.

 
Joel Lehtonen: Kuolleet omenapuut

Onko Kuolleet omenapuut novellikokoelma vaiko katkelmallinen mielikuvastokartoitus Putkinotkolle? Runollista proosaa, sanoo nimiölehti. Jos kirjoittaisin kotimaista proosaa tai palkintoja voittavaa lyriikkaa, tähän tulisi perään jotain tyyliin ”avaa keuhkoja, tarkentaa kieltä, omani kaltaista.”

Tietenkään se ei ole omani kaltaista, vaan juures ajalta, jolloin kieli oli toisenlainen, rähmällään kohti toisenlaisia kielinaapureita. Lähestyessäni kolmeakymmentä voin jo lukea näitä kirjoja. Voisin retorisoida tähän jotain käänteisestä historianäkemyksestä: tulee aloittaa uusista ja ajankohtaisista, edetä historiaa kohti vasta sitten kun on aikaa ja tarvetta, vieraantunut kaikesta uudesta. Olen oikeasti pahoillani tästä tekstini parataktisuudesta ja vaivaannuttavasta itsetietoisuudestani.

Mutta tarkoitan, että pidin Omenapuista, Putkinotkoa olen vielä pantannut.

 

Hannu Rajaniemi: Kvanttivaras

Valitettavasti en pystynyt nauttimaan Rajaniemen esikoisesta himoamallani tavalla, vaikka se oli sinänsä oivallista nanoscifikielipornoa. Toisaalta juuri samainen kieli oli tukehduttamassa kirjaa jopa siinä määrin, että tahto jättää kesken kellui lähelle vesirajaa.

Luulen suurimman ongelman olevan käännöksessä, joka tekee kielen perustasosta turhan jutustelevaa ja harrastelijamaista, vaikka toisaalla törmätään sitten kirjakieleen. Englanninkielinen alkuteos toiminee 110% varmuudella paremmin.

Sven tiivisti blogissaan varsin hyvin minunkin tuntoni:

Hannu Rajaniemen tieteisfantasia on alun muutaman kymmenen sivun perusteella jonkinlaista amorfiseksi proosaksi laimennettua tieteisrunoutta. Runouspitoisuus on noin 20%, mikä tarkoittaa, että 440 sivuisesta kirjasta saisi tasan 88 sivuisen fragmentaarisen tieteisrunoelman. Näennäinen juonenkehittely ja dialogi eivät oikein kestä silmäilyä tarkempaa paneutumista, mutta kaiken aikaa tulee vastaan kiteytyneitä kappaleita.

Tosin varsinainen kerronta tuntuu alkavan vasta kolmannesta kappaleesta, jossa tapahtumille määritellään konkreettinen tila (kun kahdessa ensimmäisessä leijutaan enemmän jossakin mielensisäisessä avaruudessa).

Vaikea oli lukiessa myös olla tiedostamatta kontekstia: Rajaniemi on suomalainen, Edinburghissa säieteorista väitellyt nuori kirjailija, joka solmi yhden (!!!) luvun perusteella kolmen scifiromaanin sopimuksen englantilaiselle Gollancz-kustantamolle. Siis suomalainen kirjoittamassa ihan aikuisten oikeita, kovia scifiromaaneja, vielä asianmukainen (fysiikan tohtori) koulutus taustalla! Huvittavaa saada itsensä kiinni, housut kintussa, stereotypian riemurei’ittämisestä.

Avaruusoopperansa saati Banksinsa lukeneelle ei mitään sydäntä hypäyttävää, mutta romaani on trilogian ensimmäinen osa, joten lataan kokonaisuuteen mieluusti toivoa tarinankin puolesta. Ideakuvasto on hulvattomassa selittelemättömyydessään jo varsin kohdillaan ja tyyli sitä taattua ”käynnistin metakorteksini ja sukelsin puoliaikaan juuri ajoissa. Nanomiittilataus surahti olkapäätäni viistäen” -osastoa.

 

Markku Eskelinen: Digitaalinen avaruus

Palaan Markun kirjoituksiin parin vuoden välein, ettei oikeanlainen asenne pääsisi unohtumaan. Siitä tunteesta, että Markku ajattelee enemmän kuin me kaikki muut yhteensä en tunnu päästävän irti vaikka miten itkisin. Pelkät väliotsikot saavat taas jaksamaan muutaman päivän pidempään.

Digimaailma on tosin nähdäkseni kehittynyt toisenlaiseen suuntaan kuin teoksessa kaavailtu, minkä lisäksi Eskelinen antaa liiaksi arvoa vaihtoehtojen ja leikittelymahdollisuuksien runsaudelle kerronnassa mitä tulee tekstiin. Mutta mielipiteet ovat mielibidéitä.

 

Lawrence Durrell: Justine & Balthazar

Lukuvuoteni valopilkkuihin kuuluivat myös nämä Alexandria-kvartetin kaksi ensimmäistä osaa, joiden kieli (jopa käännössuomena) ja kerronnan luomat tilat miellyttivät minua suuresti. Bachelardin Tilan poetiikka on soundtrack (raita 1, raita 2) juuri tällaisille lukukokemuksille (vaikka juuri nyt kuuntelenkin A Tribe Called Questia ja Danny Brownia), jotka eittämättä ovat rakkaita ja nostalgisia (syystä että nuorempi minäni oli tunnettu Henry Miller -entusiasti ja Miller taasen arvosti Durrellia suuresti niin kirjailijana kuin ystävänäkin jne). Tälle vahvan sykäyksen antaa malli ”eurooppalaiset boheemit orientissa 1900-luvun alkupuolella”, josta syystä tai toisesta (*krhm*helvetin romantisoiva runoilija!*krhm*) tunnun yhä (joskin valikoivasti) saavan nautintoa.

Muodollisestikin kirjasarja on kiinnostava: neljä romaania, jotka kuvailevat enemmän tai vähemmän fragmentaarisesti saman ajanjakson tapahtumia Aleksandrian kaupungissa useasta eri näkökulmasta. Ensimmäisen osan muistelmamuodossa puhuva minäkertoja joutuu tarkastamaan näkemyksiään toisessa osassa saadessaan eräältä toiselta tapahtumien hahmolta tyystin omista kokemuksistaan eroavia faktoja. Täten ensimmäinen osa kirjoituu osin uudestaan jne. Samalla lähinnä tarkkailijan rooliin tyytynyt kertoja joutuu vähitellen hahmottumaan itsekin roolihahmona, osana tapahtumia. Mukana on myös ajallinen etäisyys, koska kysymys on (fiktiivisistä, mutta pakko on silti spekuloida, josko…) muistelmista.

 

Gary Shteyngart: Super Sad True Love Story

Aiemmassa merkinnässä kirjoitin Sam Lipsyten tiimoilta: ”Lipsyte on näitä uusia jenkkikirjailijoita, nelikymppisiä hipstereitä, joiden kirjojen päähenkilöt ovat miespuolisia, sivistyneitä, läpi-itseironisia surkimuksia ja jonkinlaisia ikääntyviä juppeja, jotka koettavat pysytellä mukana hieman parodisoidussa yhteiskunnassa. Itsesäälin määrällä ei yleensä ole mitään rajoja, kuten ei nokkeloinnillakaan.”

Shteyngart on samaa sarjaa, jos kohta bestselleriksikin yltänyt nasauttelija. Pidin Absurdistan-esikoisesta, jonka kiinnostavuutta lisäsi (tai sen loi kokonaan) kielen hybridiys: päähenkilö oli Venäjälle takaisin karkoitettu, räppiä ahnaasti tapaileva nuori tonnikeiju ja äkkimiljonääri Misha ”Snack Daddy” Vainberg, jonka englanti oli jotain vähän sinne päin. Lisäksi nauruja revittiin amerikkalaisen elämäntavan sijoittamisesta absurdistan-tyyliseen valtioon, näiden valtioiden sisällissodista, öljykahakoista ja tietenkin Mishan rakkaudesta tissibaarissa tapaamaansa ja Jenkkilään jääneeseen Rouennaan (jonka nimestä vähän sisäsiistimpikin skenekoira haistanee, että kysymyksessä on arvoisensa daami 325-paunaiselle Mishalle.

Mutta se Absurdistanista. Super Sad Love Story kertoo niin ikään venäläisestä maahanmuuttajasta, mutta tällä kertaa paikka on lähitulevaisuuden dystooppinen New York. USA on talouskatastrofin ja totalitarismin  partaalla kiinan valuutan on sotkiessa dollarin huoletta jalkoihinsa. Päähenkilö on Lipsyte-määritelmänkin mukainen, keski-ikäinen ja hyvää tarkoittava surkimus, jolla on hieman rahaa, mutta ei juuri muuta. Juonta kuljetetaan nettiviestein ja päiväkirjoin muutamasta näkökulmasta. Miinuspisteitä helposta hihittelystä, jota Shteyngart repii erään henkilöhahmon korealaisen äidin ”mii spiiki bäd inglish sorry i stupid love yu eventhou” -kielestä.

Vuoden kenties ahdistavimmaksi lukukokemukseksi kirjan nostaa (protagonistin hillittömän itsesäälin ja -häpeän lisäksi) teoksen sosiaalimediadystopia, jonka kaltaista olen joskus itsekin kehitellyt toteutumattomien romaanisuunnitelmieni rungoksi.

Kovin Facebookin kaltainen yhteisöjärjestelmä on transgressoitunut jokapäiväiseen elämään siten, että New Yorkin jokaisella ihmisellä, pahimpia deekuja ja kodittomia lukuunottamatta, on kovin iPhonen kaltaiset apparaatit (”äppärät”), jotka määrittävät jatkuvasti ulkoista todellisuutta erilaisten rankkausjärjestelmien muodossa. Jokaisella ihmisellä on esimerkiksi fuckability-keskiarvo, joka määrittää hänen ”panolukunsa”, hottiuskeskiarvonsa. Tämä numeraali koostuu ulkonäön lisäksi etnisyydestä, varakkuudesta (joka on kaikki salaisuudet saataville levittäneessä yhteiskunnassa julkista tietoa), iästä ja geeniperimästä.  Äppäräätti ilmoittaa myös viimeaikaiset ostokset, sillä ikinuorten maailmassa identiteetti on sitä, mitä ostaa.

Lenny-päähenkilön elämän ainoa missio onkin pitkään ollut kerätä tarpeeksi rahaa hoitoihin, jotka takaisivat ikuisen elämän, tai ainakin pidentäisivät sitä merkittävästi (superfoodeja kaikki oman elämänsä zen-kapitalistit vetävät jo valmiiksi). No, itse kirja syntyy sitten siitä, kun Lennyn elämään astuu Eunice Park, nuori ja upea korealaisperimäinen neitokainen, joka ensinäkemältä tuntuu pinnalliselta kuin kumipatja ja siten saavuttamattomalta Lennyn kaltaiselle, kirjoja lukevalle (dystopian kaikki ihmiset eivät edes tiedä mikä kirja on) fossiilille.

Juoni on myös kirjan suurin miinus, sillä kiinnostavan käärepaperin sisällä on lopulta ”vain” sitä samaa humanistista kelausta suvun/perheen/varakkuuden/läheisyyden ohittamattomuudesta, kun Eunice koettaa päättää, että ottaako mies, joka on ruma, vanha ja säälittävä mutta sympaattinen ja aidosti rakastava; vaiko mies, joka on rikas ikinuori ja jatkuvasti epävakaammaksi käyvässä maailmassa varakkuutensa turvin suojeleva, mutta samalla mogulistinen sortajakusipää. Ja sitä rataa (tervetuloa merkintääni, polysyndeton).

Toisaalta, voiko analyysiä ylipäänsä asettaa kaunokirjallisuudessa ihmissuhdekelaamisen edelle? En minä tiedä. Ei ainakaan silloin, kun kirjoittaja on usalainen, maahanmuutolla tai ilman.

Mainokset
No comments yet

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: