Skip to content

Auerbachia lukiessa

joulukuu 9, 2011

Esipuheita lukiessa on luontevaa nyökytellä, jos on asioista samaa mieltä. En tiedä, onko sellainen esipuhe hyvä vaiko turha; toisaalta tieto ei lisäänny, mutta kenties jäsentyy. Vastaavasti lukeminen saattaa saada tarvitsemansa alkusysäyksen, kun oman ajattelun pohja saa vahvistuksen. H.K. Riikosen esipuhe Erich Auerbachin Mimesikseen teroittaa Jaakko Hintikan sanoin, että freesiä on Auerbachin kyky perustella ja täsmentää väitteitään ilman raskasta terminologiaa tai muualta lainattua apuvälineistöä. Juuri tämä tekee Mimesiksestä ylipäänsä lukukelpoisen, sillä aiheen ollessa ”todellisuudenkuvaus länsimaisessa kirjallisuudessa” ja laajuuden lähemmäs 600 sivua, ei erilaisten ”höpöhöpötieteiden” (yhteiskunta, lingvistiikka, kulttuurintutkimus, sosiologia, kasvatus jne.) sekoitteleminen tule kysymykseen. Esipuheessa tuumitaan viite/käsiteapparaatin keveyden johtuvan myös siitä, että Auerbach oli teosta kirjoittaessaan maanpaossa (natsit), eikä siten aina saanut tarvittavia teoksia ja tietoja käsiinsä. Hyvä niin. Tietysti taustalla on saksalainen humanismi ja Montaigne ja ties mitä. Blaa. Mutta näiden seikkojen desimaalitarkkuudesta tarvitsee välittää vain, jos on tutkija. Olen tavattoman kyllääntynyt tutkimuskirjoitteluun ja impotentteihin nykytutkimuksen tilkkutäkkikirjoituskokoelmiin, vaikka olen haahuillut yliopiston periferiassa vasta vajaat kymmenen vuotta.

Edellistä ei ole tarkoitettu provokaatioksi tai yliopistojärjestelmän kritiikiksi (vaikka sen voi puolestani sellaiseksikin lukea), ainoastaan mututuntumaiseksi huomioksi siitä, mitä alkuvalmisteluja tulee tehdä, jos haluaa kirjoittaa luettavaa ja mahdollisesti a) aikaakin kestävää ja b) koskettavaa proosaa. Auerbachin kokonaisuus muodostuu jopa fragmentaarisista esseistä, mutta ne ovat vetäviä, ne voisivat aivan hyvin olla sivistyneen ja taiteeseen vakavasti suhtautuvan nykybloggaajan kynästä. Tässä mielessä kirja tuntuu kaltaiselleni, edes auttavasti sivistymään päässeelle jolpille, jopa imevältä viihdekirjallisuudelta. Henkilökohtaisen kapitalismini syklissä on meneillään vaihteeksi sellainen vaihe, jossa vahva henkilökohtainen ääni tuntuu mielekkäältä. Tätä voisi pitää sieluni kaanon-osana, mistä Käymälän Sven kirjoitti hyvin A.W. Yrjänän kirjallisuuskäsitystä miettiessään. Tietysti minäkin viime kädessä ajan Auerbachin oman ”poeettisen analogiakojeeni” lävitse, mistä myös tätä kirjoitusta voinee pitää jonkinlaisena esimerkkinä.

Mutta tästä alkujahkauksesta päästyäni varsinaiseen muistiinpanoon. A aloittaa teoksensa esseellä Odysseuksen jalan arvesta, siis siitä, josta palvelijatar tunnistaa vuosikausia poissa olleen Odysseuksen. Tästä A etenee kaavailemalla Homeroksen tekstin jatkuvan ja historiattoman nykyisyyden, jossa vain kullakin hetkellä kuvailtava henkilö, esine tai asia tuntuu olevan olemassa. Kuvaileminen saattaa olla siis vuolastakin, mutta aina pinnallista ja eskapisoivaa, tunne historiasta ja syvyyssuunnasta puuttuvat. Vastapainoksi A esittää Vanhan Testamentin kielen, josta puolestaan kuvailu ja ympäristön huomioiminen puuttuvat täysin, mutta historian paino ja suhde yhteiskuntaan tuntuvat koko ajan, minkä vuoksi myös henkilöjen psykologia on jatkuvasti läsnä. Tämä siksi, että siinä missä Odysseus on tarkoitettu ajanvietteeksi, on Vanha Testamentti kirjoitettu suvereeniksi laiksi, joka sisältää myös ympäröivät kansat. Myös kirjoittajien on tähän uskottava, että apparaatti kantaisi.

Jumala puhuu Aabrahamille, mutta sitä, mistä hän tulee, miten hän puhuu tai missä hän on, ei koskaan kerrota. Paikkoihin saavutaan, vain tärkein mainitaan kerronnassa. Tietysti tämä liittyy juutalaisten jumalsuhteeseen, heidän kieltoonsa kuvailla Jumalaansa, mutta Auerbach perustelee luentansa kerronnan ensisijaisuudella: tapa kertoa asioista edeltää tätä suhdetta, se muokkaa maailmankatsomuksen, suhteen Jumalaan.

Aabraham, Jaakob tai jopa Mooseskin vaikuttavat konkreettisemmilta, läheisemmiltä ja historiallisemmilta kuin homeerisen maailman hahmot, eivät suinkaan siksi että heitä olisi kuvattu havainnollisemmin – asiahan on aivan päinvastoin -, vaan siksi että kuvauksessa on vielä selvästi tallella se niin ulkoisten kuin kuin sisäistenkin tapahtumien sekavuus, ristiriitaisuus ja hämmennys, joka juuri on tyypillistä oikealle historialle. Se ettei ristiriitoja ole häivytetty, johtunee paitsi juutalaisten ihmiskäsityksestä myös siitä, etteivät tekstin editoijat olleet tarinan- vaan historiankirjoittajia, joiden käsitykseen ihmiselämästä struktuurista vaikutti heidän historiantuntemuksensa. Hyvin selvästi käy myös ilmi, että uskonnollis-vertikaalisen rakenteen yhtenäisyys on estänyt kirjoittajia tietoisesti käyttämästä erilaisia kirjallisia muotoja.

Henkilökohtainen leikkaus: päivänä menneenä annoin palautetta runoista eräälle kirjoittajalle, jonka taustalla on Somalia ja islam. Eräs hänen runoistaan käsitteli (implisiittisesti otsikkonsa vuoksi, mutta myös kirjoittajan itsensä mukaan) Jeesusta. Melko vanhahtavasti ja abstraktisti, yleissävyltään kuin jostain pyhästä kirjoituksesta. Sanoin, että nykyaikaisena lukijana kaipaisin tähän subjektiivista havaintoa ja suhdetta ympäristöön: mitä Kristus tunsi tuolla hetkellä, mitä hän ajatteli, miten hän tilallisti itsensä, mikä oli hänen suhteensa yhteiskunnalliseen tilanteeseen, miltä hiekka tuntui sandaalin ja varpaan välissä… Kirjoittaja sanoi, että niin ei voi tehdä, islamissa Jumalaa (no ok, islamissa Jeesus oli vain profeetta, mutta mahdollisesti sama pätee profeettoihinkin, tuntemukseni on huono) ei saa kuvata. Häkellyin hetkeksi. Niinhän se on. Minun vinkkelistäni juuri tuo jumalan/profeetan kuvaaminen olisi kiinnostavaa, oikeastaan VAIN se. Tämä olkoon vaikka sieluni Bachelard-osa, tai ehkä ihan vain nykyaikainen osa. Se, jota ei kiinnosta se, miten jumala/suurmies/super-nemesis vaikuttaa yhteiskuntaan vaan se, millainen hän on arkensa yksinäisyydessä.

Tämän vuoksi juutalaislähtöisen pyhän tekstin matkiminen on niin helppoa: tarvitsee vain abstrahoida pois tilallisuus, välimatkat, psykologia, perustelut ja selittäminen. Ilmestys on, pyhät tapahtumakulut ovat. Ei juonittelua pantheonissa, ei ihmisten käyttämistä omien tarkoitusperiensä vaalimiseksi jossain korkeammassa hierarkiassa.

Todella railakkaan ja karkean leikkauksen tehdäkseni: tässä mielessä Tolkienin rakentama mytologia edustaa lähinnä raamatullista siinä missä vaikkapa Steven Eriksonin mytologia (tai jonkun Eddingsin) kreikkalaista (ja skandinaavista Valhallaa, Mesopotamian jumalia jne.). No hyvä, Tolkien käyttää tietysti hyväkseen ja kannibalisoi kansalliseepoksia maailmansyntykertomuksineen, mutta kerronnallinen malli on suurin piirtein sama: Ilmatar on ja tekee, Ilúvatar on ja tekee. Silmarillion on kokoelma tällaisia, kovasti Vanhaa Testamenttia muistuttavia tekstejä, jotka ovat Keskimaan asukkaiden alkuperäisiä myyttejä.

Viime vuosina lukemani, modernin nykyfantasian parhaimmistoon lukeutuva Steven Erikson edustaa jonkinlaista vastakohtaa ja pantheon-laajennusta, sillä hän hämärtää alkumyyttejä rankasti psykologisoimalla ne; hänen Malazan-saagassaan normaalit kuolevaiset (joiden ei suinkaan tarvitse olla aatelisia tai valmiiksi suurmiehiä/naisia) saattavat kohota erilaisten jumaluuksien aspekteiksi samalla, kun heidän sisäistä eksistentiaalista monologiaan on luettavissa sivukaupalla. Vaikka kerronta on perus-näkökulmakerrontaa imperfektissä, antaa Erikson kuitenkin ymmärtää, että kysymys on silti historiankirjoituksesta. Siis ulkoinen kertoja, joka kuitenkin tietää keskushenkilöhahmojen jokaisen mielenliikkeen päivien tarkkuudella. Efektiä hieman lievennetään sillä, että tuhansia vuosia kirjan ”nykyhetkeä” aikaisempia jaksoja kuvatessa hahmojen mieleen ei mennä aivan yhtä syvälle, mutta silti Vanhaan Testamenttiin verrattuna tapahtumakuvauksen tarkkuus on teräväpiirron luokkaa. Kirjan nykyhetken henkilöille nämä tuhansia vuosia vanhat hahmot ovat jumaluuksia, joista tiedetään vain perimämyyttejä. Usein lukujen aluissa on pätkiä eeppisistä runoista tai historiankirjoituksista, jotka ovat lähempänä homeriaanista perimätietoepiikkaa. Implisiittisesti nämä ovat ne tekstit, jotka Malazanin imperiumin vaiheista on jäänyt jälkipolville, siinä missä lukija voi lukea kaikkitietävää kertojaa lähestyvän, pikkutarkan ja sisäisen äänenkin kuulevan kerronnan.

Toisaalta homeriaaniselle kirjoitukselle olisi hyvin vierasta Malazanin (ja Raamatun) ylevän ja arkisen sekoittaminen, etuoikeuksista taisteleminen, kateus ja kilpailu.

Advertisements
No comments yet

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: