Skip to content

Sananen jokaisesta vuonna 2011 katsomastani elokuvasta, osa 9

marraskuu 24, 2011

Harry Potter and the Deathly Hallows: Part 2 (David Yates)

En muista viimeisestä Potterista enää muuta kuin sen, että kaksi viimeistä leffaosaa ovat (leffa)sarjan parhaimmistoa. Tietyn aikakauden päätös, tämäkin. Aivan lopun ”20 vuotta myöhemmin” (tms.) olisi ehdottomasti pitänyt tehdä uusilla näyttelijöillä.

 
Source Code (Duncan Jones)

Toinen katsomani blu-ray -laatuinen leffa, joka meni vielä äimistellessä hyperterävää kuvaa. Teräväpiirtohan on siitä metkaa, että ihmissilmä ei näe oikeasti niin terävästi, tai siis näkee, mutta kaikki ei ole jatkuvasti niin yliterävää ja digisoitua. Samanlaista silmänkääntöä kuin 3D. Näppärää pienen tilan scifihömppää, jossa eletään digitoitua hetkeä (juna juuri ennen kuolettavaa pommi-iskua) uudestaan ja uudestaan syyllisen löytämiseksi. Hyvässä perusideassa olisi ollut potentiaalia vaikka minkälaiseen labyrinttiin, mutta ei tietenkään Hollywoodin koneistolla.

 
El Orfanato (Juan Antonio Bayona)

Espanjalaista mysteerisatujännäriä hieman sinne Pan’s Labyrinthin suuntaan. Pan oli mielestäni oksennusta, eikä häävi ole tämäkään, joten tyylilaji ei sopine minulle. Sureva äiti haahuilee isossa kartanossa ja kokee kummia etsiessään kadonnutta lastaan. Lopussa pakolliset juonitwistit ja voi miten kauhiaa. Helppoa, ”hyvin tehtyä” ja sisäsiistiä tissinläpsyttelyä.

 
The Road (John Hillcoat)

Cormac McCarthyn Tie on ehkä masentavimpia ja toivottomimpia lukemiani kirjoja ja samalla myös siitä harvinainen tekele romaaniksi, että se herätti minussa vahvoja tunnereaktioita. Tai ainakin tuumintaa elämän sietämättömien realiteettien äärellä, jos jokin apokalyptisen tason katastrofi sattuisi.

Hillcoatin leffaversio ei ole yhtään sen toiveikkaampi, vaikka lopussa hieman valoa pilkottaakin. Vahva tunnelma, hyvä tilan tuntu, valtavat kysymykset, Viggo Mortensen on aina kuningas. Masentavaa kamaa kaikin puolin. Viime vuosien parhaita jenkkileffoja.

 

Mauvais sang (Leos Carax)

Carax’n omituinen, romanttiskomediallinen scifinoirtyylittely jää jonnekin kuriositeetin ja loistokkuuden välimaastoon ja vaatisi uusintakatselua pudotakseen edes osittain niin hyvin kuin hieno Point-Neufin rakastavaiset, mutta ainakin elokuvassa on yksi parhaista tanssi/juoksukohtauksia ikinä (videossa n. kohdalta 2:43 eteenpäin). Siinä on juuri sitä jotain, mitä vain elokuvataiteella voi saavuttaa.

Molemmissa leffoissa pääosaparina on Juliette Binochen ja Denis Lavantin hieno duo. Ja mikäs siinä ollessa, häikäisevä polkkatukkabrunette ja fyysisesti taiturimainen menninkäinen luovat melko ainutlaatuisen valjakon. Kiinnostava värimaailma ja lavastus, mutta vähän liikaa impulsiivisuutta ja motivoimattomalta tuntuvia tapahtumia. Satunnaisuuden rytmittäminen on veteen piirretty viiva. Revin aina hiuksiani, kun huomaan, että lähestytään jotain todella hienoa, mutta sitten fokus onkin vähän vinossa.

 

The Crow (Alex Proyas)

Lapsuuden tärkeä goottiviipotus särkee nykykatsannossa lähinnä päätä typeryydellään, pökkelömäisyydellään ja väärällä 90-lukulaisuudellaan.

 

Dirty Dancing (Emile Ardolino)

Olin onnistunut välttymään tältä lapsena, joten nostalgia ei aivan ylettömästi päässyt hilaamaan pisteitä ylös. Aika kohmeloista kamaa, jonka viesti ois lähinnä se, että lopulta tanssiminen aina parantais maailman. Eli ihan suosiolla Marco Bjurström -osastolle ja tarina on vain arkkityyppien kansoittama kulissi. Monta montaasia, Patrick Swayze rumissa ja rumemmissa vaatteissa, Jennifer Greyn sakkolihanmakuista kroppaa nuolevaa kamerointia. Ihan söpösti linnun näköinen Grey kävi sittemmin leikkauttamassa nenänsä, mikä on lähinnä tyypillistä. Tunnaribiisiä toki armastan.

 

The 40 Year Old Virgin (Judd Apatow)

Kikkaramakimara jatkuu. Tässä ei erityisen montaa hauskaa vitsiä ollut, vaikka tyylilaji, fiilis, näyttelijät jne. ovatkin jenkkiviihteen parissa varttuneelle kodikkainta mahdollista kamaa. Itse asiassa taisin viihtyä, ainakin Catherine Keener on varsin viehättävä viisikymppinen.

K puolestaan vihasi leffaa todella paljon, sanoi että Adam Sandlerin synkeä räpellys Aina eka kertakin (jota kieltäydyin katsomasta puolta tuntia pidempään) oli parempi, joten hitusen suolaa tämänkin mielipiteeni kanssa, kiitos.

 

13 Assassins (Takashi Miike)

Miike on sikasäkissä-ohjaaja par excellence, jonka kama vaihtelee täydestä kuriositeettimuhennoksesta mestariteoksiin. 13 Assassins kuuluu jälkimmäiseen ryhmään ja on ehdottomasti parhaita tänä vuonna katsomiani elokuvia. Kumartelua Kurosawalle ja samuraileffoille, hahmottuu myös Seitsemän samurain uudelleentulkintana ja päivittää myös moraalisia kysymyksiä. Loppupuolella todella vaikuttava, puolisen tuntia kestävä taistelukohtaus. Nannaa.

 

Zombie Flesh-Eaters (Lucio Fulci)

Fulcin The Beyond on parhaita katsomiani kauhuleffoja, Zombie Flesh-Eaters paskimpia. The Beyondin hämärän ja pelottavan runollinen epätoivo on vaihtunut koirankakaksi hietikolla.

 

Fireflies in the Garden (Dennis Lee)

Yllättävänkin siedettävä omaelämäkerrallinen draama kirjailijasta (Ryan Reynolds vakavana, vieläpä ihan toimivasti!), joka selvittelee lapsuutensa traumoja lähiomaistensa parissa (Willem Dafoe, Emily Watson, Julia Roberts, Carrie-Ann Moss…). Annan tietysti aina lisäpisteitä luovien yksilöiden ahdingon kuvauksesta, mutta tämä oli silti mukava pieni yllätys. Olin silti jo ehtinyt unohtaa koko leffan, taisi tulla televisiosta.

 

Doppelganger (Kiyoshi Kurosawa)

Sen uudemman Kurosawan omituinen pieni elokuva, joka vaihtaa puolivälissä kurssia scifimausteisesta identiteettidraamasta mustaan komediaan. Tiedemies kehittää keinotekoisen ruumiin, minkä jälkeen hänelle ilmestyy myös kaksoisolento. Paikoin kiehtova, paikoin tylsä, suositellaan vähän kekseliäämpää kamaa harrastaville.

 

Labyrinth (Jim Henson)

Päin helvettiä stailattu Taavi Bowie vetää varsin huonoja biisejä gobliinikuninkaana Jim ”Muppetti” Hensonin kasarifantasiasadussa, joka on ehtaa kolmen tähden nostalgiakamaa. Eikä tietenkään tule unohtaa 16-vuotiasta Jennifer Connellyä, joka voi herranen aika sentään, tiedätte kyllä.

Muutamia riemastuttavia nukkehahmoja ja hienoinen Monty Python -taustavire (kässäröimässä Terry Jones). Lapsuuteni puoliksi unohtuneita aarteita, muistelisin.

 

Reality Bites (Ben Stiller)

Stillerin esikoisohjaus on kuin X-sukupolven muodinmukainen Disney-versio. Tiedoksenne, että vedän tätä kamaa sitten niin takki niin apposellaan auki ja ysärilasit päässä, että objektiivisuudesta ei ole mitään toivoa. Retroysäri on kissanminttuani ja ainoita tärkeitä asioita maailmassa. Tai siis niitä harvoja asioita, jotka herättävät minussa nostalgiaa ja siten tunteita, koska kaikki tämä liittyy niin vahvasti minun(kin) nuoruuteeni. Jossain hevonkuusen Suomessa. Surullista, toiveikasta.

Ethan Hawke ja Winona Ryder ovat söpöydensä huipulla, se Hawken liimainen ja puolipitkä keskijakaus… Näitä tyyppejä (lisäksi Janeane Garofalo, Steve Zahn, Stiller itse) on vaikea nähdä slackereina, koska jokaisesta tuli pienempi tai suurempi tähti, Hawke-Ryder-Stiller -triosta tietenkin ikoneita. Mutta viesti on ainakin ihan sympaattinen (ja sellaisenaan lähinnä niinku Systeemille kumartava): ylös sängystä, sitoutumisvaikeuksien ja harhailun ylitse!

Mainokset
No comments yet

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: