Skip to content

Sananen jokaisesta vuonna 2011 katsomastani elokuvasta, osa 8

marraskuu 8, 2011

X-Men: First Class (Matthew Vaughn)

Tämän(kin)kertainen leffamerkintä on täynnä viihdepaskaa. Kahlataan siis.

En tiedä onko Hyhmä-X vuoden trikoosankarileffoista paras ihan vain siksi, että siinä on taustalla edes luolamiestason yritystä yhteiskunnalliseen kommentaariin (mutantit neekereinä) ja ihan hauska vaihtoehtohistoria (tosin niin on Captain Americassakin, mutta ei yhtä kiinnostava), vaiko silkka nostalginen kiintymykseni nimenomaan X-Men-sarjikseen. McAvoy/Fassbender-duo toimii hienosti yhteen nuorina Xavierina ja Magnetona, Kevin Bacon on täsmäohjus elämänsä sopivimmassa (jos kohta turhankin pienessä) roolissa Sebastian Shaw’na. Vakavamielisempää ja tummempisävyisempää kuin Thor ja vielä myöhemmin käsiteltävät Green Lantern ja Captain America, mutta mielestäni myös motivoidumpaa ja paremmin kasassa pysyvää. Mutta mitä nämä nyt viime kädessä ovat, viihdeleffoja ja pysähtyneiden piirrosten muuntamista valkokankaalle, fantasiamatskua sarjisfaneille.

 

Breakfast at Tiffany’s (Blake Edwards)

Muistan Tiffanysta lähinnä sen, että Hepburnin heitukkahahmo oli moraalisesti ja mielenliikkeiltään epäuskottavaa likavettä, eikä lopun pakollinen ”tapojensa parantaminen” luodun hahmokaaren valossa ollut motivoitu. Kaunis karitsa, toki. Miespääosan ulkonäöstä minulla ei ole mitään muistikuvaa. Oliko se joku kirjailija? Kuvapinta edustaa väärällä tavalla kepeää ja tympeää 60-lukulaisuutta.

 

In Bruges (Martin McDonagh)

Toimiva ja kodikkaasti näytelty pieni jännäri, jonka viehätys perustuu pitkälti suljettuun miljööseen, Brugesin kaupunkiin, jonne pari palkkamurhaajaa evakoituu odottelemaan edellisen duunin tomun laskeutumista. Loppua kohden lähes draaman tuntua ja hienoista kipinää.

 

The Haunting (Jan de Bont)

Sarjassamme ”katsottua vanhempieni luona myöhään illalla, kun en jaksa lukea ja muutakaan tekemistä ei ole”. Minkä lisäksi olin kyllä nähnyt tämän aiemminkin. Selittämättömiä ovat ajanhukkaamisen prosessit. Robert Wisen 60-luvun versio on näkemättäkin 500 kertaa parempi. Typerää, yhdentekevää, ei edes tarpeeksi huonoa, sameaa ja tyhjää. Tökerösti näyttelevä ja haahuileva näyttelijäkaarti on aikamoinen: Liam Neeson, Lili Taylor, Catherine Zeta-Jones, Owen Wilson. Oikeastaan ainoa pervolla tavalla kiehtova seikka onkin seurata, miten nimekäs joukko koettaa keksiä jotain näyteltävää tai tehtävää hölmössä tappajatalossa.

 

A Night at the Opera (Sam Wood)

Tuli himo katsoa jotain Marx-veljeksien kamaa, mutta en koskaan muista mikä leffoista on mikä. Tämä oli valitettavasti se, jonka olen katsonut turhankin monesti. Hyvä leffa ja klassisia sketsejä, mutta liikaa yleisönkosiskelua (suuria tanssi/laulukohtauksia, rakkaustarinaa). Tosin jos en aivan väärin muista, niin kyseessä oli veljesten ensimmäinen leffa MGM:lle, mikä myös selittänee reikäpäisyyden hienoisen vähentymisen. Tai ehkä ei, en tiedä oliko Paramount yhtään sen marginaalisempi. Mutta se leffa jota etsin uudelleenkatsastukseen olisi tietenkin ollut Duck Soup, veljesten kruunu.

 
[Rec] (Jaume Balaguer & Paco Plaza)

Näppärä espanjalainen kauhuleffa, jonka vähitellen tiivistyvää tunnelmaa katsellaan tv-reportaasin tekijöiden taltioimana. Siis metodiltaan käsivaraista Blair Witch Project/Cloverfield -osastoa. Pienehköjen ihmisryhmien psykologia on sietämätöntä, ainakin elokuvissa ja sarjoissa. Aina ne samat paniikit, pomottajat, sankarit, itsekkäät putkiaivot jne. Ehkä ne sitten ovat perusmyyttejä tai -luonnetyyppejä. Loppua kohden tämäkin leviää ja tylsistyy; zombi on zombi on zombi, vaikka mukana olisi minkälaista okkultismia.

 

Atonement (Joe Wright)

Lopun hölmöt metaelementit, epäluotettava kertoja ja muut bestseller-korkeaproosan banaliteetit eivät onnistu täysin pilaamaan silmäkarkkia ja draamaa, mutta hilaavat leffan silti kolmen tähden limboon. Alkupuoliskon perusteella uskalsin odottaa jo jotain parempaakin; Knightleyn (K siinä vihreässä iltapuvussaan, herranjumala…) ja McAvoyn orastava romanssi skulaa ihan hyvin ja pikkutyttö (Saoirse Roman) on ilmeikäs.

Mutta sitten koko paketti revitään uuteen asentoon ronskin aikahypyn keinoin (aina erittäin huono ajatus elokuvissa, paitsi jos kyse on toimintaseikkailuviihteestä), pikkutyttö vanhennetaan ja näyttelijää vaihdetaan, McAvoy heitetään sotaan jne. Kaikki tällainen saattaa toimia proosassa (vaikken lähtisikään vapaaehtoisesti McEwanin romaaneja lukemaan), mutta (ainakin tässä) elokuvassa se kovertaa loppupuoliskon ontoksi. Aivan lopuksi tehdään vielä yksi aikahyppy ja juonikiepaus. Ajattelemaan pistävä kiepaus, joka myös pakottaa kylmää sisuksiin,  mutta silti leffasta jäi jotenkin ulkokohtainen fiilis. Ehkä Brionyn hahmo oli yksinkertaisesti liian sietämätön ja ärsyttävän hurskasteleva.

 

Tesis (Alejandro Amenábar)

Härskiä ysärimuotia Espanjasta. Harmi vain, että se on tiedostamatonta. Halvatun tylsä, pliisu ja ylipitkä jännäri, jolta kulttimaineensa vuoksi odotin aika paljon enemmän. Tämäkin pyörii snuff- ja väkivaltaelokuvien ympärillä. Anekdoottina mainittakoon, että nätti Ana Torrent on se sama ihastuttava nappisilmä, joka 23 vuotta aiemmin hurmasi Víctor Ericen mainiossa The Spirit of the Beehivessä (myöhemmin käsittelyssä, vaikken muistakaan siitä juuri mitään) ja 20 vuotta aiemmin Carlos Sauran Cria Cuervosissa. Teki siis parhaat elokuvansa alle 15-vuotiaana. Oh well.

 

My Blueberry Nights (Wong Kar Wai)

Tällä kertaa armoitetun sisustuselementtiohjaajan leffassa haahuilee Hollywood-tähtiä ja muutama laulajatar. Suhdettaan arpova Elizabeth (grammyntuoksuisesta aulajazzista tunnettu laulajatar Norah Jones, ei häävi näyttelijänä) ajautuu ajelehtivan symppispojun (Jude Law) pitämään baariin ja sitten fiilistellään ja matkustellaan silmät sumeina. Siinä missä Chunking Express, 2046 ja In the Mood For Love ovat oikeasti varsin hienoja ja kaihoisia ajan ja hetkien pakenemisen kuvauksia, on My Blueberry Nights melko löysää uudelleenlämmittelyä. Sisältää myös todella hulvattomasti päin seiniä stailatun Natalie Portmanin kenties epäuskottavimmassa roolityössään.

 

Limitless (Neil Burger)

Jollain härskillä tasolla pidin tästä hömelöstä ”lääkescifistä”, vaikka juonireikien tai hukattujen ideoiden laskemiseen ei tämä elämä riitä. Blokista ja laiskuudesta kärsivä kirjailija saa (yhdentekevää mistä) käsiinsä pillereitä, jotka mahdollistavat aivokapasiteetin käytön sataprosenttisesti. Kiinnostavinta antia ovat tajunnalaajentuman kuvaukset, vaikka varsin nopeasti touhu degeneroidaankin juoksujännärin tasolle; lääkettä kun luonnollisesti hamuaa yksi jos toinenkin taho ja nämä tahot ovat tietenkin valmiita käyttämään väkivaltaa. Kiinnostavaa, asteittain innovatiivista, reikäpäistä ja typerää.

Mainokset
No comments yet

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: