Skip to content

Sananen jokaisesta vuonna 2011 katsomastani elokuvasta, osa 7

lokakuu 15, 2011

Thor (Kenneth Branagh)

Lähinnä Shakespearea elokuvasovitelleen Branaghin asettaminen supersankarisarjisleffan puikkoihin voisi olla merkityksellistä, jos venyttäisi leffan kestämään toisetkin kaksi tuntia ja asgardilainen jumaljuonittelu kaahaisi suosiolla toiminnan edelle.

Aivan toivoton räpellys Thor ei tokikaan ole ja minut saa tunnetusti vakuutettua kunhan vain mainitsee Marvelin. Itse asiassa leffa onkin sieltä paremmasta päästä supersankaripöhötyksiä, Iron Manien lupsakassa ja pirteässä jatkumossa. Silmäkulmassa siis hölmön kehyksen vaatimaa pilkettä, Chris Hemsworth ja Tom Hiddleston näyttelevät hyvin yhteen Thorina ja Lokina ja näyttelijäkaarti pelittää muutenkin aivan tarpeeksi hyvin tällaisen leffan tarpeisiin. Sivurooleihin on heittää Anthony Hopkinsia, Natalie Portmania, Rene Russoa ja Stellan Skärsgårdia.

Branagh tekee sen, minkä näin typerällä käsikirjoituksella voi tehdä; parhaimmillaan leffa oikeastaan onkin aina silloin, kun räiske ei ole käynnissä, vaan konteksteja sekoitellaan. Myönnän hörähdelleeni aivan överiksi bodatun ja Portmanin tutkijaperheen(?) keskelle pöllähtäneen Thorin/Hemsworthin huudahdellessa ”This mortal form grows weak. I require sustenance!”.

Silti muutama roolihahmo jää välineeksi (esim. Stellan Skarsgård Portmanin pakollisen naissivuroolin pakollisena isähahmona ja Kat Dennings samaisen pikkusiskohahmona) ja juoni leviää loppua kohden, kuten näissä elokuvissa keskimäärin aina, tylsän räimeen jalkoihin. Kesäleffojen kliseet ja stereotypiat tulevat tietenkin ehdasasetuksena.

Pidin pikkupoikana Thoria aina naurettavana pellesarjakuvana, mikä voi tietenkin kuulostaa huvittavalta sellaisen korvaan, joka ei ylipäänsä ymmärrä sarjistouhun viehätystä. Sama päti Kapteeni Amerikkaan ja Iron Maniin (myös Ihmenelosiin, mutta se ei kuulu tähän). Näistä kaikista on nyt saatu leffat ja ensi vuoden alussa saapuu teattereihin ”vihdoin” The Avengers, joka koostaa supersankarit tiimiksi. Muodon tasolla saan tästä megalomaanisesta kuviosta todella suurta ja pervoa mielihyvää, vaikka olinkin aina ensisijaisesti Ryhmä-X-fani.

Myös Joss Whedon ohjaajanpallilla lienee parasta, mitä Hollywoodilla on letkeää supersankaritouhua ja satojen miljoonien budjetteja varten tarjota. Ridley Scottia tai James Cameronia kun lienee turha näinkin ”lapsellisiin” kuvioihin toivoa.

 

The Social Network (David Fincher)

Kun yhdistetään kässärimoguli Aaron Sorkin ja täsmäohjaaja Fincher, ei tulos viihdyttävänä, jokaista katsojaa jollain tasolla sormeilevana zeitgeist-draamana voine epäonnistua. Vakuuttavalla teknisellä taidolla ohjattu, jämptisti näytelty (ei Michael Cera, vaan se vakavampi hipster-nuorukainen, Jesse Eisenberg) ja hyvällä soundtrackillä (Trent ”elämä on kakkaa ja pissaa” Reznor, yllättävänkin tyylitajuisena) vuorattu viihdedraama, jonka äärellä kukin voi hieman pohtia suhdettaan yhteiskuntaan.

Fokus ei kuitenkaan suoranaisesti ole ilmiössä nimeltä Facebook, vaan pikemminkin sen perustaja Zuckerbergissa, josta luodaan enemmän tai vähemmän fiktiivinen kuva tiedon vapauden, saatavuuden ja innovaatioiden kautta elävänä sosiopaattina, joka vannoo virtaviivaisuuden zenin nimiin. Sinänsä kaltaisuudella ”aidon” Zuckerbergin kanssa ei ole merkitystä, koska hahmo on pikemminkin laari tietyille nykynörtin elämäntavan kärjistyksille. Tuskin oikea Zuckerberg on moraalisesti yhtä ambivalentti ja nerokkuudessaan niin seksikäs kuin Eisenbergin hahmo. Pitää muistaa, että roolihahmon suulla puhuvat viime kädessä keski-ikäistyvät moraalinvartijat, humanistit ja närkästyjät, jotka toisaalta myös kyynistävät asioita ja pistävät Zuckerbergin perustamaan koko palvelun kostoksi exälleen.

Analyyttisempi keskustelu Facebookista ontologiana on luettavissa muualta, mutta huomioitavaa Zuckerbergin mahdollisen hahmon kannalta voisi olla vaikkapa käyttöliittymän ja maailmankatsomuksen kaltaisuus Zuckerbergin oman kanssa; simppeli sinivalkoinen värimaailma, sosiaalisten toimintojen redusoiminen mekaaniseksi tykkää/ole kaverini/jaa linkki -dualismiksi ja välinearvoksi, itse virtuaaligalleriana ja ansioluettelona…

Facebookin tiimoilta harrastamastani pöytälaatikkoanaliseerauksesta kiinnostunut voinee tarkistaa tämän ja tämän.

 

The White Ribbon (Michael Haneke)

Haneken mustavalkoinen epookkimysteeri on loppujen lopuksi yllättävänkin irrallaan suhteessa kontekstiinsa (Saksa hieman ennen ensimmäistä maailmansotaa), vaikkakin sen olisi tarkoitus olla tutkielma siitä ”moraalisesta liukumäestä”, joka johti vähitellen natsismiin ja sitä rataa. Alistuksen kohteena tällä kertaa lapset, kyläyhteisön sosiologista viritelmää, jonka sopivasti annosteltu hämäryys pelastaa Dogville/Manderlay-tason tarkoituksenmukaisuudelta. Hyvä leffa, puisevuuden rajamailla, josta en muista kovinkaan paljon.

 

Mishima: A Life in Four Chapters (Paul Schrader)

Schraderin kitschin rajamailla vihmova ja tyyli lennosta vaihtava käsittelytapa yllättää, varsinkin kun tietää miehen olevan Ozu-fani. Toisaalta harras rauhallisuus ei ole ennenkään näkynyt Schraderin huuruisissa leffoissa.

Yukio Mishima on kiinnostava kohde, mutta kirjailijan viimeiseen päivään sijoittuva, takaumien kollaaseilla irralliseksi rytmitetty leffa on yllättävänkin tylsä ja paikoin kornin tekotaiteellisuuden puolelle iloisesti lipsuva. Minun kuuluisi kuitenkin pitää tästä enemmän, sillä kasassa ovat kaikki ainekset tyyliteltyyn psykosekodraamaan.

Katsantoani toki raskautti se tosiseikka, että olin juuri lukenut muutaman leffassakin sivutun Mishiman romaanin ja muodostanut oman, huomattavasti kiinnostavamman (köhh) kuvani kirjailijasta ja erityisesti romaaneista. Oman makunsa ripotteli varmasti sekin, että katsoin elokuvan runoilija Salmenniemen (niin ikään Mishima-fani) kanssa, joka ei ollut uskoa silmiään ja olisi halunnut lopettaa katsomisen puolivälin jälkeen.

Tarvinnee katsoa joskus uudestaan, vaikka ajatus ei houkutakaan.

 

Predator 2 (Stephen Hopkins)

Jonkin Helsinkiin sijoittuneen runokeikan jälkeen isäntäpariskuntani vetäytyi yöpuulle ja minä katsoin vielä pääkipuisena ja ahdistuneena matkustamisesta ja ihmisten ilmoilla olemisesta kuulokkeet päässä kuonaa 90-luvun alusta. Leffaa muistellessani mieleen tulee siis lähinnä uupunutta päänsärkyä. Taattua yliväkivaltaista ja kyynistä VHS-estetiikkaa juppiajoilta. Kaduilla riehuu huumejengisota ja itsekseen kiroileva Danny Glover metsästää haastavia taisteluja etsivää ulkoavaruuden supersoturia. Parempi tämä on kuin Alien vs. Predator -vedätykset.

 

Täältä tullaan elämä! (Tapio Suominen)

Helkutin tiukalla aikalaispunksoundtrackilla varustettu, asfalttiin lirisevän kusen tuoksuinen nuorison vieraantumiskuvaus Helsingin lähiöistä lienee parhaita näkemiäni kotimaisia elokuvia. Varsin ahdistavaa kamaa ja ainutlaatuinen ilme; vuoden 1980 suomalaisuus on sopivasti kontrastissa nykykokemukseen, mikä takaa entistä omituisemman fiiliksen. Iskisi varmasti vielä kymmenkertaisesti kovempaa, jos olisin varttunut 70-80-luvun Stadissa.

 

8MM (Joel Schumacher)

Katsoin tämän snuff-elokuvista kimmokkeen ottavan jännärin uudestaan lähinnä siksi, koska Nyt-liitteen tv-leffakriitikko Arto Pajukallio antaa sille uskollisesti, vuodesta tosieen, 4 tähteä.

Vasta näin jälkikäteen tajusin, että sen on kässäröinyt Andrew Kevin Walker, jonka kynästä on lähtenyt myös mainio  Se7en. 8MM on huomattavasti vaisumpi esitys (myös ohjaukseltaan), mutta sama flirtti (sarja)murhaamisen oikeutuksen ja moraalin kanssa on mukana tässäkin.

Tästä lähtee spoilerivaara.

Rakenne on sen sijaan äkkiväärä ja perinteisen alku-keskikohta-loppu-kolmijaon ylittävä; pikemminkin alku-keskikohta-loppu-keskikohta-loppu tai alku-keski-loppu-loppu. Irvileukaisempi voisi puhua myös pitkitetystä lopusta.

Elokuvassa snuff on sanoinkuvaamaton paha ja peruspornobisnestäkin demonisoidaan huolella huumebisnekseen verrattavissa olevaksi, maan alla tapahtuvaksi kulttiliikkeeksi, mikä huvittaa ainakin tätä katsojaa kovin. Sivuroolissa Joaquin Phoenix näyttelee pornoputiikin pitäjää limaisesti yli, mutta ei huolta, sillä slimepallojen ylijumala Peter Stormare käy vetäisemässä oman roolinsa pornogangsterina oranssille tasolle. James Gandolfini Stormaren oikeana kätenä on James Gandolfini.

Ylimääräisen twistin kautta Nicolas Cagen esittämä dekkari saadaan kuitenkin vietyä moraalin rajamaille, kun pahuuden aineellistumana käsiteltyä snuff-elokuvaa metsästänyt hahmo alkaa käyttää ylenpalttista väkivaltaa saadakseen leffoissa ihmisiä tappaneen psykopaatin kiinni. Virkistäväkin lisämääre, joka onnistuu tuomaan elokuvaan hitusen moraalin analyysia ja kampeamaan kahden tähden arvosanan kolmeen.

Samalla muistetaan huomauttaa, että ne pahimmat psykopaatit ovat normaaleja nörttejä, kun tappajaksi (ja siitä kovasti nauttivaksi) paljastuu Chris Bauerin esittämä, pleksilasinen ja kaljuuntuva keski-ikäinen mammanpoika. Tätä voisi pitää kliseenä, ellei se myös tilastojen valossa pitäisi paikkaansa.

Loppumittelöitä ennen murhaajan talossa soi (entä välkkyivätkö siellä valot? toivottavasti ei) Aphex Twinin säröinen (”I will eat your soul!”) ja poukkoileva Come to Daddy, joka kuvausaikoihin saattoi varmastikin vaikuttaa vaarallisen ug-musiikin ruumiillistumalta, mutta josta on sittemmin muodostunut elektronisen musiikin standardi ja Aphex Twinista kanonisoitu pioneeri. Biisi on toki klassikko ja apeksikaksonen lempiartistejani, mutta konteksti saa hymyilemään.

 

The Lost Boys (Joel Schumacher)

Perään toinen Schumacher, kulttiteinivampyyripätkä auvoisalta 80-luvulta. Kiefer Sutherland on ikonisesti blondattu ja hiusrasvattu, prätkällä kaahaava kevytgoottivampyyri ja Corey-teiniduo Feldman & Haim juuri niin juustoinen ja ärsyttävä kuin kuuluukin.

Kehyksenä aikuistumista ja uuteen elinympäristöön (kaksi veljestä muuttaa äitinsä kanssa uuteen kaupunkiin, jonka he huomaavat olevan vampyyrien asuttama) sopeutumista. Kyllä, allegoria on juuri näin banaali: Kieferin johtamaa vampyyrijengiletkaa voisi pitää teiniyden nurjana puolena, joka on kovin houkutteleva ja elinvoimaiselta vaikuttava, mutta viime kädessä 2turmeleva”. Toisin sanoen ainoalta oikealta ratkaisulta vaikuttava, luupäisesti keskiluokkaistumista pakeneva.

Eli ei mitään suurta neroutta, mutta tietenkin tämä kieli poskessa vedetty retrokasari on koska hyvänsä eksponentiaalisesti parempaa kuin harmaan digifiltterin lävitse mankeloidut, impotentit nykyrahastukset. Keskeistä vampyyrikaanonia Kathryn Bigelow’n hienon Near Darkin kanssa.

Samalla leffan vampyyrimetafora toimii kipeän osuvana rinnakkaiskertomuksena Corey Haimin valtavalle teinitähteydelle ja siitä seuranneille pakollisille huumeongelmille, jotka lopulta johtivat tähden ennenaikaiseen kuolemaan 38-vuotiaana.

Advertisements
No comments yet

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: