Skip to content

Juokseva kommentaari osa 7: Reza Negarestanin ”Cyclonopedia”, osa 1

lokakuu 14, 2011

Hämärät, vaikeaselkoiset ja vaikeasti saatavissa olevat kulttikirjat sisältävät aina valmiin ohjeen lukuasentoon; luvassa jotain ”salaperäistä”, ei aina perinteisessä mielessä hyvää kirjallisuutta, mutta silti varsin usein. Samoin suuren todennäköisyyden läpitunkemattomaan tekstuaaliseen apparaattiin, jota ei yksinkertaisesti ole mielekästä lukea. Kokemuksessani tähän liittyy myös vahva menneiden pettymysten koreografia: ”eihän tämäkään ollut mitään uutta, tässäkin on [vieläpä huono] tarina ja pelkkä kikkaileva ideakuvasto”.

Kirjallinen kultti on digitaalisena aikana yhden Visan vingautuksen (tai pikemminkin numeron naputtelun) ja muutaman nettisivuston klikkauksen päässä. Niinpä myös Reza Negarestanin Cyclonopedia: Complicity with Anonymous Materials oli hyppysissäni muutama päivä sen jälkeen, kun selailtuani tarpeeksi miehen mielipuolisen sekavia, pseudoakateemisia kirjoituksia päätin vihdoin muuttaa kiinnostukseni teokseen hankintapäätökseksi.

Kirjoitukset Negarestanin teoksesta tuntuvat keskimäärin alkavan lörpöttelyllä siitä, mikä sen mahdollinen genre olisi. Luultavasti juuri siksi, että kirja vedonnee ensisijaisesti genreluokittelijoihin (kuten minuun, joten sisällytän tähän erään oman luokitukseni): akateemisiin hipstereihin, okkultismia materialismin vaatimukseen halajaviin uusvasemmistolaisiin, kaiken maailman PoMottajiin, siirtolaishybrideihin, digiavantgardisteihin, yhä kovempia säväreitä kaipaaviin narkkareihin ja genderblendereihin. Mariginaalit ovat jo niin suuret ja kommunikoivat, että Cyclonopediankin kaltainen sekasikiö pystyy luomaan ympärilleen mikroliikkeen, varsinkin lonkeroitumalla uusiin filosofisiin liikkeisiin, kuten spekulatiiviseen realismiin. Ei, en tiedä mitä se tarkoittaa.

Tässä joka tapauksessa yksi lyhyistä määritelmistä: ”At once a horror fiction, a work of speculative theology, an atlas of demonology, a political samizdat and a philosophic grimoire.”

Lähiluku proosallisessa mielessä epäilemättä onkin vaikeaa*, sillä neljänkymmenen ensimmäisen sivun perusteella teos on deleuze-guattarilaista termilaboratoriota ajettuna ja lähi-itämaisen teologian ja okkultismin lävitse. Toisin sanoen looginen laajennus nomadologian (kauno)kirjalliselle potentiaalille, sen tuominen 9/11:n jälkeiselle 2000-luvulle; keskiöön sota terrorismia vastaan, öljy.

Sanon ”kirjalliselle potentiaalille” siksi, koska Negarestani tekee sen, mitä kokeelliset kirjoittajat ovat peräänkuuluttaneet vuosikausia: sekoittaa eksplisiittisesti proosa pseudoakateemiseen, filosofis-yhteiskunnalliseen tietokirjoittamiseen. Tämän teki toki jo Deleuze (ja varmasti moni muukin, mutta näiden ”muinaisten roomalaisten” määrä ei ole kiinnostavaa), jota olen itse aina pitänyt lähinnä hienona scifirunoilijana, mutta nyt fiktiivisen ja fabuloivan portti on vielä selkeämmin auki: Cyclonopedian keskiössä on fiktiivisen tutkijan jälkeenjääneet muistiinpanot, joista puolestaan Negarestani tekee huomioita ja N:n muistiinpanot puolestaan löytää kirjan alussa Istanbulista nuori amerikkalaisnainen.

Tai jotain sellaista. Metakehys on tuttu jo vaikkapa House of Leavesista (tai Nabokovin Pale Firestä), mutta keskeinen ero on siinä, että tällä kertaa fokus ei ole tarinassa ja jonkinlaisen kertojan tarinassa, vaan juurikin tekstipinnassa, jota voisin kutsua vaikkapa ”yhteiskuntatieteelliseksi” (sisältäen aiemmin siteeraamani määritelmän lajityypit/tieteenalat). ”Romaanina” kirjaa voisikin pitää lähinnä siksi, että sen alkuun on ympätty kymmenkunta sivua fiktiivistä nuoren naisen matkapäiväkirjaa. Lopputeos koostuu filosofis-yhteiskunnallisesta tekstistä, jonka lajinsa puolesta olisi lähinnä tieteellistä artikkelia.

Näin ollen lukija löytääkin itsensä kiinnostavasta ja melko harvoin koetusta tekstuaalisesta ympäristöstä: ”fiktiivisestä” filosofiasta, joka kuitenkin jakaa saman faktisen nykytodellisuuden, viittaa ”meidän maailmaamme”, esimerkiksi juuri Deleuzeen ja Guattariin. Lukija ei siis etsikään tarinaa tai dekodaa henkilöhahmoja ja narratologisia tai psykologisia prosesseja, vaan koettaa jäsentää  varsin sekavalta ja hämärältä vaikuttavaa filosofis-poliittis-teologista käsikirjoitusta, joka itseään sen kummemmin selittelemättä viittailee numerologiaan, muinaisiin kultteihin ja tietokonepeleihin saman virkkeen sisällä kehittäen samalla noin neljä uutta termiä (jotka ovat aitoon deleuzelaiseen tyyliin melko selittämättömiä ja monimerkityksisiä). Voisiko puhua jopa jonkinlaisesta deleuzelaisesta kaunokirjallisuudesta? Negarestanin henkilöstä ja intentioista en onnistu löytämään mitään faktatekstin pätevyyteen yltävää tai edes pyrkivää, joten en pysty sanomaan moraalisesti yhtään mitään.

Keskeinen motiivi tuntuisi kuitenkin olevan öljy koko kapitalismia määräävänä välittäjäaineena (elämänmehu, joka sisälsi kapitalismin jo ennen ihmistä, tai kenties kuolleen ja mätänevän auringon verta, tai ehkäpä islamin keino murtautua ja tunkeutua koko läntiseen maailmaan) ja vastaavasti Lähi-itä itsenäisenä, tietoisena entiteettinä. Tämän ympärille sitten kasataan ties minkämoista kaaviota, numerologista mehustelua (9 on keskeinen luku, samoin kolme; triangeleista/kolmioista eli trisoneista eli kolmen pisteen muodostelmista muodostuu valtavia ”feedback spiraleita, joista puolestaan Lähi-itä muodostuu. Ja niin edelleen.

Entä poikkeaako tämä kaikki, kaunokirjallisessa mielessä, millään merkittävällä tavalla vaikkapa Anti-Oidipuksesta? Mahdoton sanoa, ainakaan vielä. Ainakin paletti on hiuksenhienosti erilainen, vaikka mukana ovatkin deleuzelaiset aavikot, sotakoneet ja tekstiapparaatin henki – jos kohta Negarestanilla ei tuntuisi olevan lähellekään Deleuzea yltävää kaunokirjallista tyyliä, jollei sitten hyväksy tyyliksi okkultistis-kapitalististen uustermien metodistista keksimistä. Alun päiväkirjaosuudet ovat melko pökkelöä kamaa, mutta sekin voi olla ”tarkoituksellista”.

Havainnollistamisen nimissä liitän tähän neljännen luvun sisällysluettelon:

TELLURIAN INSURGENCIES: XERODROME, SOLAR TEMPESTS AND EARTH-SUN AXES
Telluro-magnetic Conspiracy Towards the Sun I: Solar Rattle
Excursus VIII: Barbaric Music and Vowelless Alphabets
Five Billion Years of Hell-engineering
Telluro-magnetic Conspiracy Towards the Sun II: The Core
Excursus IX: Dracolatry, Writing with the Middle East
Mesopotamian Axis of Communication
Excursus X: Az and Destrudo

Joka tapauksessa Negarestanin (väitetty) iranilaisuus kaikkine teologioineen on piristävää, sorruin tässä itse sitten orientalismiin tai en. Saan kirjan lukemisesta parhaimmillaan samansuuntaista inspiraatiota kuin Deleuzenkin lukemisesta, sillä se on lähellä oman ”kaunokirjoittamiseni” haamusärkyä; tieteellisen termistön ja kuvaston muuntamista ja käyttämistä omia, tekstistä ja ajatuskuluista hurmaantuvia tarkoitusperiään varten; tekstuaalisen muuntaminen aineelliseksi ja aineellisen tekstuaaliseksi; eläimellinen toivo ja toisaalta pelko siitä, että teksti voisi jotenkin vaikuttaa maailmaan. Pahimmillaan en tajua Negarestanin kuivasta runkkauksesta mitään.

Toisaalta lukemiseen liittyy keskeisesti ne hoksaamisen hetket, joina läpitunkemattomasta tekstimassasta pilkistää ymmärrykseni ja kokemukseni hyväksyvää ainesta. Tunnistettavimmista päästä on muutaman sivun määritelmä ns. inorgaanisista demoneista, joita edustavat esimerkiksi fantasia/kauhu/scifiviihteessä kuolleesta aineesta tehdyt esineet, joilla tuntuu kuitenkin olevan demonisia vaikutuksia kantajaansa. Esim. Hellraiserin kuutio, Warcraft 3:n Frostmourne-miekka, Aladdinin taikalamppu, kristinuskon pyhäinjäännökset jne.

Kaiken hyvän lisäksi Cyclonopedia on The Blackening-trilogian ensimmäinen osa, seuraava osa The Mortiloquist ilmestyy toukokuussa 2012. Jos tyyli tosiaan vaihtuu, lienee sarjalla mahdollisuus myös jonkinlaiseksi filosofian eri perinteiden satiiriksi.

– –

*Jos kohta Deleuzen kanssa flirtatessa olisi hyvä muistaa ”Deleu-Zen”:

Gilles Deleuzea luetaan liian usein nopeasti. “Tämä ei ole sellainen kirja josta tehdään muistiinpanoja”, sanotaan ja kehotetaan laittamaan rullaluistimet jalkaan, unohtamaan analysoiminen ja nauttimaan vauhdista. Deleuzen omat ohjeet tekstiensä “käyttämisestä” vievät samaan suuntaan, kuten myös eron ja liikkeen jatkuvaa vallankumouksellista muutosta uhoavat käsitteet. Niinpä Deleuzen ajattelu on helppo sloganisoida ja näin paradoksaalisesti jähmettää paikoilleen. –Deleuzen hidas oppimäärä

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: