Skip to content

Ajais

lokakuu 7, 2011

Nicolas Winding Refnin hypetetty ja palkittu Drive on elokuvavuoden valopilkkuja ja kaikin puolin suositeltavaa genrekarkkia huolimatta siitä, että se tuhlaa lähes kaiken potentiaalinsa suhteessa siihen tilalliseen toimintaan tai olemiseen, jota myös autoiluksi kutsutaan.

Päähenkilö on mestariajaja (niin stunt-temppuja kuin rikollisten keikkakuskina toimimista), jonka maailma suurelta osin määrittää suhde kaahaamiseen; mekaniikkaan, fysikaalisiin reaktioihin, nopeuteen ja reflekseihin, havainnointiin, keskittymiseen, poliisin välttelyyn… Tällaisen alkuasetelman päälle ei tarvittaisi minkäänlaista noir-tarinaa, ei gangsterikuvioita, ei pakollista ihmissuhdetta tai pyyteetöntä ritarillista-mutta-silti-niin-antisankarillista-rakkautta; tarvitsisi tutkia ainoastaan päähenkilön suhdetta autoonsa ja ympäristöönsä.

Tietenkin kaikki tuo ylimääräinen saadaan, sillä tarvittaisiin obskyyriksi jäävä underground-elokuva tai Robert Bresson, jotta elokuva voisi keskittyä pelkästään esimerkiksi autoilun prosessiin ja sitä kautta ihmisyyteen. Ja ei siinä mitään, pohjimmiltaan Drive toki ON genre-leffa kaahauksineen, Mann-flirttailuineen, rikolliskliseineen ja (n)oireiluineen – ja vieläpä loistavasti näytelty ja roolitettu sellainen. Sääli vain, että ajamisen merkitys vähenee sitä mukaa, mitä pidemmälle elokuva etenee.

Sillä Driven ensimmäinen vartti (vaiko vain viisi minuuttia?) on parasta elokuvaa, mitä viime vuosina on kankaille heijastettu, etsittiin sitten rahakukkuloilta saati utuisen arthousen lätäköistä. Sen perusteella parhaan ohjaajan pystin pokaaminen Cannesissa oli varsin ansaittu ja odotukseni katossa.

Lyhyt alustus: päähenkilö lupaa ”asiakkailleen” 5 minuuttia aikaa hoitaa tihutyönsä. Jos he annetun ajan sisällä hoitavat itsensä takaisin autoon, hän ajaa heidät turvaan. Jos menee sekuntikin yli, he ovat omillaan. Ja sitten mennään.

Ei dialogia, ei sosio-yhteiskunnallista alleviivausta, ei laiskanpulskeaa filosofointia tai keskiluokkaisia ihmissuhteita, ainoastaan poskiluillaan ja silmillään näyttelevä, hammastikkua jäytävä Ryan Gosling ajamassa poliisia karkuun öisessä Los Angelesissa, kommandopipoiset ryöstäjät takapenkillä jännittämässä. Ihmisääninä vain poliisiradion taajuus sekä baseball-selostus, mutta myönnytyksenä sentään oudon tyylikkäästi käytetty, 80-luvun soundeilla flirttaileva mutta samalla äärimmäisen 2000-lukulainen syntikkapoppi.

Strategisesti kohtaus vastaa esimerkiksi korkealaatuisen urheilusuorituksen seuraamisen nautintoa; odottelua ja hiljalleen etenemistä, yhtäkkinen rytminvaihdos ja kaasu pohjaan, sitten äkkikäännös ja millintarkka kurvaus jonkin syrjäkujan tai katoksen pimeyteen; jälleen odottelua, kuulostelua, arviointia.

Hetken ajan luulin jo saavani kosketuksen jonkun toisen ihmisen minulle välittämään, autenttiseen maailmassa olemiseen. Hetken ajan luulin jo olevani olemassa jollain uudella tavalla.

Mutta ei pidä ymmärtää väärin, Drive on hyvä leffa, jossa on alkujakson lisäksi muutamia muitakin ainutlaatuisia kohtauksia. Kenties kirjoitan siitä lisää myöhemmin, viimeistään leffalistauksen yhteydessä.

Mieleni tekisi myös kirjoittaa kokonainen oma merkintä siitä, miten rakastuin Carey Mulliganiin Never Let Me Gossa ja siitä, miten hänen sivuroolinsa Drivessä valtaa kokemuksestani luultavasti liiankin suuren ja selittämättömän osan.

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: