Skip to content

Ääneenkirjoitusta alkuvuonna lukemistani kirjoista osa 2

syyskuu 23, 2011

Ei taideta mennä enää alkuvuodessa ja merkinnän ensimmäisen osan kirjoitin jo toukokuussa, mutta siirryn silti hetkeksi elokuvan ylivallan alta muistelemaan lukemiani kirjoja.

 

Alfred Bester: The Demolished Man

Vaikutusvaltaisesta scifi/noir-klassikosta kirjoitin pidemmän merkinnän, jonka kommentit vielä hitusen laajentavat luentaa. Varsin hyvä kirja.

 

Alice Munro: Liian paljon onnea

Alisaa on mehusteltu niin vuolaasti nykykirjallisuuden elämää suurempana kanadalaisena jumalattarena, että eräällä vierailulla – mitään muuta kiinnostavaa lukematonta vanhempieni kirjahyllystä löytämättä – luin tämän novellikokoelman (paitsi en sitä viimeistä pitkää ja ”keskeistä” 1800-luvun lopun venäläisestä matemaatikosta kertovaa novellia; se oli karmean tylsä ja täysin kokoelmaan sopimaton tyylinsä ja aihevalintansa puolesta). Munron vahvuudeksi kehutaan aina arkisuutta ja tavallisiin ihmisiin keskittymistä. Ei siinä mitään, joskaan minulta ei moisella turhalla humanismilla lisäpisteitä heru. Jos otan asiakseni käyttää aikaani johonkin niinkin konservatiiviseen mediaan kuin menestynyt proosa, on minulla tuolloin paha taipumus hamuta mieluummin pois kaameasta ja sietämättömästä arjesta kuin alleviivata sitä tai palauttaa se mieleeni.

Voisi siis sanoa, että en lue tällaista Raymond Carverin jalanjäljissä minimalisoivaa, arjen fatalismin toteavaa pinnan-alla-tapahtuu-koko-ajan-tosi-paljon-proosaa saadakseni lohtua. Korkeamodernistis-konservatiivis-sivistyneellä ”katso ihmistä”-eetoksella on muoti-ilmiönä rajansa, vaikka se onkin osoittautunut varsin pitkäkestoiseksi identiteettiprojektiksi. Asioihin voisi suhtautua toisinaan esimerkiksi täysin sekavan ja eklektisen riemumielisyyden kautta. Toisaalta Munro, kuten vaikkapa Coetzee tai Sebaldkin, on kirjallisuutta keski-ikäisille, eläköityville ja ”vanhoille sieluille” (kuten edellisen kirjamerkintäni viimeinen kirjailija, Jonathan Franzen, joka muistaa aina vannoa Munron nimeen).

En haluaisi oikeastaan olla missään tekemisissä tällaisen nykyajan korkeakirjallisuuden kanssa. Hinkatun lauseen ja elämää pohtineen, pitkänlinjan kirjailijan pökäleitä, jotka ovat varmasti tasalaatuisen koskettavia. Tarkoitan: on olemassa keinoja, joilla saa varmasti aikaan tietyt tunnereaktiot keskivertolukijassa.

 

Arthur Rimbaud: I Promise to Be Good – The Letter of Arthur Rimbaud

Naiivisti tietenkin odotin, että Rämbön kirjeenvaihto esittäisi selityksiä ja analyysiä sille, miksi hän lopetti runoilunsa ja lähti voimaan pahoin Afrikkaan, mutta paskanmarjat. Olemisen kysymysten pohtimisen sijasta kirja koostuu lähinnä a) tylsistä välinetilauksista, joita R lähettelee milloin mistäkin äidilleen Ranskaan ja b) elämän ylettömän raskauden päivittelystä. Eli sinänsä kiinnostavasti varoittava esimerkki siirtymisestä liiketoiminnan leipiin; runoudesta raportteihin, proosasta kirjojen välinearvoon (manuaalit ja oppaat, jotta liiketoimintaa saisi parannettua).

Toki R  kokee liike-elämänsä välttämättömänä pahana toimeentulon kannalta ja tuomitsee itsensä vangituksi tapaukseksi, jonka ainoa jäljellä oleva unelma on saada raavittua kasaan sen verran pesämunaa, että hän voisi kenties mennä naimisiin ja elellä varoillaan loppuvuotensa. Toisin sanoen teininä runollisen tuotantonsa piereskellyt tuuliviiri kyrpiintyi siihen, ettei runoudella tullut toimeen ja läksi maailmalle? Ehkä tätä voisi käyttää oppikirjana niin porvareille, nyky-yrittäjille (”usassa yrittäjiin suhtaudutaan kuin rokkistaroihin”) kuin kaiken maailman taidetta vihaaville keskiolutvasemmistolaisillekin.

Englanninnoksessa ei ole mitään Rimbaudin suvereenin runolliseen kielitaitoon viittaavaakaan (vaikka kyllähän se ihan, no, sujuvaa peruskieltä on), vaikka takakansi ja esipuhe piinkovaa niin väittävätkin. Paljon kiinnostavampi henkilökohtainen muisto oli se, että luin kirjaa jalat uupuneina hotellihuoneessa Lontoossa.

 

Alfred Bester: The Stars my Destination

Toinen Besterin 50-luvun perusklassikoista, josta en tosin muista läheskään niin paljon ihan vain siksi, että siitä en kirjoittanut blogimerkintää. Kysymys on kuitenkin yhtä kovasta kamasta kuin The Demolished Man, tällä kertaa uranuurto raaputetaan cyberpunkin saralla: teleporttailua, identiteetinsalailua, megakorporaatioita ja kyberneettisiä implantteja kirjassa, joka on kirjoitettu 50-luvulla. Alluusioita William Blakesta (mottona ”The Tyger”, hyvin sopivasti) Swiftin (päähenkilö on nimeltään Gulliver Foyle) kautta Monte Criston kreiviin, jonka uudelleenkirjoitukseksi romaania on sanottu.

Ja miksei, sillä kysymys on niin ikään kostotarinasta, jossa mitäänsanomaton ja sivistymätön vanki (”arvoton mies”) suivaantuu hänet heitteille jättäneelle avaruusalukselle niin, että silkan tahtonsa voimalla jaunttaa (teleporttaa) kariutuneesta vankilastaan avaruuden läpi, sivistää itseään, opettelee harvinaislaatuisia kykyjä, pulttaa kehonsa täyteen implantteja ja rakentaa sivussa megakorporaation. Kaikki tämä monomania vain yhden johtoajatuksen, avaruusaluksen omistajan löytämisen ja koston, tähden.

 

Yukio Mishima: Kultainen temppeli

Mishiman hieman huvittavasti käännetty romaani (en tarkoita nimeä) merkitsi kiinnostukseni alkua moderniin japanilaiseen romaaniin. Länsimaiset eksistentialistis-psykoanalyyttiset vaikutteet lyövät kättä japanilaisen tradition ja kummallisen suomennoksen kanssa, tuloksena kiehtova romaani kauneuden olemuksesta, joka äityy parhaimmillaan makeaksi zen-pornoksi. Ihana sivuhahmo on kampurajalkainen kyynikko Kashiwagi, joka tarjoilee individualisoituja tulkintoja zen-koaneista.

Ei liene yllätys, että niinkin ääritiukka ja vanha tapakulttuuri kuin Japani tuottaa haluun törmätessään esimerkillistä piehtarointia. Tulvillaan häpeällisen hienoja lauseita, tyyliin: ”Hänen epämuodostumansa oli minulle suuri helpotus.”

Ja kyllä, se että Mishima päätyi perustamaan yksityisarmeijan, yrittämään jonkinlaista sotilaskaappausta ja Japanin virallisen armeijan sotilaiden välinpitämättömyydestä tuskastuneena tekemään rituaali-itsemurhan ei voi olla vaikuttamatta lukukokemukseen ja ennen kaikkea lukijan tarkkaavaisuuteen suhteessa kertojan ja puhujan traditiosuhteeseen. Tiivistetysti sanottuna Mishima kamppaili vanhojen, ylevien ”samuraiarvojen” puolesta. Ymmärrän varsin hyvin miksi hän tappoi itsensä. Siirtyminen kapitalistis-imperialistiseen markkinayhteiskuntaan Japanin loistavan kulttuuriperinnön jälkeen lienee aika jäätävä skenaario kenen hyvänsä vahvan individualistisen persoonan mielestä.

 

Sam Lipsyte: The Ask

Lipsyte on näitä uusia jenkkikirjailijoita, nelikymppisiä hipstereitä, joiden kirjojen päähenkilöt ovat miespuolisia, sivistyneitä, läpi-itseironisia surkimuksia ja jonkinlaisia ikääntyviä juppeja, jotka koettavat pysytellä mukana hieman parodisoidussa yhteiskunnassa. Itsesäälin määrällä ei yleensä ole mitään rajoja, kuten ei nokkeloinnillakaan.

Raivostuttavuuden rajamaille saakka (sosiaalisesti) itsetietoinen peruskiva lukuromaani, josta en kuitenkaan muista enää mitään, sillä sen ylitse aivoissani käveli sittemmin lukemani, tismalleen samoilla apajilla akuankkuloiva Gary Shteyngartin Super Sad True Love Story, jossa oli bonuksena ihan kiehtova (vähättely siksi, että samalla romaani riisti erään proosaideoistani) Facebook-dystopia. Mutta siitä enemmän joskus myöhemmin.

 

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: