Skip to content

Sananen jokaisesta vuonna 2011 katsomastani elokuvasta, osa 4

syyskuu 1, 2011

Bury My Heart at Wounded Knee (Yves Simoneau)

Televisiolle tehty kädenlämpöinen dokudraamasovitus Dee Brownin 70-luvun intiaanikirjasta. Kiinnostava aihe ja Anna Paquin.

 

Reign Over Me (Mike Binder)

Yllättävänkin symppis draamakomedia, jossa koetetaan palauttaa todellisuuteen vaimonsa ja lapsensa kuolemasta (9/11) toipuvaa Adam Sandleria.

 

Helsinki Napoli All Night Long (Mika Kaurismäki)

”Alex on suomalainen, italialaisen naisen nainut Berliinissä asuva taksikuski.” Luvassa siis yhteiseurooppalaista sekasotkua. Täysin turhat tribuuttisivuosat Samuel Fullerilta ja Eddie Constantinelta (gangstereina). Väärällä tavalla ällöttävä kasaritekstuuri. Melko nuhainen sekasotku.

 

Klaani (Mika Kaurismäki)

Astetta parempi yritys Kaurismäeltä, jos ei muuta niin todella hienoja järvimaisemia, muutama toimiva kohtaus ja klassikkoballadi Tikanmäen ja Juicen kynästä. Tarinallisesti en ole koskaan jaksanut näitä (uudelleen)tulkintoja suomalaisesta jääräpäisyydestä ja fatalistisesta suhteesta pikkurötöstelyyn. Minna Soisalo on kaunis.

 

The Inner Life of Martin Frost (Paul Auster)

Paul Austerin, tuon Brooklynin impotentin Kafka-wannaben, ohjaama ja käsikirjoittama pökäle on minulle se leffa, joka tulee mieleen kysyttäessä täydellisen paskaa arthouse-kalkkunaa. Päähenkilö on tietenkin kirjailija, mukana on myös muusa. Kenties suurin synti on kuitenkin hienojen ja epätyypillisten näyttelijöiden (David Thewlis, Irène Jacob) haaskaaminen.

 

Garden State (Zach Braff)

Äää, katsoinko tosiaan tämän uudelleen, en jaksaisi enää kirjoittaa jenkki-indiestä. Ei siinä mitään, perus-sympaattista kamaa ja Natalie Portman, mukaan ympätty paljon huonoja vitsejä, kuten jalkovälejään raapiva pieni koira jne. Frou Froun lopputekstibiisi Let Go on hieno pop-kappale, joskin olen tainnut saada siitäkin tarpeekseni. Edellisen kerran katsoin leffan näemmä vuonna 2005, jolloin annoin sille neljä tähteä. Siinä on yksi liikaa. Vähän kummallista ja säälikin, ettei Braff ole ohjannut sittemin kuin tvlle.

 

Pretty Woman (Gary Marshall)

Voi veljet. En tiedä miksi katsoin tämän, sillä olen oppinut sen joka tapauksessa (ja tahtomattani) joskus ala-asteikäisenä ulkoa. Ysärimentaliteettia par excellence.

 

Bad Santa (Terry Zwigoff)

Pahasta pukista ei oikein ole jokavuotiseksi jouluperinteeksi, sillä vaikka leffa on ihan ok ja paikoitellen varsin hauska, ei sitä katsoisi mieluusti kahdesti edes viidessä vuodessa: saan sen ajattelemisesta aina päänsäryn. Tämä tosin saattaa johtua jostain mielleyhtymästä tyyliin ”minulla oli pää kipeä silloin kun katsoin leffan ensimmäisen kerran”, mutta minkäs teet. Paljon klassikkovuorosanoja ja resignoitunutta alapäähuumoria. Lupsakasti vetävä Billy Bob Thornton, hauskat sivuroolit Bernie Macilta ja John Ritteriltä. Levätköön molemmat rauhassa.

 

Last Days (Gus Van Sant)

Kummasti Kurt Cobainia muistuttavan seattlelaisrokkarin viimeisiä hetkiä syrjäisessä ja mukavan kolisevassa kartanossa. Helposti tekotaiteelliseksi leimattavissa oleva leffa, josta pidin jollain oudolla tavalla varsin paljon. Johtunee vuorosanojen vähäisyydestä ja eristetyn haahuilevasta tunnelmasta; nämä seikat tekevät elokuvasta tilan, jossa voi oleskella, inpsiroivan. Muistan ainakin hienot kohtaukset lattialla oven edessä makaavista tyypeistä, Michael Pittistä soittamassa ja laulamassa yksin jonkinlaisessa tee-se-itse-studiossa, macaroni-with-cheesen keittämisestä paskaisessa keittiössä.

Michael Pitt ei näytä kasvoiltaan lainkaan Kurt Cobainilta, mikä on melko häiritsevää, varsinkin kun kauempaa kuvatessa rasvanvaalea liimaletti ja nuhjuiset vaatteet ovat aika prikulleen.

Tykkäys voi johtua tosin myös ihan vaan siitä, että meneillään oli ollut näemmä lähemmäs kymmenen, elokuvataiteellisesti varsin yhdentekevän elokuvan (eli kaikkien tämän merkinnän aiempien elokuvien) putki. Mutta katsoisin Last Daysin mieluusti uudestaankin, mikä on melko harvinainen tunne.

 

The Love Guru (Marco Schnabel)

Sitten takaisin itsekidutuksen pariin. Katsoin varmaan lähinnä Mike Myersin takia, tosin myönnettävä on, että tykkään katsoa jo ennalta todella huonoksi tiedettyjä komedioita. Niiden luoma tyhjyyden tunne on vertaansa vailla.

 

Red Eye (Wes Craven)

Ajanviete-elokuviin vahvasti kallistuneen merkintäni päättäköön Cravenin suljetun tilan lentsikkatrilleri, joka toimii ihan kohtalaisesti aina siihen asti, kunnes lentokoneesta lähdetään pois. Sen jälkeen leffa leviää kuin lokin paska. Asetelmasta (kiristäjä viereisellä paikalla lentokoneessa, yhteydet ulkomaailmaan poikki) olisi voinut saada paljon enemmänkin irti.

Mainokset
No comments yet

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: