Skip to content

Sananen jokaisesta vuonna 2011 katsomastani elokuvasta, potentiaalisen megamerkinnän osa 1

elokuu 25, 2011

(Näitä on tähän mennessä joku 107, mikä ei sinänsä ole paljon, mutta jos aion jokaisesta kirjoittaa tämänkin verran…)

 

Buffalo ’66 (Vincent Gallo)

Yllättävänkin toiveikkaaseen sävyyn loppuva, ynisevän rasvatukkaisen Gallon ja pöhöttyneesti stailatun Christina Riccin duoon pohjaava moderni angstihipsterklassikko, joka on ekonomisesti kuvattu pieni helmi. Vähintään Riccin steppikohtaukseen törmää tämän tästä elämäänsä katkeransuloisen kivun kuvauksien kautta jäsentävien teinitumblraajien toimesta.

En tarkoita mitään edellisestä halventavassa mielessä, päin vastoin. Rakastan syvästi kaikkia noita itseään viilteleviä nuoria ihmisiä; he suovat minulle päivittäin taiteellisia kollaaseja, joiden kaltaisiin harva media enää pystyy.

 

Double Indemnity (Billy Wilder)

Katsoin Wilderin noir-standardin ensimmäistä kertaa, mikä on jo sinänsä pieni aihe anomaliaan, joululoman jälkipuoliskolla, uudenvuoden krapulassa vanhempieni omakotitaloa vahtiessa, mukavassa nojatuolissa, syöden luultavasti joulukonvehtien ja erinäisten pähkinöiden jämiä, kuusen himmeät valot tausta-ambienssina.

Itse elokuvasta en sen sijaan muista juuri mitään muuta kuin sen, että pidin siitä; vanhan Hollywoodin maahanmuuttajien rautaista ja kodikasta konemaisuutta, joka on siinä tietyssä filmifriikkinormistossa klassikkostatuksensa ansainnut. Mutta onko elokuva hyvä, jos siitä ei muista mitään muuta kuin pitäneensä?

K täytti lattialla viltillä makoillen ristisanatehtäviä ja seurasi elokuvaa sivusilmällä. Barbara Stanwyck kireässä villapaidassaan ja huoraperuukilta näyttävässä hiuslaitteessaan pistää vapisemaan ja kanavoi samalla Lost Highwayn Arquettea.

Oliko tässäkin jonkinlainen Rikos & rangaistus -rakenne? Kuvia elokuvasta jälkikäteen katsoessani Edward G. Robinsonin hahmo palauttaa mieleen vahvat Porfiri Petrovich -vibat. Kai se on dekkarien perusmotiivi; Columbon ennaltanäkevä hahmo.

 

Papillon (Franklin J. Schaffner)

Tämäkin itselleni ensimmäistä kertaa, samoihin aikoihin kuin edellinenkin, vieressä K muisteli nostalgiatrippinä. Hieno fyysinen meininki ja viimeisen päälle metodinäytelty, 60-luvun lopun ja 70-luvun amerikkalaisen elokuvan vastaansanomatonta buumia, jollaiseen Hollywood ei tule enää nousemaan. Muistona koralliriutansinertävää, vankisellinhiekanharmaata, viidakonlikaista.

Loppupuolen aikahyppäilyt syövät hieman tehoa ja ohjaavat dynamiikkaa toisenlaiseen suuntaan – hetkellisyydestä kirjalliseen metafysiikkaan – kuten aikavääntelyt aina elokuvassa; rankat hyppäykset eteenpäin ovat kirjallisuuden keinoja, jotka voisi saada elokuvassa toimimaan lähinnä metodia rajusti uudelleenmuokkaamalla.

 

Me and You and Everyone We Know (Miranda July)

Lajia ”hitusen äkkiväärä indiedraama”, eli Sundance-estetiikan (aiheen tiimoilta enemmän tai vähemmän sekavaa jaarittelua kts. tämä ja tämä) läheiseksi kokeva tietää millä paletilla mennään. Julyn leffassa on silti tai juuri siksi muutamia todella tikahduttavia kohtauksia. Esim. 5-7 -vuotiaan, en muista tarkasti, Robbyn selostus kakkapornofantasiastaan isoveljelleen on yksi absurdeimmista dialoginpätkistä miesmuistiin, eikä lainkaan pahantahtoinen vaan lähinnä todella SÖPÖ.

Elokuviensa pääroolit ohjauksen lisäksi itse hoitava auteurette on niin ikään söpis peuramaisine olemuksineen ja niine hyvineen varsin ilmiselvä indieleffamedian lempilapsi. July-meemin voisi tiivistää tällä kuvalla. DIY-polven motto: kaiken alla elämä on ankeaa paskaa, mutta ankea paskakin voi olla esteettisesti miellyttävää, niinpä olemisesta tulee rakentaa offbeat-henkistä kuvasarjaa. Tavallaan kaikki tämä on englanninkielisen kulttuurin vastaus Amélien todellisuuspakoiselle fantasioinnille, jonka kukin voi painotusmieltymystensä mukaan lukea voimauttavan eskapistisena tai vastaavasti raskauttavana.

Odotan Julyn uutta elokuvaa The Future kiinnostuneena.

 

Låt den rätte komma in (Tomas Alfredson)

Alfredsonin uniikki helmi meni oitis lempielokuvieni listalle. Se kanavoi todella vahvasti sitä fiilistä, mikä minulla on pohjoismaisesta 80-luvun alun lähiömaisemasta vanhempieni valokuva-albumin selailun ja omien, todella usvaisten varhaislapsuusmuistikuvieni perusteella. Kylmä on kerrankin kylmää, lumi kerrankin lunta ja miljööt sellaisia, joissa elää oikeita ihmisiä.

Kauhu/vampyyrimotiivi on lähinnä keino kuljettaa draamaa, ajankuvaa ja kasvukuvausta. Olli kirjasi tässä kompaktissa arvostelussaan paljon siitä, mikä minua elokuvassa niin kovasti viehätti. Tämähän on arthousea eikä mitään genrekauhua!

 

Du Levande (Roy Anderson)

Andersonin viritelty kuvaelma aiheutti toisellakin katsomisella lähinnä migreeniä. Nykyään pidän Andersonin ”Arla-elokuvia” lähinnä elämänvastaisina ja masentavan helppoina moraliteetteina, vaikka sinänsä niiden viesti onkin jotain muuta. Kirjoitin leffasta jo muinoin jotain, myös kommenttilootassa on paljon asiaa. Pahoittelen tuplakommentteja, jotka johtuvat räpellyksestäni siirtäessäni blogiani LiveJournalista WordPressiin.

 

Daughters of Darkness (Harry Kümel)

Maukkaasti ylinäyttelevä, milfiin päin kääntyvä – ellen sanoisi savunmakuinen – Delphine Seyrig ranskiskorostuksella englantia puhuvana Elisabet Bathoryna & vahvasti lesbiaaninen väreily & paljon räikeitä värejä ja tyyliteltyjä tehosteita. Eli taattua ekspressiivistä eurokauhua sieltä kolmen ja neljän tähden välimaastosta.

 

Phantasm (Don Coscarelli)

Klenkkaavan kauhun kulttiklassikko, joka malliesimerkillisesti toimii (silloin kun toimii) nuorallakävellessään kömpelön naurettavuuden ja paljastavan vinon ahdistavuuden siimalla. Häiritsevistä kohtauksista mennään todella hilpeään paskaan aivan randomilla ja luukut auki.

Kannattaa katsoa yksin aamuyöstä sellaisella hetkellä, kun maailma tuntuu muutenkin vieraalta. Illuusio siitä, että kaikki ihmiset ja estetiikat ovat mielisairasta b-matskua on täten mahdollisesti saavutettavissa.

Moiset liminaalitilat ovat marginaalikauhun (eli periaatteessa kaiken ”oikean” kauhuelokuvan) elinehto, jos halutaan siirtyä popkorniviihteen alueelta myös olemisen kysymyksiin ja unohdetaan kehitysvammaiset yhteiskunnalliset allegoriat.

 

Eyes Without a Face (Georges Franju)

Muistan Franjun identiteettiklassikosta lähinnä sen, että se oli minulle hienoinen pettymys. Kenties turhan sisäsiistin oloinen, varsinkun kun aiemmassa muistissa oli samanlaisen aiheenkäsittelyn tiimoilta Teshigaharan hieno, täysipainoinen ja fiilikseltään perkuleen jämäkkä The Face of Another.

Tein kuitenkin muutama päivä sitten nyökkäyksen Franjun suuntaan tilatessani Judex / Nuits rouges -tuplapaketin. Franju on ilmeisesti metodisestikin surrealistisen elokuvan tekijä, joten ottanen haltuun ja raportoin.

 

American Psycho (Mary Harron)

Psykotripeistä tulikin kirjoitettua sen verran paljon vuodenvaihteessa (tämä ja tämä), että ehkä tämä riittää yhdelle elämälle. Leffa kannattaa ottaa jonkinlaisena täydennyksenä, josta voi katsoa sopivia kohtia oikeanlaisen fiiliksen osuessa kohdalle. Hieman samoin kuin Fear and Loathing in Las Vegasia. Ylipäänsä koko tuoteperhe olisi suositeltavaa nauttia kokonaisena trippinä ysärialun muotiin, kulttuuriin ja mielialaan, jota säestetään sopivalla soundtrackilla (Huey Lewis, Whitney, myöhempi Genesis) ja katsoa miten se peilautuu nykytouhuun.

Elokuva painottaa ja karikatyrisoi vain tiettyjä osia jääden jonnekin hilkun verran keskimääräistä paremman paremmalle puolelle, mutta Christian Bale on jo ikoni.

 

Pilvilinna joka romahti (Daniel Alfredson)

Larsson-trilogian filmatisoinneista ykkönen oli ehdottomasti paras, siinä oli dekkarin fiilistelevää rauhallisuutta ja langat eivät vielä lähteneet joka suuntaan, eikä korkeista korkein hallinnollinen eliitti ollut vielä mukana kiisselissä. Toimivaa viihdettä silti. Noomi Rapacea palvon puolustuskyvyttömänä kuten ilmeisesti kaikki muutkin.

 

Toisen kerrojen lauluja (Roy Andersson)

Jokaisen ruotsalaisen nykyohjaajan sukunimi on ilmeisesti Alfredson tai Andersson. Edelleen parempi kuin Sinä elävä, mutta ei niin vahva kuin ensimmäistä kertaa katsoessani silloin joskus reilu 10 vuotta sitten. Laskua viidestä tähdestä neljään. Paremmuus siitä, että tässä elokuvassa huomio on vielä enemmän tilassa ja ajassa, ei niinkään sketsiluonteessa ja sanomassa, vaikka ankeat ihmiskohtalot ovatkin jo liiaksi framilla. Toisaalta sketsit ovat parempia.

En tiedä, ehkä aika multaa suistoja; tämä kama oli freesiä 12 vuotta sitten, mutta ei jostain syystä vanhene niin hyvin kuin voisi luulla. En haluaisi olla näiden elokuvien kanssa enää tekemisissä Eräs rakkaustarina sen sijaan…

 

From Beyond (Stuart Gordon)

Gordonin taipumus käsitellä Lovecraft-mytologiaa kieli poskessa ja vahvasti body horrorin (joka tuntuu olevan lempialagenreni) kautta maistuu ainakin kaltaiselleni karnalistille; höpsön ja ahdistavasti ihanan rajalinja vapisee jälleen kuin Neumannin sävelkorva.

Viime kädessähän kysymys on vain sisäisen sadomasokistinsa löytämisestä, mistä Barbara Cramptonin tyystin fantasialuontoinen objektihahmo (konservatiivisesta tohtorista nahkaan pukeutuvaksi syöjättäreksi) käynee analogiana.

Velmun leffan loppupuolella päästään jo varsin onteloita kutittaviin sfääreihin otsasta esiin työntyvine fallisine tuntosarvineen, mukana tietenkin kulttikasvo Jeffrey Combs vääntelemässä naamaansa. Ehdotonta Lovecraft-filmatisointien aatelia ihan jo siksikin, että henki on jotain aivan muuta kuin kirjoissa (toisaalta niinhän se aina).

 

Charlie and the Chocolate Factory (Tim Burton)

Myöhempien aikojen Tim Burtonin elokuvissa on jotain syvällisesti elämälle vierasta, mutta toisaalta tämän lienee nähnyt jokainen, joten mitäpä tässä höpisemään. Se hämähäkinseitin tuoksuinen ullakkokamariestetiikka lähtee niin kovin helposti rukkasesta ja muuntuu ihan vain hyperahdistavaksi design-oudoksi, joka vahingoittaa syystä tai toisesta vielä pahemmin kuin ”rehdisti suora” design-kaupallisuus.

Tavallaan moinen vieraantuneisuus kuuluu Burtonin estetiikan perusteisiin ironiatasojen lisääntyessä. Olen aina pitänyt myös Saksikäsi-Edwardia hyvin epämiellyttävänä (huomatkaa, miten Deppin hahmo on muuttunut vuosien varrella jossain mielessä aidosta läpi-ironiseen), väärällä tavalla. Toisaalta esimerkiksi Beetlejuice on mainio leffa, samoin Sleepy Hollow.

Mainokset
One Comment leave one →
  1. elokuu 25, 2011 7:42 pm

    1. The Future tulee R&A:han ja on kuulemma eri tavalla rasittavasti quirky kuin MY&, jota suuresti diggasin.

    2. Ärsyttää etten osannut kirjoittaa Ystävistä paremmin.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: