Skip to content

Melankolia

elokuu 13, 2011

Lars von Trierin uusin on elokuvan ja taiteen ystävälle kotitalo. Tulevat tapahtumat maalauksellisina ja hieman surreaaleina, tuskin liikkuvina kuvina esittävä alkujakso muistuttaa Antichristin hidastetusta alkujaksosta, mutta asettaa samalla muutamat perusintertekstit elokuvalle.

Wagnerin Tristan ja Isolde pauhaa korniuden rajamailla; Tarkovskin Solariksessakin motiivina käytetty Brueghelin Metsästäjät lumessa -maalaus kytee ja palaa hidastettuna tuhkan leijuessa kuin lumihiutaleet; Kirsten Dunst kelluu lammessa kukkien keskellä kuin John Everett Millais’n Ophelia (joka nähdään elokuvassa myöhemmin taidekirjan lehdellä, pakko on muistuttaa myös Nick Caven & Kylie Minoguen Where the Wild Roses Go -biisin musiikkivideosta); valtava geometrinen ruohokenttä anustappeja muistuttavine pensaineen on kuin pehmennetty versio Resnais’n Last Year in Marienbadin puutarhan kartioista; lopulta leikkaukset planeettoihin ja avaruuteen pauhaavan klassisen musiikin päällä tuovat mieleen Kubrickin 2001:n, jos kohta Kubrick kieltäytyi käyttämästä Wagneria elokuvissaan – toisaalta Wagner korotti tunteen liiaksi järjen edelle ja tässä(kin) mielessä hänen tuotantonsa oli natsismin perussoundtrack.

Tähän järjen ja tunteen perusristiriitaan Trier pureutuu elokuvan jälkimmäisessä osassa, joka on yhdenlainen maailmanloppuskenaario ja muutenkin keskeisempi mitä tulee vaikuttimiin. Sillä kenties kaikkein voimakkain interteksti on Tarkovskin viimeiseksi jäänyt elokuva Uhri. Ensimmäinen siveltimenveto Uhrin suuntaan on kartanon ikkunan lävitse nähty kuva tulipalosta, mutta lisää tulee: pikkupoika, taidekirjat (huomattavaa taidekäsityksen kannalta lienee, silmittömän ahdistunut Kirsten Dunst ottaa abstraktin ekspressionismin tyylisten [edit: venäläistä avantgardea, kiitokset Johannekselle tarkennuksesta] modernien maalausten kuvia esittävät taidekirjat pois hyllyiltä ja asettaa tilalle Brueghelia, pre-rafaeliitteja, Caravaggiota [kenties? muistini on huono asioissa, joita en tunne kuin omia taskujani]…), apokalypsia edeltävät epätodellisen tuntuiset hetket yläluokkaisten syrjäisellä suurella kartanolla…Uhkaava katastrofi ei ole tällä kertaa sota, vaan vielä jotain paljon hallitsemattomampaa: avaruudesta tuleva luonnonkatastrofi.

Ensimmäinen osa on kuitenkin jotain muuta (myös parempi kuin toinen osa), mainitsemistani viitteistä se muistuttaa eniten Marienbadin korkeakulttuurin katoamisen soittorasianukketeatterista, mutta fiilis on aivan eri; lähempänä dogmaa ja Thomas Vinterbergin Festeniä. Osa on (jälleen, kuten Antichristissakin) loistava kuvaus ahdistuksesta ja sietämättömyyden tunteesta, kenties parhaita näkemiäni. Idylliä muistuttava (sillä von Trier on – vaikka Antichrist ja Melancholia hamuavatkin elokuvamodernismin kultakauden suuntaan – aina ollut postmoderni, kaikki hänen elokuvissaan vain ”muistuttaa”, mikä on minun mielestäni kaikkein kipeintä ja ahdistavinta) lämpimän kepeä, liiankin positiivinen ja siten tukehduttavan pahaenteinen tunnelma keikahtaa nopeasti ja hahmojen arjen mustat aivomadot alkavat nostaa sokeaa turpaansa.

Elokuva tekee myös saman keikauksen osiensa välissä kuin Antichrist: alkupuolen arjessa ja ”institutionaalisessa” juhlassa pärjäävät ja elämässä menestyneet henkilöhahmot ovat kosmisen maailmanlopun (pidän tästä loppuskenaariosta paljon enemmän kuin Antichristin hölmöstä ”pahuus”-mystifikaatiosta) uhatessa hermoraunioita, jotka joko tappavat itsensä tai haluavat tehdä viimeisistä hetkistä ”merkittävän”; perhe yhdessä, kenties lasi viiniä…Tälle toiveelle ahdistunut/masentunut haistattaa paskat; Melancholia-planeetan syöksyessä kohti maata sen sinertävässä valossa uutta elinvoimaa saava masentunut nousee sängystään ja odottaa loppua rauhallisesti ja järkevästi. Tunteet ja toiveet ovat vihdoin lopullisia ja selviä, tai elleivät ole, niin sillä ei ole väliä; tämän enempää tuskaa, iloa, riemua, epätoivoa tai pettymyksiä ei ole luvassa, kaikki lunastuu nyt. Sinisen tulipallon lanatessa planeetan paskaksi Wagner pauhaa ja katsoja on melko sanaton.

Mainokset
4 kommenttia leave one →
  1. elokuu 14, 2011 1:04 pm

    Kyllä Tarkovski oli tietysti läsnä. Mutta vielä enemmän mielessäni on Tanskanmaa. Siellä on paljon mätää.

    Luulen että sen mädän puhkaisu on aina ollut von Trierille tärkeätä. Tämä oli upea leffa. Pidin Dogvillestä, enkä ole varma miksi rinnastan juuri sen leffan tähän, ehkä dominoivien naishahmojen vuoksi.

    Erityisen oivaltava oli käsityksesi siitä että Melankolian nähtyään masentunut nousee sängystään ja unohtaa miksi ylipäänsä ei muka voisi nousta sängystä. Filmin loppupuolen sana, Totentanz olisi voinut olla leffan nimi.

Trackbacks

  1. Sananen jokaisesta vuonna 2011 katsomastani elokuvasta, osa 10 « Alussa oli sana
  2. Tammikuun elokuvat osa 1 & miniessee kauneudesta elokuvassa « Alussa oli sana
  3. Maaliskuun leffat | Alussa oli sana

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: