Skip to content

2. luku

heinäkuu 22, 2011

Huomaan Kulttikebabin päivittäneen julkisivunsa teräväpiirtoon. Hypertarkkuus lyö häiritsevän riitasoinnun yhdessä syömälän turtunutta luopumista ja epätoivoa savusienen lailla tupruttavan auran kanssa. Harmaan talouden, murheellisten maahanmuuttajakohtaloiden, särkevien päiden, viitsimättömyyden, otteen menettämisen, krapulaisten iltapäivien, kolikoita laskevan ja miesvaltaisen asiakaskunnan kollektiivinen tajuntaohjus pureutuu silmiin kuin sumuvalon kirkaisu harmaan asemakaavausvan lävitse. Ajan myötä opin salaa rakastamaan myös tätä piirrettä vakiopikaruokalassani.

Teräväpiirron purkautuminen mainostauluista julkisivuihin, näyteikkunoihin ja lopulta myyjien kuituoptisiin työasuihin ja -meikkivoiteisiin vieraannutti minut hetkeksi ostosten tekemisestä ulkomaailmassa ja liikekeskustoissa. Kaiken sai joka tapauksessa netistä halvemmalla. Lopulta minunkin oli kuitenkin energiakriisistä aiheutuneen rahtiliikenteen priorisoinnin vuoksi jalkauduttava takaisin kuolevaisten pariin ja katseltava jälleen lajitovereitani silmästä silmään.

Meikkiteollisuuden jättien kilparyntääminen hifioptiikkamarkkinoille oli toki aikansa hauskaa seurattavaa. Siteeraan Bongmania, joka tapansa mukaan ilmaisi tämänkin kehityskulun itseäni etevämmin, eli loukkaavasti ja yleistävästi: ”Munaliejussa kastetut ja värikkäissä jauhoissa pyöritellyt huorat klopsuttelevat platformeillaan, meemitennareillaan ja shampanjalasikoroillaan jonoissa miehisen virtaviivaisten ja kiiltävänmustien, hopeanharmaiden ja valkoisten tekniikkasävyfirmojen pakeille. Miksikö? Koska joku multitaskaava, terveysfoodeja pillillä imevä ja valuee kauneusunissaankin ruikkaava visionääri sai idean yhdistää faktuaalinen kauneustuotekäytäntö fiktionaaliseen kuvankäsittelyn tulokseen ja rekuperoida koko paska funktionaaliseksi pääomaksi.”

Toisin sanoen kuvankäsittelyfeedejä lukevien optisten kasvovoiteiden odotettiin tekevän normaaleista meikeistä sekundatavaraa, jota käyttävät enää lähinnä köyhät ja ylimääräisestä vaivasta elämäänsä syvyyttä tonkivat nostalgikot. Viherpesumeemi yhdistettiin heti innovaatioon mukaan: ei enää eläintestausta, ei haitallisia kemikaaleja, ei muovia vesistöihin ja luontoon sympaattisia kilpikonnia kiduttamaan ja tiiroja tukehduttamaan. Kukaan ei tietenkään muistanut huomauttaa, että mikä hyvänsä teknologia palaa lopulta vesistöihin tai että serveripellot syövät nanoteknologiasta huolimatta pinta-alaa ja resursseja siinä kuin mikä hyvänsä muukin lintukotoylellisyys.

Manuaalisten meikkien mestaaminen markkinoilta osoittautui kuitenkin odotettua monimutkaisemmaksi keikaukseksi, sillä vaikka uuden polven parannellut botox-hoidot, jokaiseen ruumiinosaan leviävä kehonmuokkaus ja orgaanisemmat vaihtoehdot implantelle arkipäiväistyivät ja niiden hinnat inhimillistyivät, ei alkuasukasluonne syystä tai toisesta päästänyt ihmisiä täysin eroon maaleilla, väreillä ja puutereilla leikkimisestä. Solut uusittiin tarvittaessa, bakteerit valjastettiin syömään elinten, verisuonten ja nivelten ympäriltä kuollutta liika-ainesta ja henkilökohtaiset medisirut pitivät terveydentilasta jatkuvaa kirjaa, mutta vieraiden aineiden hieromisesta ihoomme seremoniallisessa tarkoituksessa emme vieläkään päässeet tyystin eroon.

Kenties. On niin vaikea ennustaa tai kaavailla uskottavia tulevaisuusvisioita. Ajatus julkisivuista on melko typerä, mutta se tulee mieleeni, kun

Teräväpiirtoruudun pinnalla huojuva yöperhonen värisee elokuvan komean nuorukaisen kulmakarvalla kuin vastaanottohäiriöinen lävistys. Ohjaaja leikkaa, seuraavassa hetkessä siivekäs pyörii naisen otsalla kuin paikkaansa etsivä kastimerkki.

Pimeässä huoneessa muut yökköset räpyttelevät hohtavan ruudun ympärillä kuin papyrussiipiset aaveet jossain vanhassa nukketeatteriesityksessä; muutamia kuolleita perhosia on jähmettynyt kirjahyllyjen yläreunoille tuhkanohuiksi vartijapatsaiksi, niiden kuivettuneet kuoret säilyttävät hyönteisten muodon kuin muiston.

En henno kiikuttaa ikkunoista sisään lenteleviä ja ryömiviä siivekkäitä pihalle, sillä tuhoaisin vain niiden siivet. Niinpä ne piilottelevat sänkyni ja huonekalujeni uumenissa ja tulevat yleensä esiin vasta öisin, kun tuijotan ruutuja tai kirjaimia sähkövalojen loisteessa. Teknologialleni ne eivät tee mitään, mutta kirjojen ja vaatteiden vuoksi mieltäni nakertaa epäilys toukista, munista ja pilalle menemisestä.

Hankkiudun siivistä eroon vasta siinä vaiheessa, kun ne lepäävät erilaisilla pinnoilla hengettöminä ja kuivuneina kuin kuihtuneet lehdet. Lakaisen kuolleet pois, sillä muutamasta ruumiista on kovin pitkä matka niihin tuhansiin, jotka vaadittaisiin lattian peittämiseen. Ihmissilmä ei näe normaalia maailmaa niin tarkasti, kuin mitä uudet kuvateknologiat meille ruuduilla näyttävät. Optinen harha, silmänkääntötemppu, pistos silmään. Ehkä teräväpiirtokulttuuri luo havaintooni sen tarkkuuden, sen värikylläisyyden jota olen lapsesta asti kaivannut. Pois huteruus, pois sairaalloinen heiluvuus, pois pääkipu, paine ja huimaus.

Advertisements
No comments yet

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: