Skip to content

Jos koetan kirjoittaa proosaa, siitä tulee aina jotain tällaista

heinäkuu 4, 2011

1. luku

Käsikuivain ei toimi ja kaikki on lähinnä ruskeankirjavaa nanosaastetta, en haluaisi palata pöytäseurueen keskusteluun, sillä olen varma että joutuisin käyttämään sellaisia lauseita kuten ”kyse on kuin jostain tietysti paletista, tässä tapauksessa sellaisesta, josta ei pidä; vähän kuin Picasson sininen kausi, se on ehkä joskus koskettanut, mutta ei enää; halveksun nykyään Picassoa ja soisin että kaikki muutkin jättäisivät banaalin pop-taiteen kahleensa ja käsitteelliset koristeensa ja palaisivat hirvittävän ammattitaidon vaatimusten äärelle”, minkä kaikki seurueen jäsenet ymmärtävät tai etäisesti ymmärtävät tai ainakin tulkitsevat väärin omista lähtökohdistaan ja joka minun mielestäni on kuin pieni likainen salaisuus, jonka myöntäminen julkisesti olisi säälittävää tai jokseenkin julkeaa – miksi ihmeessä kukaan sanoisi jotain sellaista normaalissa puhetilanteessa – mutta jota ilman kaltaisemme eivät pysty ilmaisemaan itseään kuulostamatta päivälehtien kriitikoilta tai stereotyypeiltä tai vaipumatta syvään masennukseen ja sitä paitsi baarissa saman(vähä)mielisten seurassa voin jälleen kerran langeta ja änkeä noita lauseita keskusteluihin, jotka aiheuttavat kumppaneissa ja aveceissa ulkopuolisuuden tunteita ja alennustiloja, myös paperi on lopussa joten näpsyttelen sormiani kuivaksi kuin leikkisin peilikuvani kanssa tuikkivaa tähtöstä tai japanilaista pop-laulajaa ja tungen käteni varmuuden vuoksi farkkujeni liian kireisiin taskuihin ja tiedän ajattelevani seuraavan varttitunnin ajan vain sitä, miten likaiselta tuntuu kuivata käsiään omiin vaatteisiinsa ja tuleeko siitä mahdollisesti näkyviä tahroja.

Palaan seurueen sanomattomasta vaatimuksesta tilaamani soijahampurilaisen pariin, Pella paasaa parhaillaan Pavesen poetiikasta, muut ovat pääasiallisesti kiinnostuneita. Muistikirjani on lautaseni vieressä, en ymmärrä tai muista miksi. Olen varmaan ottanut sen esille jonkinlaisena eleenä tai muistutuksena siitä, että saatan toisinaan kirjoittaa tai pohtia asioita. En usko moderniin unohdukseen tyylikeinona, joten suttaan hajamielistä näytellen jotain ylitse.

Pella katsoo minua tyypillisen varuillaan ja nuolee huuliaan kuin kirahvi. Tutkin viistoja lyijykynäkirjaimia paperilla ja mietin, kuinka voisin luottaa ihmiseen, joka käy pitkin yötä dialogeja omista hampaistaan tehdyn kipsivaloksen kanssa. Hän hipelöi yhäti pakenevaa hiusrajaansa ja rapsuttaa ohenevien suortuvien tyvestä pieniä finnejä. Niiden jätökset ovat kuin pieniä katinkultamurusia, jotka ropisevat pöydälle salaatin, ranskalaisten ja aterimien lomaan. Baarimikko soittaa jostain ihmeen syystä Panteraa, jonka aiheuttaman nostalgiavoimanpurkauksen avustuksella pyydän anteeksi ja pakenen ovesta kadulle. Hiukset eivät ohene, ainoastaan niiden määrä vähenee.

Kadulle pudonnut suortuvanoli kuin auringossa palava hämähäkki. (sähköpylväs? puhelinlankaristeys? villapaidan lankaristiriita?) Pyöreä maailma, rengasmaailma, pyörivä maailma, kuivaa kuin jauho, paisuvaa kuin taikina, poistetaan laudoista naulat, poistetaan talon kulmista laudat, poistetaan korttelista talot, näin levitään kuin kasvit ja niiden pöly, kuin tähdet ja niiden maahan putoavat murikat, niiden abjektit, kivet. ne ovat onnen kiviä,

Pääsen sateelta suojaan katsomalla ylöspäin. Silmämuniini hajanaisesti osuvat pisarat neulovat ohuita reikiä turtuneeseen hahmotukseeni; putkilomaisia / pieniä / toukansyömiä / kuin vesi purkaisi minut ylös harmaaseen pilveyteen. Välinpitämättömyys on eräs märkyyden asteista, jossain reunustalla jalkani alkavat tiedottaa neulotulle harmaudelleni läveksi muuttuvaa märkyyttään / kuin heijastuksena; toisella puolella punainen tiiliseinä korkeana ja tilaa rajaavana, toisaalta tukevan läpitunkemattomana, toisaalta pään pyristeleviä iskuja merkitsevänä ja pinnaltaan karheana, hankaavana, sateen vaimentaessa kaikkia tuntoaistimellisia piirteitä.

Huomaan rakennuksen kulmassa pinnan tasaisuudesta poikkeavan, seinien liitoskohdan hajamielistä suunnittelua värisevän kohdan. Seinien sävyt vaihtelevat, pintatekstuurissa on kymmeniä erilaisia muuttujia, lukuisia yksityiskohtia, mutta kulmat ovat aina hankalia, samoin ääriviivat. Astun kohtisuorasti liitoksen lävitse. Pensaspuut ja laatoitettu pihapiiri leikkaavat toimistorakennuksen aulakäytävään, kulma sulaa paperinohueksi tiiliseinän lavasteeksi. Se nousee näkökenttäni kulmassa kuin jäykistetty punainen paperi. Kaiken välissä on harmaata, käyttämätöntä tilaa, joka muodostuu vain koska tunkeudun siihen. Pakopisteet hyppäävät silmilleni, kiinnittävät jälleen kerran huomioni; tilojen huijaaminen yllättää ne, riisuu ne rakenteiden ja lavasteiden, ruotojen tasolle. Kuin joku pukuhuoneessa punasteleva.

Piha/toimistossa ei sada, mutta sateen ääni kuuluu kahtena, kuin olisin samanaikaisesti pihalaatoituksella sen keskellä ja toimiston sukanliukkailla käytävillä kuuntelemassa ropinaa. Vaatteideni muistissa olen vielä märkä, toimistossa olen kuiva; se ei ole havainnut minun kävelevän sisään, märkyys ei sovi sen olemukseen. Huvittelen hetken kääntämällä selkäni. Olen ulkona sateessa. Kukaan ei ole näkemässä. Käännyn takaisin ja astun sisälle takaisin baariin ja havahdun kastikkeessa lillutellun punasipulin tympeään makuun. Dramaattiset tai selittämättömät poistumiset paikalta eivät sovi tähän kuvastoon, sillä niiden jälkeen on aina seuraamuksia, jotka pitää kestää ja sommitella: tämä on oikeaa elämää, ei mitään 1930-luvun eurooppalaisesat seurapiiristä kertovaa elokuvaa. Keskustelu on siirtynyt käännöksiin ja italian kielen ominaisuuksiin. Siemaisen vettäni ja kadun typerää ja terveysintoilevaa päätöstäni olla ottamatta Coca-Colaa.

En juo mielestäni erityisen paljon nesteitä päivässä. Juon hyvin pieniä suullisia vettä silloin tällöin, sillä vaikka en tunnekaan janoa, haluan että suuni on raikas. Samasta syystä pesen käsiäni ja sormenpäitäni aina, jos olen käsitellyt jotain märkää, tahmeaa tai hitusenkin likaista. Pelkkä kastaminen riittää. Kosteuden pyyhin pienillä vessapaperipaloilla, joita revin arkeista ja jotka täyttävät roska-astiani. Pelkään jatkuvasti, että mahdolliset vieraat luulevat niitä runkkupaperipalleroiksi, mutta en toisaalta jaksa myöskään tyhjentää roskakorejani.

Astiakaapissamme on erivärisiä muovimukeja, joista yhdessä kämppikseni lillutti viikkojen ajan tulehtunutta penistään. Kastamisen lisäksi hän käytti voidetta ja pitäytyi koskettelemasta itseään, mutta silti hänen peniksensä jouduttiin ympärileikkaamaan. En muista minkä värinen tuo kyseinen muki oli, mutta en sen takia pitäydy mukien käyttämisestä. Jokaisessa kulauksessa vettä ui ystäväni kassien varjo. Penis 2.0, kämppikseni luonnehti.

Asia ei muuten haittaisi minua, mutta en halua tulla yllätetyksi kullimuki huulillani. Olisi väsyttävää koettaa selittää naurua räkättävälle ihmisille, että asia ei haittaa minua, tuskin hänellä mitään tarttuvaa tautiakaan on.

Sillä veden alla on hyvin vähän mitään, vain samean summittaisia muotoja lähempänä pohjaa. En ole yllättynyt, kaupunkien vesistöt eivät vaadi mielikuvitusta, niiden mallintama todellisuus on yllätyksetön ja rakennusjäänteinen. Kuljin veteen viistosti maan lävitse, sillä en halunnut sukeltamisen, märän kylmyyden tai hukkumisen tuntemuksia; rannaksi muuntuva tie ei ymmärrä tunkeutumista lävitseen, pohjavesi ei ymmärrä sukeltajaksi jotain pintaa rikkomatonta. Kaikki on aina jo liikkeessä, joten nopeudesta ei ole kysymys. Leikkaan yläviistoon kohti siltaa kuin jokin kitkaton lentokone. Pinta ei päästä ääntä, sillä en riko sitä. Silta ei päästä ääntä, kun etenen sen lävitse. Katson ylös, sen viivaimensuorat tukipilarit taipuvat nauraen. Näytän baarimikolle jotain etukorttia, säästän vajaan euron.

Kotona jumitun irkkiin väittelemään 2 Girls 1 Cupin ontologiasta. Video on oletetusti halpaa ja feikkiä brassikamaa, mutta onko sillä mitään väliä, jos katsoja ei tiedä sitä? Ehdin saada varsin stimuloivia pajareita videoiden fantasialuonteesta ennen kuin vastapalloon sataa muistutuksia plasebon potenssittomuudesta kokijan ollessa tietoinen lääkkeen lumeolemuksesta.

Max Hardcore on edelleen vankilassa ja mietin kuinka moni suomalainen ylipäänsä tietää kuka hän on. Onko kysymys sivistymättömyydestä, jos ei tiedä? Vai onnekkuudesta? Olen hetken ylpeä siitä, että tiedän hänet lukemani perusteella, mutta samassa kauniin ajatuksen päälle oksentaa näkemäni todistus Hardcoresta tositoimissa.

Hänellä oli ihmeellinen kyky pelkistää nainen (tai tyttö) kolmeksi onkaloksi, joita voi alistaa, naida ja käyttää ulostamiseen. Hardcoren videot eivät ole enää rankkuudessaan kiihottavia, mutta toisaalta harva pornoleffa on. Kun Max pani eläköityvällä punaniskakalullaan hampaattomia suita tai silmättömiä polyyppeja muistuttavia persereikiä, seurasin toimitusta kuin pihvin valmistamista, hypnotisoituneena.

Pihvejä miettiessäni uneksin antibiooteista, lypsylehmien turvonneista utareista, rantapallon tasolle laskeutuneista silikonirinnoista ja serotoniinin säätelyyn perustuvista mielialalääkkeistä. Jos syön lihaa, olen rento ja välinpitämätön, pienessä ja alituisessa narkoosissa. Tyytyväinen ja mutkaton. Jos olen kasvissyöjä, olen yhtä maailman kanssa, näen ihmisten silmistä heidän tunteensa ja ajatuksensa, tunnen miten katu värisee, se on ihoa. Mutta ellen meditoi ankarasti, olen kireä ja ahdistunut.

Ajoittaiset, yölliset retkeni McDonald’siin tai grillille ovat salamyhkäisiä ja häpeän mustaamia. Pitää katsoa tarkasti, että kukaan tuttavani ei näe minua, sillä syöminen on nykyään poliittisin mahdollinen akti feissaajien väistelyn lisäksi. Grillit ja pizzapaikat ovat hyväksyttävämpiä, sillä niistä saa kasvisvaihtoehtoja ja niitä eivät ylläpidä ylikansalliset mytologiset jättiläiset, vaan nostalgia on tuttua Pertsasta ja Kilusta. Kasvissyöjä voi kebabin sijasta ottaa falafelia, vaikka se onkin epätyydyttävää ja mautonta muhjua. Ravintoloiksi itseään kutsuvista paikoista saattaa saada soijapihvejä, jotka ovat täyslihapihviin samassa suhteessa kuin lekasora italialaiseen kahviin.

Muistan haastattelun, jossa scat-pornon äiti Veronica Moser analysoi miesten ja naisten paskan makueroja. Hän päätyi aina suosimaan miesten paskaa, sillä sen maku on mausteisempi ja tuhdimpi. Hän perusteli tätä sillä, että miehet syövät enemmän lihaa ja tuottavat enemmän paskaa, naiset puolestaan syövät kevyemmin, enemmän salaatteja ja kuitua. En tiedä oliko arvostelma kovinkaan objektiivinen, sillä Moser piti miehistä ja jos pitää miehistä, pitää todennäköisesti enemmän myös miesten paskasta. En tiedä missä suhteessa tähän on nykyinen trendi valkaista kloriitilla anuksia, kiristää vaginaa tai polttaa laserilla häpyhuulia pienemmiksi kuin jotain perhosmaisia pieniä pihvejä. Voin mielessäni kuvitella, miten satojen tonnien vuosituloja kirnuava lääkäri vitsailee taukohuoneessa  alaisilleen, että tuoksuu vienosti grillatulta kanalta.

Advertisements
No comments yet

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: