Skip to content

Hyvä dokumentti & Nettipelaamattomuuteni henkilöhistoria

heinäkuu 3, 2011

”En ole mielestäni etevä pelaaja, olen hitaanlainen. Joudun tekemään hirveästi töitä. Jotkut pärjäävät harjoittelemalla 3 tuntia päivässä, mutta minulta menee 12.”

”Warcraft III on kuin Shakki tai Go.”

”Halusimme hänestä lääkäriä. Hän ei kuunnellut. Löimme häntä kepillä, usein kovaakin, mutta hän vain kärsi hiljaa rangaistuksensa ja jatkoi pelaamista.”

”Lähdin ensimmäistä kertaa ulkomaille Venezuelasta. Ensin menin Pariisiin, josta piti jatkaa Lontooseen ja sieltä Eindhoveniin. Eindhovenista junalla puolitoista tuntia Rotterdamiin, josta kävelin 40 kilometriä tänne. Kaikki vain jotta voisin tavata Grubbyn, ainutlaatuisen Warcraft III:n pelaajan. Hän on vaikuttanut pelaamiseeni suuresti.”

”Hän pelaa hyvin tarkasti. Hän tietää tarkalleen mitä tekee ja milloin. Hänen tyyliään ei voi verrata muihin, kaikki on hänellä omaa. Hän on todella ainutlaatuinen.”

(mukaillen)

Eli: Virtuaalimaailman ammattilaiset, mainio dokumentti, jossa seurataan kahden Warcraft III -maailmanmestaruusfinalistin elämää. Säälin heitä, ihmettelen heitä ja jumaloin heitä; heidän sorminäppäryytensä, multitaskauskykynsä ja keskittymisensä lyö minut ällikällä. Viimeistään olen myyty siinä vaiheessa, kun toinen heistä alkaa siteerata Sun-Tzun ”Sodankäynnin taitoa”. Pelaan itse juuri Starcraft II:sta, samaisen Blizzard-firman uusinta naksuttelupeliä, joka entisestään kellottaa kaikkea Warcraftissa tarvittavaa ja luo taas uusia vaativuuden tasoja strategioihin ja kokonaisuuden hallintaan. Mutta minun rauhallinen ja fiilistelevä yksinpelaamiseni on päiväkävelyä verrattuna dokumentin mestareihin, näppäinoikoteiden puutteeni säälittävää seurattavaa.

Henkilökohtainen leikkus: olen itse pelannut tietokoneella tai konsoleilla koko pienen elämäni, mutta olen aina ollut leimallisesti yksinpelaaja, eli pelannut lähinnä tietokonetta vastaan ilman verkkoyhteyttä ja muita ihmisiä, fantasioiden keskenäni, pelaamalla samoja pelejä uudestaan ja uudestaan. Ala-asteikäisenä, eli silloin kun pelit olivat ehkä kaikkein kovin ja maagisin juttu, minulla ei itselläni ei kuitenkaan ollut mitään säällistä pelikonetta, ainoastaan ikivanha 286Hz-pöytäkone, jossa oli EGA-näyttöstandardi. Sen väripaletissa oli värejä 64, siinä missä seuraavassa asteessa, VGA:ssa (joka jo sekin oli tuolloin vanhenemaan päin), oli värejä 262 144. Pelasin siis omalla koneellani ikivanhoja kurapelejä ne ajat, joita en viettänyt roikkumalla kavereideni nurkissa katsomassa, miten he pelasivat Nintendoillaan tai uudemmilla pöytäkoneillaan. Lähes koko ala-asteen ajan olin katsoja, sillä en mieluusti pelannut kavereideni koneilla, vaikka he olisivat antaneet luvankin; olisin halunnut opetella kaikessa rauhassa. Niinpä tyydyin katsomaan ja opettelemaan pelit visuaalisesti ulkoa.

Vuonna 1995, muistaakseni, hankimme lopulta paremman pöytäkoneen (ensimmäisiä Pentiumeja, 90Hz) ja pääsin vihdoin mukaan nykymaailmaan myös omine näppeineni. Pelasin silti paljon kavereideni kanssa: he katsoivat tai pelasimme vuorotellen tai samalla näppäimistöllä moninpelejä (rakkaimpia muistojani), mutta nettipelaamiseen en ikinä lähtenyt mukaan. Sen räjähdysmäinen suosio ärsytti minua ja tuntui sysäävän minut syrjään yhteisöstä. Enää ei pelattukaan yhdessä saman ruudun äärellä, vaan kotona yksin toisia vastaan. Kenties aluksi jäin pois, koska modeemilaskut olivat sitä suurempia, mitä enemmän netissä vietti aikaa. Ehkä yhteydet eivät olleet riittäviä: muistan kaihonneeni kaapelimodeemia, mutta sitten kun sellaisen sain, en edelleenkään käyttänyt sen tuomaa nopeutta verkkopelaamiseen.

Kysymys lienee ollut psykologinen: en halunnut. En jostain syystä pitänyt kilpailusta ja toisia vastaan pelaamisesta, vaikka pihapeleissä olinkin pelannut innolla jalkapalloa ja sählyä. Mutta noissa aktiviteeteissa olin hyvä, kun taas verkkopelaamisessa en ehkä niinkään. Sillä pohjimmiltani olin aina huono häviäjä, enkä nykyäänkään pelaa mieluusti esimerkiksi sellaisia lautapelejä, jotka vaativat silkkaa taitoa ja ajattelukykyä voiton takaamiseen. Niinpä vetäydyin pelailemaan itsekseni tietokonetta vastaan, koettaen keskittyä juoneen, tarinaan ja yksinpelikokonaisuuteen. Intuitiivisesti ajateltuna tarinavetoisuus sotii pelaamisen pohjimmaista dynamiikkaa ja ajatusta vastaan, puhtaimman pelikokemuksen puolestapuhujat jopa vastustavat esimerkiksi välianimaatioita, jotka kuljettavat juonta tai tarinaa eteenpäin (ja jotka puolestaan ovat olleet minulle aina lähes se kiehtovin puoli peleissä, pienenä saatoin katsoa uudestaan ja uudestaan esimerkiksi Dune 2:n silloin hienoa ja elokuvallista alkudemoa [ehkä siksi, että itse pelissä olin todella huono]).

Nykyään olisi mahdollista pelata verkossa oikeastaan kaikkea sitä mitä yksinkin, mutta alkujaan olen perustellut nettipelaamattomuuspäätöstäni myös sillä, että verkkopelaaminen söisi lopullisesti kaiken aikani: kuten arcade-pelit, myöskään verkkopelit eivät näennäisesti lopu koskaan, sillä niissä ei ole samalla tavalla juonen ja draaman kaarta, sulkeumaa. Lisäksi ne vaativat hirvittävästi harjoitusta, sillä maailmassa on miljoonia ja miljoonia pelaajia, jotka taatusti käyttävät kaiket päivänsä pelaamiseen. Siis oikeastaan ammattiurheilijamainen piirre. Ei siis kuin lukisi kirjan, vaan kuin pelaisi sulkapalloa, aina uudestaan ja uudestaan. Varsinkin alkuaikoina verkkopelaaminen oli mielestäni leimallisen kilpailuhenkistä. Perustelen silti nykyäänkin verkkopelaamattomuuteni ajalla: pelaan aivan liikaa jo yksinpelejä. ”Aivan liikaa” siis suhteessa siihen, miten voisin käyttää tuon ajan toisin: tekemällä töitä, kirjoittamalla, lukemalla…Mutta se ei tunnu kovinkaan usein mielekkäältä, ei minun eikä kymmenien ja kymmenien miljoonien muiden nuorten miesten mielestä. Miksi? Ehkä kirjoitan aiheesta joskus 15 kirjaa. Tässäkin (tai juuri tässä) hyvä lähtöpiste voisi olla DFW:n The Infinite Jest (tai hänen esseensä tenniksestä).

Dokumentin nuorukaiset tuntuvat nauttivan kilpailusta, pohjimmiltaan tervehenkisesti. Paremmuuden ja pärjäämisen vaatimukset ovat ne seikat, jotka syövät keskimäärin kaiken hereilläoloajan, nykymaailman kilpailussa eksponentiaalisesti. Toisen tarinassa on tuhkimotarinan piirteet: lähti nuorena, ei edes kovin kummoisena pelaajana Pekingiin rahatonna ja vailla muita suunnitelmia kuin kehittyä pelaajana.

Advertisements
No comments yet

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: