Skip to content

Ellisian

kesäkuu 24, 2011

Kaiken ajatteluani määrittävän ranskalaispohjaisen höpönlöpön ja itämaissävytteisen heinänkorsien taivuttamisen vastapainoksi on tasapainon kannalta tärkeää vesittää kokemustaan erilaisten taulukkojen, listojen ja häpeämättömän induktion kautta. Luulen kirjoittaneeni erilaisten pisteytystietokantojen (IMDb, RateYourMusic, Last.fm, Goodreads jne.) käytännöllisyydestä ja ylivertaisuudesta suhteessa subjektiiviseen kritiikkiin jo aiemmin, mutta kahvia ja kofeiinipitoisia virvokkeita juotuani päädyn aina takaisin samoille apajille.

Tämän pohjalta voisin jopa kohdallani väittää, että piristeet ohjaavat minua tietynlaiseen hyperaktiiviseen järjestelmällisyyteen, sillä vaikka digimoderni olisikin vaikuttunut vaikkapa New Agesta tai meditaatiosta, hurisee kaiken takana aina tekoälyjen kotoisan kylmä laskuteho. Sitä paitsi Coca-Colan yhteyttä kaikkeen ylevään on vain yksinkertaisesti liian vaikea mieltää ja ajatus hamuaa muualle. Samalla kirjoitustani voi tarkkailla vähitellen ruumiista irtaantuvan tajunnan tuotoksena, sillä luultavasti johtuen unohduksesta (psyykelääkkeiden ottaminen) merkintää kirjoittaessani oloni jatkuvasti huononi ja päässäni alkoi ns. heittää. Olin täysin pirteä ja toimintakykyinen, mutta en päässyt pääni sisälle, aivan kuin tahtoni ja mieleni olisi erottanut toisistaan jonkin lävitse tuijottava sumea hyytelö. Mahdollisuuksien rajoissa on myös Pingvin Salt Pastiller -salmiakkien yliannostuksen jälkeisestä puutostilasta johtuva verenpaineen äkillinen laskeminen. Veikkaisin kuitenkin serotoniinin selektiivisen takaisinoton häiriötä.

Joka tapauksessa nuo tietokannat ovat kennoälyn tahdon ilmaisuväyliä ja merkki siitä ihastuttavan fasistisesta tosiseikasta, että viime kädessä kaiken taiteen ja viihteen keskimääräinen ”hyvyys” on täysin objektiivinen määre, joka hioutuu sitä tarkemmaksi, mitä enemmän jotain teosta arvotetaan. Kysymys on vain tilastojen tulkitsemisesta. Tulkinnan voi tietenkin suorittaa mitkä tahansa yleistykset tai individualistisen vihamieliset teoriat mielessään, jos haluaa lisää helppoja irtopisteitä järjestelmien negatoimisesta, mutta vaikka keskimäärin kaikkien parjaamasta kulttikamasta voikin löytää vänkiä ulottuvuuksia, vastaavat nuo ulokkeet yleensä lähinnä subjektin omia epämuodostumia, pervouksia ja raiskausfantasioita. Eikä siinä sinänsä mitään, rakastan myös tiukkaa intuitiota vaativaa löytöretkeilyä, mutta etsittäessä varmuutta jonkin ”yleisestä” arvosta, hakeutuessa jonkin zeitgeistin pulssipisteisiin kannattaa luottaa keskiarvoihin. Päivä päivältä yllätyn enemmän ja enemmän (tai oikeastaan: vähemmän ja vähemmän) siitä, miten kaikkein pervoimmat ja salatuimmatkin mieltymykseni jakavia arvostelijasielunveljiä tuntuu löytyvän loputtomasti. Keskiarvot pätevät niin bulkissa, elitistisessä kuin obskyyrissäkin kamassa. ”Makuja on monenlaisia”, sanoo ainoastaan stereotypialukutaidoton olmitäti. Makuja on monta, mutta ei kovin monta.

Väen vängällä tämän tulisi liittyä jotenkin taiteelliseen tuotantoon, sillä siitä lähdin kirjoittamaan. Siis jonkin yksilön/kokoonpanon body of workista, corpuksesta. Joka tapauksessa alkuajatukseni on paljon pienempi kuin se tekstimassa (eikä ole), minkä oksensin sitä alustaakseni. Sinänsä en ymmärrä korporeaalista vertausta, sillä nykyaikaisessa merkityksessä taiteilijan ”työn keho” on yleensä pikemminkin pisarapilvi tai satunnainen osumataulukko kuin mikään jatkuva vartalo tai elämänkaari. Erityisesti puhuttaessa sarjakuvakäsikirjoittajista kuten Warren Ellis, Alan Moore tai Grant Morrison, jotka suosionsa räjähdettyä ovat raapustelleet sitä sun tätä sinne sun tänne. Tässä aktivoituu tietenkin ero nykyaikaisen kirjoittajan/kynäilijän ja romanttiskorkeamodernistisen taiteilijan välillä; vakavastiotettavan taiteilijan tuotanto on orgaaninen, tiivis ja välttämättömyyden pakosta eritetty siinä missä nykytaiteilija tekee tilausprojekteja, välitöitä, yhteistyötä, mainoksia, vierailuja, tribuutteja jne.

Olen viime aikoina lukenut, tilanteen ollessa sopiva, intensiivisinä pyrähdyksinä Warren Ellisin lyhyempiä sarjakuvia, sillä niitä todella riittää: muiden suurten ”postmodernien” brittikäsikirjoittajien tavoin (Moore, Gaiman, Morrison) Ellis on käsikirjoittanut vähän sitä sun tätä, myös ns. tribuuttiluontoisesti (esim. X-Meniä). Vaikka Ellisin priimustavaraa ovat suuremmat jatkumot (Transmetropolitan, The Authority, Planetary, nettisarjakuva FreakAngels), löytyy häneltä paljon myös pienempiä, 3-4 lyhyen numeron mittaisia tarinoita keskiajan Ranskasta zombiekauhun ja dekkarinoirin kautta sosiologiseen transhumanismiscifiin, joka onkin miehen ominta aluetta; jos haluaa uusimpia nanoteknologiainnovaatioita sovellettuna poppiin, kannattaa hakeutua juuri Ellisin tuotannon tai blogin äärelle.

Näitä lyhyitä pyrähdyksiä lukiessa alkaa kuitenkin kokonaisuuksia nielevä hirviö nostaa rumaa päätään; kapitalistinen elämystenkeräilykone aktivoituu ja alan herkästi lukea henkeni kaupalla ja keräillen, sillä kerrankin näköpiirissä siintää suuren otoksen hallitseminen jostain oeuvresta. Kymmeniä teoksia kenen tahansa taidetta sulatettuaan ei kysymys voi olla enää puhtaasti uusien asioiden löytämisestä, sillä yksikään taiteilija ei ole niin suuri; myönnän katsoneeni aika turhaan puolet Bergmanin tuotannosta, kun kymmenkunta elokuvaa olisi riittänyt (ja esimerkiksi kymmeniä runoteoksia julkaisseet runoilijat ovat enää lähinnä säälittäviä). Pikemminkin tähtäimessä alkaa olla kokonaisuus, jonkin tuotannon voittopuolinen märehteminen.

Kirjallisuuden puolella teen tätä hyvin harvoin, sillä aniharva kirjailija herättää minussa himoa lukea enempää kuin yhden tekijänsä teoksen, puhumattakaan koko tuotannosta. Jo kaksikin oikeasti hyvää kirjaa joltain tekijältä on suuri löytö ja harvinaisuus. Toisaalta huomaan toisinaan – mielenköyhä kun olen – lukevani vain muutamista kirjoista koostuvia tuotantoja juuri siksi, että voin kokea tuntevani jonkin tuotannon perinpohjaisesti.

Sarjakuvien puolella tämä haltuunottaminen on kuitenkin nopeampaa, helpompaa ja miellyttävämpää. Ehkä sarjakuva on lähempänä nykykokemustani kuin keskimäärin tylsämielisesti kirjoitetut romaanit, tai ehkä sarjakuvat ovat yksinkertaisesti parempia. Ainakaan asian tarkastamiseen ei kulu aikaa niin paljon kuin romaanien tapauksessa ja toisaalta kysymys onkin tässä sarjakuvakäsikirjoittamisen kärkinimistä, jotka eivät tunnu epäonnistuvan koskaan täysin. Myös tuotannon suuret linjat alkavat hahmottua helpommin, kuin ohessa.

Tietenkin juuri tästä vaivattomuudesta lienee kysymys silloin, kun nauttii ja kiinnostuu jostain aidosti. Silloin tosiaan myös sitten imuroi kaiken mahdollisen kiduksiinsa. Ehkä olen turhan rankka itseäni kohtaan.

Mainokset
No comments yet

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: