Skip to content

Ääneenkirjoitusta alkuvuonna lukemistani kirjoista osa 1

Touko 29, 2011

Taneli Viljanen: Toisto

Viljanen on sympaattinen, sillä en voi suhtautua negatiivisesti keneenkään suomalaiseen kirjailijaan, joka pitää Thomas Pynchonista. Toisaalta Viljanen on kelpo kirjoittaja, joten proteesilleni ei tarvitse laskea painoa. Kenties Kierkegaardin Toiston uudelleenkirjoitus, jonka rakenne on tyylikäs, mutta varsinaisessa kielen tasossa on ehkä jotain liian kirjallista, mikä tekee lukufiiliksestä kolkon. Samainen kirjallisuus takaa myös sen, että samastumispintaa henkilöhahmotasolla on melko minimaalisesti, mutta se ei haittaa, koska siitä ei ainakaan minun lukukokemuksessani ollut kysymys. Pidin kuitenkin ehkä hienoisesti Viljasen esikoisesta enemmän, sillä freesi ote tuli silloin puun takaa.

 

Tom McCarthy: Men in Space

Varsin viriteltyyn ja konseptuaaliseen Remainderiin verrattuna Men in Space on lupsakka ja hyvin kirjoitettu lukuromaani. Boheemien taiteilijoiden ja opiskelijoiden toilailu kommunismin jälkeisessä Bulgariassa ja Prahassa vetosi, vaikka pakettia kokoon kursiessa onkin taas hieman ongelmia: kuuluuko tällä kaikella olla jokin kokoava viesti ja merkitys, vai tuleeko vain fiilistellä yksittäisiä tapahtumia?

 

Ignatius de Loyola: Pyhiinvaeltajan kertomus

Jesuiitan muistelmat, eli lähinnä luettelo elämänvaiheista. En erityisemmin ymmärrä tätä kirjallisuudeksi.

 

David Lipsky: Although Of Course You End Up Becoming Yourself

David Foster Wallacen varhaisen kuoleman niittäminen on alkanut, mikä ei suinkaan tarkoita sitä, että aiheen tiimoilta julkaistut kirjat olisivat välttämättä huonoja. Ainakin Lipskyn kokoama matkapäiväkirja/haastattelu vuoden 1997 The Infinite Jest -kiertueelta on fanipojalle sydäntä lämmittävää kamaa; hetkeksi pääsin takaisin ”sinne jonnekin”. Näissä(kin) haastatteluissa DFW osoitti ajattelunsa tarkkuuden ennustamalla vaikkapa, miten internet tulee vaikuttamaan kirjallisuuteen ja lukemiseen. Tärkeämpiä minulle ovat silti ajatukset perinteisen (”sosiaalisrealistisen”) kirjallisuuden ja avantgarden välisistä jännitteistä; toimiakseen nykyaikaisen romaanin tulee soveltaa sopivissa määrin molempia.

 

Ari Koskinen: Reikä maailmassa

Koskisesta kirjoitin aiemmin.

 

Gilbert Sorrentino: Imaginative Qualities of Actual Things

Nokkela, metafiktiivisillä mausteilla siroteltu satiiri New Yorkin taideskenetyksestä 50-60-luvuilla kahdeksan eri henkilöhahmon elämäntarinoiden kautta. Suomalaiselle aivan kaikki ei tietenkään aukea, mutta paljon.

 

David Ohle: Motorman

Kulttikirja vuodelta 1972, kokeellisen jenkkifiktion pieniä hämäriä helmiä. Vonnegut goes Barthelme goes Kafka, jos kohta paino ensimmäisellä ja jälkimmäisellä, siinä missä keskimmäinen olisi osunut itseeni parhaiten. Eli kieli ei leikkaa tarpeeksi, vaikka outo rinnakkaismaailma toivottomine ja jankkaavine ihmiskohtaloineen onkin kunnossa.  Kiinnostuneille parempaa kuvaa antaa ehkä tämä teksti.

 

David Markson: This is Not a Novel

Minulta kysyttäessä paras Markson on edelleen liukenevan kaunis, maailman viimeisestä ihmisestä kertova Wittgenstein’s Mistress, sillä Marksonin kuuluisimmat kirjat (Reader’s Block, This is Not a Novel) tuntuvat olevan keskenään samanlaisia ja samalla metodilla tehty: kuuluisien historiallisten hahmojen (yleensä taiteilijoiden) elämää koskevista, oikeista tai vääristellyistä anekdooteista koostuvia ”narratiiveja”, jotka muodostavat tai eivät muodosta jonkin mielekkään jatkumon. Minulle kehysmotiivit ovat jääneet aina käsitteelliselle tasolle, mutta mikäpä siinä. Hauska näitä on lukea.

 

Jukka Laajarinne: Kehys

Laajarinteen hyvästä yrityksestä kirjoitin jotain aiemmin.

 

Bruno Latour: Emme ole koskaan olleet moderneja

Modernin (ja samalla tietysti postmodernin) kyseenalaistava teoriaesitys, jonka tarkemmat nyanssit olen sittemmin jo unohtanut, vaikka lukiessa olin kirjasta hyvinkin innoissani. Ainakin se onnistui hieman ehdottamaan vastauksia paljon pallottelemaani kysymykseen siitä, miksi voin olla useista asioista montaa, keskenään täysin ristiriidassa olevaa mieltä samaan aikaan. Pohjimmiltaan kyse taisi olla kovien ja pehmeiden tieteiden liiallisesta erottamisesta, joka on ajanut koko läntisen maailman henkisen kulttuurin keskiajasta lähtien vinoon.

 

David Foster Wallace: Girl with Curious Hair

DFW:n heikoin novellikokoelma on samalla ehkä eniten ajan intelligentsian kanssa flirttaileva, minkä tosin ei ole välttämätöntä tuntua lukukokemuksessa lainkaan. Ei läheskään niin kipeä ja aiheellinen kuin ironiaa analysoiva Brief Interviews with Hideous Men tai niin ihastuttavan täysi, obskyyri ja kesken kuin Oblivion, mutta mukana on muutamia hienoja novelleja ja liuta ihan kivoja.

 

Jaakko Yli-Juonikas: Uneksija

”Yli-Suonikkaan” salatiede/kansanparannusflirttailu sijoittuu vuosisadan alun Suomeen ja on kielellisesti perin kummallinen kirja, jopa siinä määrin, että mieleen ei muodostu miljöötä, vaan jonkinlainen kuva kieliapparaatista. Minulla ei ole oikein työkaluja pureutua tällaiseen vähän oudompaan ja itselleni vieraammasta kulmasta tulevaan (kansanperinne ja wanhat marginaalit) suomalaiseen kirjallisuuteen: Yli-Juonikas, Seilonen, jotkin Tommi Liimatan jutut…

 

J.D. Salinger: Franny and Zooey

Salingerin hieno novellista ja pienoisromaanista koostuva jatkumo on elegantti ja kevyt, mutta silti älykäs ja tarkka kuva erikoislaatuisten lapsiälykköjen perheestä. Tästäkin pidin kovasti, mutta tarkemmat määreet ovat jo karanneet mielestäni.

 

Samuel R. Delany: Babel-17

Delanyn perushyvä scifiroina vuodelta -66, jossa on pohjmmiltaan kysymys kielen olemuksen analyysista.

 

J.M. Coetzee: Elizabeth Costello

Malliesimerkki esseeromaanin mahdollisuuksista (rakenteellisella tasolla), mutta esseistä muodostuvan päähenkilön hahmo on jotenkin ällöttävän fakkiutunut; vanhenevan kirjailijan kliseerykelmä. Esseissä on myös harmillisen löysää ajattelua, vaikka tämän voi pelastaa käsitteellisellä käännöksellä: ehkä esseet ovat tarkoituksellisen hölmöjä, koska ne puhuva päähenkilökin on. Jne. Silti kirjaa on varsin miellyttävää lukea, mikä kertoo Coetzeen hirvittävästä käsityötaidosta.

 

Theodor Dalrymple: Our Culture, What’s Left of It

Dalrympleä lukiessa ymmärtää kipeästi sen, mitä muutamat suomalaiset esseistit haluaisivat saavuttaa, mutta jäävät tarkoitushakuisen provokaation ja vastavirtaan ajattelemisen asteelle. Dalrymple on aina rehellinen, tarkasti ajatteleva (no hyvä on, taidekysymyksissä hänen ajattelunsa on usein perin sumeaa, jos kohta retorisesti hyvää), vahvaan empiriaan nojaava ja ennen kaikkea sivistysvaltiota aina kunnioittava. Piristävää vaihtelua kaiken sen dekonstruktiivisen puuron jälkeen, mitä olen viimeiset 8 vuotta päähäni kaatanut.

 

Jonathan Franzen: How to Be Alone

Franzen luetaan jossain mielessä jopa postmodernistiksi, mutta pohjimmiltaan hän on taidekäsitykseltään melko konservatiivinen: kaiken kaikkiaan How to Be Alone on jonkinlainen lukemisen ja hiljentymisen ylistys, vaikka mukana on muutakin kuin lukemista ja kirjoittamista käsitteleviä esseitä (esim. USA postilaitoksen alennustilasta). Paljon itselleni tärkeitä teemoja, kuten erilaisten kirjoittajien tyypit (ne, jotka haluavat jakaa inhimillisyytensä ja löytää lukijansa kontra ne, jotka haluavat tehdä ajasta ja paikasta riippumattomia ja pyhiä taideteoksia) ja jättimäisimpien metafiktiomöhkäleiden (tässä William Gaddis) lukemisen mielettömyys ja mahdollinen antoisuus.

Mainokset
No comments yet

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: