Skip to content

Luit ajatukseni

Touko 5, 2011

Tieteiskirjallisuuden erityispiirteet kärsivät herkästi ajan nakertavasta voimasta siinä missä muoditkin ja ovat siten kaikkein ilmeisimpiä aikalaisankkureita. Pahimmin ajan stetoskooppi särisee visuaalisissa taiteissa, kuten sarjakuvassa ja elokuvassa, sillä kirjoja lukiessa mielikuvitus täydentää tapahtumien, ympäristöjen ja hahmojen piirteisiin nykyaikaiset varjostukset, kun taas kuva on kuva on kuva.

Vielä The Silver Surferin vuoden 1968 numerossa kaukaista ja äärimmäisen kehittynyttä tulevaisuutta edustivat liukuhihnakadut, jotka tekivät kävelystä tarpeetonta. Ihmiset pukeutuivat samalla tavalla (lähinnä viittoihin, viisauden ja ikuisuuden symboleihin) ja olivat epäilyttävän usein täysin kaljuja (vrt. platonisen puhtauden ideaali). Ajanmukaisesti ydinvoima ja avaruusmatkailu olivat kynnyspisteitä, joiden salaisuuksien oppimisen myötä laji voisi astua tähteinväliseen todellisuuteen, lähemmäs puhdasta energiaa ja tietoa. Tämä lienee usean tieteisfiktion keskuspiste edelleen.

Herkästi fabulaation asteelle jäävät myös unet tulevaisuuden arkkitehtuurista ja kulttuurien kuvauksesta, verraten tietenkin vain tämänhetkisiin fantasioihimme. Sarjakuvissa harvemmin jos koskaan osattiin ennustaa nanoteknologiaa, geenimanipulaatiota, viraalisia tietoverkkoja, loputtomien alakulttuurien sekamelskaa – kaikkea sitä, mikä nykyään luetaan ”postmoderniksi” metropolis-kuvastoksi, pop-viihteen perusrakennusaineistoksi. Tulevaisuuskuva elää tietenkin ajan mukana: 60-luku oli kylmän sodan pelkoa, nykyaika kuuman monimuotoista eklektiaa.

Onko silti helpompaa kirjoittaa kestävä ”viihderomaani” sijoittamalla se tulevaisuuteen kuin nykyaikaan? Luultavasti, sillä tieteispiirteet tuovat mukanaan myös genrekirjallisuuden leiman kaikkine lainalaisuuksineen. Tämä ei ole automaattisesti negatiivinen asia, sillä 50-luvulla kirjoitettu scifikirja ei välttämättä ole nykylukijan silmissä yhtä ”vanhentunut” kuin 50-luvulla kirjoitettu ihmissuhderomaani. Genre-kirjat tuntuvat olevan jokseenkin ikuisia; niihin suhtaudutaan nostalgisesti ja lämmöllä, niiden erityispiirteet ja kuvasto tunnetaan hyvin.

Näitä mietiskelen lukiessani (Hopeasurffari-sarjisten lisäksi) Alfred Besterin scifi-klassikkoa The Demolished Man (suom. Murskattu mies) vuodelta 1953. Besteriä pidetään yhtenä scifin kovimmista luista ja hän nauttii suurta suosiota myöhempien scifikirjoittajien keskuudessa. Kyse ei kuitenkaan ole mistään teknologiaa sinänsä käsittelevästä avaruuslaivascifistä, mikä on luultavasti yksi syy kirjan hienouteen vielä tänäkin päivänä.

Romaani kertoo 2300-luvun yhteiskunnasta, jota värittää telepaattisia kykyjä omaavien ihmisten (”Espers”, puhekielessä ”peepers”) vähemmistö. Itse asiassa esper-sana tarkoittaa nykyään englannissa telepaattia ja sen on lanseerannut nimenomaan Bester. Sanan juuri on ESP-lyhenteessä (Extrasensory perception). Heikoimmat telepaatit pystyvät lukemaan vain pinta-ajatuksia, mutta vahvimmat voivat porautua ihmisten syvimpiin motiiveihin ja pelkoihin (kyllä, freudilainen psykoanalyysi on yksi kirjan kehyksistä kuolema-/elämävietteineen ja oidipaalikomplekseineen). Telepaatit ovat järjestäytyneet killaksi, jota ohjastaa tiukka eettinen koodisto ja he ovat levittäytyneet yhteiskuntaan asiakaspalvelijoina (jotka tietävät oitis mitä asiakas haluaa), psykiatreina, poliiseina, lääkäreinä, lakimiehinä jne. Telapaattien jatkuvan läsnäolonsa vuoksi esimerkiksi harkittuja murhia ei ole pystytty tekemään lähemmäs vuosisataan, ainakaan jäämättä kiinni. Ei ole sattumaa, että Babylon 5 -scifisarjan (ehdottomasti kiinnostavimman) telepaattisivuhahmon nimi on Alfred Bester. (tästä eteenpäin luvassa juonipaljastuksia)

Päähenkilö Ben Reich (sic, nimi ja kirjoitusajankohta ohjaavat väkisin tiettyihin tulkintoihin), karismaattinen ja pirullisen ovela, mutta ”moraaliton” suurkorporaation omistaja, haluaa tehdä ensimmäisen harkitun murhan vuosikausiin. Hän on kuin Roope Ankka, joka pelkää imperiuminsa laskusuhdannetta kilpailevan mogulin Craye D’Courtneyn porskuttaessa pörssivoitosta toiseen ja päättää ottaa tämän päiviltä päättäväisyydellä, joka lähentelee silkkaa mielipuolista monomaniaa. Tässä tullaan oidipaalialueelle, sillä D’Courtney paljastuu vanhaksi (omatuntonsa kalvamaksi) sairaaksi mieheksi ja lopulta Reichin isäksi.

Nietzscheläisessä taistossa (”Make your enemies by choice, not by accident”) Reichin vastapooliksi nousee kuitenkin Lincoln Powell, poliisi ja hierarkiassa korkealle arvostettu telepaattiyksilö (vrt. Dostojevskin Rikoksen ja rangaistuksen itsensä muiden yläpuolella olevaksi poikkeusyksilöksi nostava, mielestään täydellisen murhan tekevä Raskolnikov ja vastaavasti hänet nokittava, nokkela poliisi ja tutkintotuomari Porfiri Petrovitš). Reichin kuuluisi olla pahis ja Powellin hyvis, mutta miehet tuntevat omituista kunnioitusta ja vetoa toisiaan kohtaan ja molemmilla sanotaan olevan kaksi puolta (psykoanalyysia taasen); Reichilla myös ylevä, subjektiivinen moraalinsa, Powelilla pimeä puolensa (hän valehtelee pakonomaisesti). Tätä puoltaan Powell itse kutsuu nimellä ”Dishonest Abe”, pilkan kohde tällä kertaa Abraham Lincoln. Seuraa nokkeluustaistelu, kun Powell lain ja telepatian voimat puolellaan koettaa narauttaa korruption ja rahan voimalla pakoilevan Reichin (joka tietenkin lahjoo toisia telepaatteja blokkaamaan puolestaan Powellin telepatiaa jne).

Kaiken scifin, psykoanalyysin ja übermensch-kompleksisuuden alla sykkii kuitenkin ehta kovaksi keitetyn dekkarin sydän; kirja on kompaktin tarinankuljetuksen taidonnäyte Hollywoodin kulta-aikojen parhaiden käsikirjoittajien tyyliin, joka parhaimmillaan etenee kuin tiukasti ohjattu ja leikattu trilleri. Kielipelailijoille erityisnannaa tarjoaa telepaattien keskinäinen kommunikaatio, joka käydään – kuinkas muuten – sanattomasti. Hahmot viestivät päällekkäin ja ajattelevat toistensa lomaan, usein konkreettista runoutta muistuttavilla rakennelmilla tai erityismerkeillä. He voivat esimerkiksi ajatella päälleviivatuin sanoin. Tekstissä tämä kommunikaatio on kursiivilla ja jaettu usein kahdelle palstalle kuvastamaan samanaikaisuutta ja moniäänisyyttä. Kirjoitettu sana on tietenkin vain kalpea aavistus siitä, miten tuo silmänräpäyksessä tapahtuva ajatuksenvaihto toimisi (vaikka tietenkin, lukijalle, kirja on vain tekstiä); laiha heijastus ideasta. Mitä on esimerkiksi olento ajatuksena? Onko se tekstiä? Psykoanalyysin lisäksi The Demolished Manista saisi helposti joku lohduton graduntekijä polttoainetta semioottiselle analyysilleen.

Advertisements
6 kommenttia leave one →
  1. Kristian Blomberg permalink
    Touko 5, 2011 11:53 pm

    Jeppis-kirjoitus ❤ Pidän muuten hauskana eri tajuntoihin liittyvänä yksityiskohtana sitä miten Murskatussa miehessä puolustaudutaan ajatustenlukua vastaan eräänlaisella korva- tai aivomadolla: ”paine, pakokauhu, sodanpauhu täyttää maan”. Telepatia ei kykene läpäisemään aivomadon luomaa luuppia.

    Jotain madon tarttuvuudesta kertonee, että vaikka luin kirjan silloin kun suomennos ilmestyi (1993), se yhäti asettautuu satunnaisin määräajoin muitten sisäisten monologieni riekaleitten joukkoon. En tietenkään ole varma, oliko edellinen sitaatti täysin verbatim, mutta joka tapauksessa se toistetaan Murskatun miehen kerronnassa niin tehokkaasti, että sama kokemus on rastinut myös monien scifi-fiili -ystävieni lukukokemuta. Konkreettista runoa lähenevä telepaattien kommunikaatio on sekin vieraillut pitkissä keskusteluissa miltei samalla itsepintaisuudella. Olenpä ehdottanut sitä gradu-aiheeksiksi, mutta siitä ei ole tainnut tulla mitään 😦

    Voisiko vanhan laatuscifin ja genre-sarjakuvan (termivalinnat tarkoituksellisen epätasapainoisia) lukutavoissa olla myös osasyy postauksesi sisääntuloon: niiden lukunautinto perustuu herkistymiseen eri asioille. Tuskin Besteriltä (tai Dickiltä) lukee miljöö-kuvauksia samalla hartaudella kuin siemailee joutavahkojen Hopeasurffari-tarinoiden vuosikertakulisseja (Hopeasurffari on tietysti myös kingi, kiitos Moebiuksen [Marvel 3/1991]).

  2. Touko 6, 2011 9:44 am

    Joo siis tuo miljöötarkistus on mun lukukokemuksessani tosi epätasapainossa, koska yleensä scifiromaaneissa mua ei kiinnosta miljöön kuvaus yhtään, se on nykyään jo liian monimutkaisella tasolla (Banksit sun muut), en mää pysty muodostamaan siitä oikein mitään järkevää mielikuvaterraariota. Niinpä sitten herkästi ympäristönkuvailu jää mun lukukokemukseni pohjamutiin. Sarjiksissa ja muissa visuaalisissa jutuissa se ympäristö tietenkin tulee sitten annettuna.

  3. Touko 6, 2011 10:24 am

    Suomennoksessa ”aivomato” silti kärsii (kadottaen täysin sointuvuudensa), sillä sehän on siis tarkoitushakuisen raivokkaasti päähän pyöriväksi sävelletty, mainos/lastenlaulunomainen rallatus. Näitä lauluja kirjan maailmassa kutsutaankin ”Pepseiksi” (re: tietysti Pepsin mainosbiisit).

    ”Eight, sir; seven, sir;
    Six, sir; five, sir;
    Four, sir; three, sir;
    Two, sir; one!
    Tenser, said the Tensor.
    Tenser, said the Tensor.
    Tension, apprehension,
    And dissention have begun.”

    Säveltäjä kertoo seuraavaa:

    ”I’ve got some real gone tricks in that tune,” Duffy said, still playing. ”Notice the beat after ’one’? That’s a semicadence. Then you get another beat after ’begun.’ That turns the end of the song into a semi-cadence, too, so you can’t ever end it. The beat keeps you running in circles, like: Tension, apprehension, and dissention have begun. RIFF. Tension, apprehension, and dissention have begun. RIFF. Tension, appre-”

  4. Touko 6, 2011 12:17 pm

    Rytmiikan kokeminen lienee aina jossain määrin yksilöllistä, mutta minusta suomennoksen ”pepsi” ei menetä sentään täysin sointuisuuttaan. Liikkeellelähtö suomenkieleen hyvin istuvalla alkusoinnulla ja pienet siirrot täydestä sointuisuudesta (n:n ilmaantuminen: pakokauhu, sodanpauhu, a:n ja o:n kiasmi) tuottavat renkutukseen sellaista synkopoitumista ja backbeattiä (sodaNpauhu), josta ainakin minä jazz-diggarina saan paremman otteen kuin jos se solahtaisi täysin poljentoonsa ja riimikaavaansa.

    On tietysti mahdollista, että jos olisin lukenut kirjan englanniksi, käännös saattaisi näyttää ohuelta, ruumiittomalta, remorattomalta, koska sitä ei tukisi lukemisen ajallisuus, se miten ”pepsi” saa merkityksensä kirjan mittaan. Ihan jo siksi, että kaikella todennäköisyydellä lukija eläytyy kyseiseen tyyppiin edes jotenkin ja jännitys siitä kestääkö renkutus muokkaa siitä enemmän tai vähemmän auraattisen.

    Ps. kiitos, että laitoit kyseisen kohdan näkyviin. Selvensi muistikuviani ja oli yhäti gutaa.

Trackbacks

  1. Ääneenkirjoitusta alkuvuonna lukemistani kirjoista osa 2 « Alussa oli sana

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: