Skip to content

Lontoo

Touko 1, 2011

Ensimmäisenä tulevat aina hajut ja ilma, jopa terminaaleissa.

Lontoo on lämmin ja tuoksuu makean sekavalta, kuten suurkaupunkien vähäisen kokemukseni valossa kuuluukin. Jos ei makealta, niin mädäntyvältä, liiallisen hajustetulta, mehukkaasti paistuvalta rasvalta, virtsalta. Esimerkiksi British Museumin tuoksu voi kymmenen metrin matkalla vaihtua neutraalista museoilmasta koiranpaskan kautta viikkokausia seisoneeseen virtsaan. En tiedä onko kyse parahultaisesta hygieniajärjestelmästä, maailmankatsomuserosta vaiko tuhansien, kymmenientuhansien ja satojentuhansien vieraiden kasautuvasta ulosteesta, jota edes maailman merkittävimmän museon puhtaanapitojärjestelmä ei pysty käsittelemään tai käsittämään. Efekti on sama kaduilla, joista osa on ilmeisesti julkisia käymälöitä.

Saavumme Lontooseen pääsiäisviikonloppuna, joten kaduilla on pelkkiä turisteja ja maahanmuuttajia. Haluaisin nähdä ehtoja englantilaisia lyttynokkia ja kuulla paksuja aksentteja, mutta sen sijaan ilmassa aaltoilee saksaa, ranskaa, espanjaa, huonoa hybridienglantia. Toisaalta on vaikea kokea oloaan uhatuksi tai ympäristöä vihamieliseksi, jos kaikki muutkin ovat turisteja tai poissa kotoaan. Ilmeisesti myös täällä ongelmallinen aines on ghettoutettu kaupungin rajamaiden lähiöihin. Lontoossa näen silti muutamia kerjäläisiä (kerjääminen metrossa on laitonta; nuori mies kiertää vaunusta vaunuun kertomassa ahdingostaan ja kierrättämässä hattuaan. Muutaman minuutin kuluttua kuski kuuluttaa, että vaunussa liikuskelee kerjäläinen, joka otetaan kiinni jahka vaunu seuraavan kerran pysähtyy, matkustajia pyydetään pidättäytymään hänen toimintansa tukemisesta) ja kodittomia, Pariisissa en nähnyt ainoatakaan.

Arjen palatessa myös turistipitoisuus maastoutuu väkipaljouteen, mutta rotusekamelskan kokkareisuutta ei sekoita isompikaan kauha. ”Aitoa” Englantia näkevän tulisi matkustaa maaseudulle, sillä Lontoo ei tunnu kuuluvan oikein kellekään. Jos sillä on identiteetti, se elelee alakulttuurien majoissa ja yöelämässä, mutta niihin en tällä matkalla tutustu. Joka kolmas vastaantulija on aasialainen. Kaiken kaikkiaan tunnen oloni paljon kotoisammaksi ja turvallisemmaksi kuin esimerkiksi Pariisissa, jossa ihmiset tuntuivat olevan vankina henkilökohtaisessa ylenkatseellisuutensa helvetissä, ällöttävän kielensä ympäröiminä. Lontoossa ihmiset suhtautuvat toisiinsa kohteliaan kunnioittavasti ja suvaitsevaisesti, eikä mulkoilevan vihamielisiä kuolaklimppiteinejä Suomen tyyliin näy missään.

Entä ne häät? Viikon aikana valtaosa uutisoinnista käsittelee tietenkin lähinnä niiden valmisteluja. En tiedä välittääkö väestö oikeasti häistä, vai onko kysymys vain mediatapahtumasta, jonka vieraista valtaosa on hupsuja turisteja. Hääkrääsää ainakin on paljon. Perjantai ja maanantai on julistettu kansallisiksi lomapäiviksi, jotta ihmiset voivat rauhassa seurata häitä. Tämä on toisaalta myös hyvin järkevää, sillä keskustan liikenne moisilla väkimäärillä olisi yhtä helvettiä. Nyt sadattuhannet toimistoihmiset voivat pysytellä kotonaan television ääressä. Olemme häiden aikaan Portobello Roadin markkina-alueella samoilemassa, seremonian aikana koko kaupunki on varsin autio. Eräällä myyjällä on mukanaan kannettava tietokone, joka striimaa suoraa vihkiseremoniaa. Koneen ympärille kerääntynyt väkijoukko paljastuu myöhemmin ympäröivien kojujen myyjiksi. Ostan kaiken keskellä muutamia kirjoja myyjien vitsaillessa katselunsa häiritsemisestä.

Television peruskanavat tuntuvat noin yleensä olevan, yllätys yllätys, sisäsiistin konservatiivisia, eikä ainakaan Lontoon kaupunkikuvan monimuotoisuus näy niissä millään tavalla. Löydän kanavasurffailemalla nopeasti brittiläisen television parhaan piirteen: huumoriohjelmat. Dave-kanava keskittyy yksinomaan tälläiseen ”witty banteriin”, minkä lisäksi täydellisesti ajoitetut Snookerin MM-kisat (parhaiden joukossa on käytännössä pelkkiä brittejä, yksi kiinalainen ja yksi australialainen) viihdyttävät iltojamme. Otan myös hotellin kiinteästä taksasta kaiken irti käymällä joka ilta kuumassa kylvyssä — niin en voisi kuunaan Suomessa tehdä, ihan vain järjettömän vesihävikin ja huonon omatuntoni vuoksi. Mutta en mahda sille mitään, näin suurten ihmismassojen keskellä kulutustietoisuuteni katoaa. En usko että ketään täällä kiinnostaa muutenkaan. Kulttuurieroja on yksinkertaisesti liikaa ja kulutuskulttuuri liian dominantti, jotta valkoisen ylemmän keskiluokan muotimeemit pystyisivät pelastamaan luontoa. Paikat saadaan pidettyä jonkinlaisessa kuosissa ainoastaan sakkojen ja rangaistuksen uhalla. Ilmeisesti miljoonat ja taas miljoonat britit kylpevät päivittäin. Pääni ei pysty käsittämään niin julmetun suuria vesimääriä.

Lontoo on myös yksittäispakatun ruoan luvattu kaupunki. Keskusta on täynnä ruokakauppoja ja kioskeja, jotka myyvät lähinnä valmiita annoksia: kolmioleipiä, salaatteja, paloiteltujen hedelmien rasioita, juomia, pieniä sipsipusseja…Jokaisessa pakkauksessa lukee tarkasti sisältö (”tämä smoomthie sisältää 2 mansikkaa, 9 mustikkaa, puolikkaan banaanin…”), minkä lisäksi esim. hedelmä/vihannesannoksissa lukee, kuinka monta osaa päivän viidestä kasvis/hedelmäannoksesta tuotteen nauttiminen täyttää. Täydellistä ruokaneuroosia, varsinkin kaltaiselleni listaajalle ja ravintoainetarkkailijalle. Olemme näiden palasten armoilla, sillä asumme hotellissa, joten emme pysty laittamaan ruokaa itse, eikä ulkona syöminenkään ole erityisen halpaa. Lopulta päädymme syömään lähinnä (kieltämättä varsin hyviä ja tuoreilta vaikuttavia) kolmioleipiä ja smoothieita. Joka-aamuiseksi rituaaliksemme muodostuu puuro vitamiinipommi-smoothien kera Pret A Manger -nimisessä luontaiskahvilaketjussa.

Lopuksi listaan vaikuttavia/mukavia asioita, koska en jaksa enää kirjoittaa ja siten nämäkin pelkistyvät lähinnä namedroppaukseksi:

-Ai Weiwein pökerryttävä, miljoonista keraamisista käsintehdyistä auringonkukansiemenistä koostuva valtava installaatio Tate Modernissa.

-Katujen sokkeloiden keskeltä yhtäkkiä löytyvät, vuosisatoja vanhat kirkot ja kirkkopihat, ylipäänsä vanhojen ja uusien rakennusten luonteva rinnakkaiselo.

-Spitalfields Market, Portobello Road & Notting Hill, Hamley’s, Forbidden Planet, Liberty, Westminsterin rakennusten arkkitehtuuri, sarjakuvakaupat, Desigual, Leadenhall Market

-Kolmioleivät, hyvien mehujen ja smoothieiden hintojen alhaisuus verrattuna Suomeen, Cadburyn suklaapatukat (Double Decker!)

-Giacomettin hauraat ihmishahmoveistokset Tate Modernissa, Rembrandtin myöhäiskauden muotokuvat National Galleryssa, Rodinin veistokset Victoria and Albert Museumissa, Turnerin myöhäiskauden työt Tate Britainissa…

-Nationalin Velázquezit, Caravaggiot, van Eyckit, Rubensit, Claudet, Constablet…

-National Galleryn jälkeinen raskas ja uupunut tila, joka suli kuumassa kylvyssä jumalaisesti.

-Jos kohta Tate Britainin nykytaiteen osasto oli niin surullista pinnallis-käsitteellistä paskaa, että oksennus meinasi roiskahtaa. Galleriateiteessa ei ole tämän vierailun perusteella tapahtunut viimeiseen 60 vuoteen mitään inhimillistä. Kontrasti nykytaiteen ja prerafaeliittien osaston välillä oli pöyristyttävä. Ensin jotain Damien Hirstin tabunkäsittelyoksennusta ja sitten perään, täysin puun takaa (katsoimme osastoje tarkoituksella aivan sekaisin) Millaisin Ophelia ja Waterhousen Lady of Shalott.

-Mutta ennen kaikkea Assyrian valtakunnan ja Antiikin Kreikan veistostaide British Museumissa. Huh sentään.

Mainokset
4 kommenttia leave one →
  1. Touko 2, 2011 6:50 pm

    Tuo eettisyyskuplan puhkeaminen ulkomailla, kun joutuu ympäristöön jossa näkee miten kenellekään muulle missään muualla millään ei ole mitään väliä, on jännä ilmiö, tai ei nyt mitenkään jännä, no ilmiö nyt kuitenkin.

  2. Touko 2, 2011 7:21 pm

    Joo. Samalla tietenkin myös osoitus moraalisen selkärankani hauraudesta. Tämä toki liittyy kohdallani myös siihen, miten suurissa kaupungeissa identiteettini tuntuu katoavan. Ehkä se tulisi ajan kanssa takaisiin, mutta viikossa ei ehdi, vaan unohdan täysin itseni ja maailmankatsomukseni, enkä pysty muuhun kuin kellumaan silmänä.

    Tämän valossa käsitykseni suurkaupunkien vaikutuksesta ihmispsyykeeseen on lähinnä negatiivinen.

  3. Karri Kokko permalink
    Touko 2, 2011 11:42 pm

    Kiitos hienosta raportista, jonka talousosuuteen lisään oman kaksisenttiseni (juuri Manchesterista palanneena): koto-Suomessa ostin lentoaseman tiskiltä pullollisen lähdevettä (kolme euroa). Sillä hinnalla (kolme puntaa) lupasivat Buryssa leikata miesten hiukset. Siis joku tulee väkisinkin kusetetuksi. Mistä johtui mieleen myös oma ensimmäinen aistimukseni, heti lentokentällä: toinen, eri haju. Siitä tietää olevansa muualla. Muuten näytti siltä kuin Suomessa näyttää parin viikon kuluttua: hevoskastanjat kukkii ja vaahterassa on täysi lehti.

    • Touko 3, 2011 9:33 am

      Joo terminaalien terminaaliset hinnat ovat kyllä oma lukunsa. Nimim. Helsinki-Vantaalla söimme kohtalaisen pienet 13,50 euron pizzat, jotka eivät maistuneet yhtään miltään ja joista meillä molemmilla meni vatsa sekaisin.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: