Skip to content

Kirjojeni synty

huhtikuu 17, 2011

Remora (Remora remora) on erikoinen kala, jonka päälaella on imulevy, jolla kala kiinnittyy suuriin, ulapoilla vaeltaviin merieläimiin kuten haihin ja paholaisrauskuihin.

Se syö pääasiassa isäntänsä loisia ja ruuantähteitä, mutta voi myös itse saalistaa äyriäisiä ja pikkukaloja.”

“In ancient times, the remora was believed to stop a ship from sailing. In Latin remora means ”delay,” while the genus name Echeneis comes from Greek echein (”to hold”) and naus (”a ship”). Particularly notable is the account of Pliny the Younger, in which the remora is blamed for the defeat of Mark Antony at the Battle of Actium and (indirectly) for the death of Caligula.

Because of the shape of the jaws, appearance of the sucker, and coloration of the remora, it sometimes appears to be swimming upside down. This probably led to the older common name reversus, although this might also derive from the fact that the remora frequently attaches itself to the tops of manta rays or other fish, so that the remora is upside down while attached.”

Remora  Orarem  Morare  Amorer  Roamer  Aromer  Romare  Roar me  Roar em


Jotta voisin kirjoittaa Remorasta, pitää minun ensin kirjoittaa Ruumiista ja sen taustoista.

Esikoiseni oli alkujaan tarkoitus olla pelkästään runoblogini osasina verkossa, sillä en tuolloin uskonut runokokoelmiin, en ymmärtänyt niiden tarkoitusta. Miksi juuri ne runot? Miksi jokin kokoava rakenne ja proosan puolelta haisteltu draaman kaari? Miksei 400-sivuista kokoelmallista yksilöllisiä runoja, jotka eivät liity mitenkään toisiinsa ja joiden tyyli vaihtelee mielivaltaisesti? Miksi kustantamot (vai runoilijat itse?) pakottivat kokoelman toisensa perään 50-90 sivun kokoon?

Katsoin erityisesti sikermällisten, vahvasti temaattisten runosarjojen olevan oire halusta lähennellä proosan kenttää ja tapakulttuuria. Olin sitä mieltä, että kirjoituskilpailuissa ja palkintoraadeissa ihastusta osakseen saivat lähinnä ne työt, jotka alleviivavat kirjoittajan kykyä muodostaa yhtenäisiä sikermiä ja osastoja: ensimmäinen osasto voisi viestittää kevättä ja siten syntymää, toinen syksyä eli kuihtumista, kolmas talvea eli kuolemaa, tietenkin asiaan kuuluvine kuvallisuuksineen ja ”runollisine” kielineen (vähän outo sanajärjestys, sidossanojen poisto, mielivaltainen rivitys ”oivaltavien” katkosten toivossa). Hahmottelin jopa salaliittoteoriaa, jossa suuret kustantamot koettavat ohjata runoutta (ja runoilijoita) vähitellen proosallisempaan ja siten myyvempään suuntaan (ja runoilijoita samalla tulevaisuuden prosaisteiksi).

Koska olin nuori ja akateeminen elitisti, ”poikarunoilija”, kuten Markku Soikkeli lanseerasi, vihasin nimeämistä, selkeitä rakenteita, teoksellisuutta, kokoelmallisuutta, vastaantulemista. Päädyin silti – luultavasti kustannustoimittajani Harry Salmenniemen viisauden vuoksi – jakamaan kokoelmani[1] osastoihin, joilla oli vieläpä enemmän tai vähemmän johdattelevia nimiä. Menin niinkin pitkälle, että käsikirjoitusvaiheessa sijoitin tietyt runot alkuun, koska suurelta kustantamolta oppia hakenut, aina posiviitivisesti ajatteleva Harry sanoi, että siten ”kustannustoimittajat jatkavat lukemista.”

Niin Ruumiiden kuin Remorankin kohtaloksi suurissa kustantamoissa jäikin olla liian vaikeaselkoinen, liian epäteoksellinen. Emme toistaiseksi ymmärrä miksi, sillä molemmissa kirjoissa on aivan yhtä perusteltu tai aivan yhtä mielivaltainen rakenne kuin missä hyvänsä 2000-luvun runokokoelmassa, mutta pääosin syy lienee ”uudessa”[2] tavassa käsitellä havaintoa ja kieltä. Teemu Manninen kirjoittaa Nuoren Voiman Runous 2010 -numerossa[3] symbolisesta lauseesta:

2010-luvun runoudessa modernistisen runokuvan voisi korvata hakukonerunouden myötä syntynyt uudenlainen runoilmaisun yksikkö, symbolinen lause. Hakukone ei nyt tarkoita mitään Googlea, vaan toimii pelkkänä abstraktina mallina, kognitiivisen prosessin vertauskuvana. Se tarkoittaa, että runoilija, etsiessään sanottavaa, ei enää etsi mielestään oman mielikuvituksensa synnyttämiä tunteellisia kuvia, vaan todellisuudessa kohtaamiaan, ihmisten välisiä suhteita kuvaavia lauseita.

Määritelmä on niin osuva, etten olisi itse sen muotoilemiseen pystynyt edes unissani. En tiedä missä välissä upposin lauseisiin, mutta niiden kollasia runouteni on kahden ensimmäisen kokoelmani ajan ollut. Teemun esittämä varaus hakukoneista sopii myös, sillä kokoelmissani on yhteensä ehkä kaksi hakukonerunoa, niissäkin hakuja on käytetty vain apuvälineenä. Teen kollaasia lauseista, joita löydän omasta päästäni. Niiden välillä saattaa olla kuukausia, mutta ujutan tai pakotan niitä sopimaan yhteen siten, että syntyy virtaavien ja jatkuvasti leikkaavien kuvien tai lauseiden massoja, jotka itse käsitän tiloina.

Keskeistä tälle on tietenkin se, että jokin tapahtuma tai kokemus x laukaisee jonkin jännitteen, jonka koen inspiroivaksi ja merkittäväksi ja jonka koetan kirjata ylös. Tässä mielessä sekä Ruumiita että Remora ovat pääosin ”inspiraation” luomuksia: en ole koskaan istunut alas ja odottanut, että tulisi runo, vaan ainoastaan passiivisesti kirjannut ylös silloin tällöin, missä tilanteessa hyvänsä. Ruumiita ja Remora eivät ole työhuoneiden tai kirjoitusrutiinien kokoelmia. Uskon näiden yksittäisten ”lausekuvien” täydelliseen, aforisminomaiseen autonomiaan. Sitten alan ketjuttaa niitä.

Yhtenä pyrkimyksenäni on ollut luoda niin paljon viitteitä ja jännitteitä jokaiseen lauseeseen ja jokaiseen leikkaukseen, että syntyisi vaikutelma tuhlailusta; että välissä ei olisi minkäänlaista käyttölausetta, sitä pakollista löysää suvantoa, joka silloittaa tekstin merkityksellisistä huippukohdista toisiin.Tämä tietenkin osoittaa kohti proosaa ja elokuvaa, pois modernismin ylikellotetusta yksittäisten sanojen painoarvosta. En kiellä, koska en ole koskaan pitänyt itseäni erityisen runollisena kirjoittajana. Jonkinlaisina suvantoina voi kokoelmamuodossa käyttää jännitteeltään erilaisia tekstejä. Peruslaadultaan kirjoitukseni tuppaa kuitenkin olemaan virtaavaa lauseiden putkea, minkä vuoksi suvantojen löytäminen voi olla hankalaa. Sen sijaan kirjoitusta voi leikkoa mistä hyvänsä.

Remoraan tullessa kieli alkoi saada enemmän painoarvoa, samoin yksittäiset teksit. Halusin suurempia huoneita. Tekstien massa kasvoi, niille annettiin nimiä (jos kohta hyvin abstrakteja, kuin lapsille: tämän verran kammoan edelleen lukijan ohjailemista). Remorassakin on osastojako, enemmän tai vähemmän keskinäisiä hengenheimolaistekstejä yhteensitova, mutta myös aiempaa enemmän lukemista rytmittävä.

Toinen muutos on kielessä. Ruumiita oli kenties surrealistinen tai jopa kielikoululainen, mutta pohjimmiltaan se ei hirveästi vinoutttanut tai rikkonut lauseen perustasoa, vaan efektit syntyivät lauseiden törmäyksistä. Näin myös Remorassa, mutta nyt myös kieli alkaa ajoittain liueta ja hajota, minkä lisäksi myös tyylivaihtelua on enemmän. Miellän tämän (kenties hieman turhankin helposti) oireeksi kokoelman tematiikasta[4]; Remora on analyysini estetisoidusta pornosta[5], joka on (kenties, tämä on vain työhypoteesini ja dystopiani) muuttanut jotain havainnossamme, tunteissamme, rakkaudessamme ja halussamme. Jos Ruumiita oli teos televisiota ja elokuvia katselevasta, kohti digitaalista astelevasta modernista (ja vielä kovin puhtoisesta) mielestä, on Remoran mieli jo sulanut tietoverkon ritilöillä ulostepornon kaasuissa. Klassikoita lukien, mielialalääkkeitä nappaillen, pelikonsoleita pelaillen, toista (tai omaa) sukupuoltaan pilkkoen ja silti tai juuri siksi kylmän hirviön kuorensa alla toivoa hakien.

Kenties ylitulkitsen omia tarkoitusperiäni, sillä minulle on kerrottu Remoran olevan myös kaunis, ajoittain jopa rauhallinen tai eteerinen. Muistan[6] jotain tuollaista itsekin, mistä kertoo jo se, että vaihdoin jossain välissä kokoelman nimen. Metaikinä olisi ollut liian rähmällään kohti avantgardea, itsetietoisuutta ja kielipelailua. Sellaiseksi en teostani laske, sellainen kokoelma ei ollut tarkoitukseni.


[1] Ja ylipäänsä tekemään kokoelman!

[2] Lainausmerkit siksi, että minun multimediasukupolvelleni tämä tapa on jo äidinmaidossa.

[3] Joka julkaistaneen, luojan suodessa, kuukauden sisällä.

[4] No hyvä on, kysyttäessä luultavasti vastaisin, että teemoja on useita ja yksikään niistä ei ole ollut kirjoitusprosessin aikana niin tietoinen kuin mitä tässä annan ymmärtää.

[5] Ja sellaisenaan oire siitä.

[6] Sillä oli aika, jolloin en ollut vielä liian pitkän kustantamopyörittelyn, oikolukuhelvetin ja unohduksen vuoksi täysin sokea sille, miltä kokoelmaani todella tuntuu lukea.

Mainokset
No comments yet

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: