Skip to content

Kiihko

maaliskuu 18, 2011

Olin pitkään halunnut nähdä Hitchcockin Frenzyn, joten TV2 näytti sen tänään (tai eilen, riippuen siitä miten pilkkoo päivänsä). Tällaiset asiat yleensä järjestyvät. Olen kirjoittanut tästä joskus ennenkin. Jos haluan jonkin tietyn kirjan, se hyvin usein ponnahtaa alennuslaarista tai poistokärrystä käteeni. Jos jonkin elokuvan, se luultavasti näytetään tai sen katsomiseen siunaantuu jokin toinen tilaisuus. Kunhan en tee liian aktiivisesti töitä asian eteen, esimerkiksi varta vasten tilaa kirjaa ulkomailta tai ajattele sitä jatkuvasti. Tulee olla hajamielinen, sillä tähän illuusio juuri perustuu. Lopulta asiasta kiinnostunut tajunta vetää teokset puoleensa kuin eläinempaatti koiria; lopulta ne tulevat nuuhkimaan kättä häntäänsä heiluttaen.

Loogisempi sanoisi, että kiinnostusten kentän ollessa tarpeeksi pieni haluttu hyödyke tulee suurella todennäköisyydellä ennemmin tai myöhemmin ulottuville, sillä maut ja mieltymykset tuppaavat olemaan keskenään enemmän tai vähemmän samankaltaisia; jos minä haluan jotain, sitä haluaa myös hyvin moni muu, sillä vaikka haluaisinkin olla ainutlaatuinen, en hyödykemielessä sitä ole. Muodostuu kaltaisteni (tai tarpeeksi kanssani rajapintoja jakavien) kuluttajien joukkoja ja lopulta kiertoradat osuvat yhteen.

Frenzy on aivan turhaan ”unohdettu” Hitchcock, sillä se pärjää aivan hyvin mille hyvänsä jännärille, vaikka löysiä läskinpalasia onkin siellä täällä. Toisaalta olen muutenkin kiinnostuneempi loppupään (post-Psycho) Hitchcockista; ne eivät ole niin suvereeneja vaan pikemminkin klenkkaavia, pehmeät 40-50-luvut ovat sulaneet pois ja kulta-aikaa krapuloiva 60-luku etsii itseään outoine väreineen ja tunnelmineen. Frenzy on jo 70-luvun alkua, Michael Powellin loistava Peeping Tom ilmestyi 12 vuotta aiemmin.  Enemmän tai vähemmän kummallisesti Frenzy tuntuu Peeping Tom -lainalta siinä missä Peeping Tom tuntui Hitchcock-viitteeltä. 12 vuotta vanhemman Anna Masseyn rooli Frenzyssä ei voi tuntua kuin Peeping Tomin uudelleenkirjoittamiselta. Aikakin on jo vääjäämättä eri: tällä kertaa (edelleen) lapsenkasvoinen ja sympaattinen Massey todella vilauttaa paljastaa pintaa, tällä kertaa sarjamurhaaja todella ottaa hänet sadistisesti hengiltä.

Varsinaisesti murhaa ei kuitenkaan näytetä, sillä vastaava murha (uhrit kuristetaan solmiolla) on näytetty elokuvassa jo aiemmin, hyvinkin graafisesti. Kamera voi tyytyä saattamaan murhaajan ja Masseyn yläkertaan murhaajan asunnon ovelle. Heidän astuessa sisään kamera kuitenkin astuu taaksepäin ja lähtee perääntymään hiljaista käytävää pitkin pullahtaen lopulta ulos meluisan kadun vilskeeseen. Kenties jonkinlainen inversio Zizekin painajaisesta, jossa paska tuleekin pöntöstä ja putkistoista ylös ja esiin, sen sijaan että katoaisi syvyyksiin kuin taikaiskusta; Frenzyssä murha kyllä katoaa syvyyksiin, mutta katsoja vedetään sen keskestä pois kuin lapamato suolesta. Ele on kunnioittava, mutta samalla hyvin kauhistuttava.

Toinen loistava kohtaus (tai ehkä pikemminkin jakso) on perunakuormaepisodi, joka on jo itsessään pieni tarina: murhaaja raahaa yön pimeydessä ruumiin perunasäkissä perunarekkaan, mutta asunnolleen palatessaan huomaakin, että hänen nimikirjaimin koristeltu rintaneulansa (MacGuffin) on unohtunut säkkiin. Murhaaja hiipii takaisin lavalle, mutta tietenkin juuri silloin rekan kuljettaja palaa ja auto lähtee liikkeelle. Seuraa hankalaa puurtamista, kun murhaaja ensin ahtaassa ja multaisessa tilassa (perunoita unohtamatta) avaa säkin solmun, kaivaa sitten uhrin perunoiden keskeltä esiin (ensin tulevat näkyviin varpaat, sitten nilkat, sääret jne), murtaa yksitellen kuolonkankeudesta nyrkkiin puristuneet sormet auki ja saa lopulta vainajan otteesta rintaneulansa takaisin. Enää pitää odottaa että auto pysähtyy, päästä autosta ulos ja odottaa, että auto jatkaa matkaansa. Hyvin, hyvin intensiivinen kohtaus. Pienen tilan hankaluus välittyy mahtavasti, eikä vähiten vierivien ja kolisevien, epäsymmetristen perunoiden vuoksi.

Tärkeintä on kuitenkin se, miten katsojan sympatia on väkisinkin murhaajan puolella, vaikka tämä on ällöttäväksi kuvattu nilkki ja impotentti naistenvihaaja, ei edes antisankari. Miksi sitten? Koska toiminta on niin vääjäämätöntä, koska elokuvan kieli kuljettaa tapahtumia  niin suvereenisti. Katsoja voi vain jännittyä, seurata hypnotisoituna, moraalin ulkopuolella.

Advertisements
3 kommenttia leave one →
  1. maaliskuu 18, 2011 1:28 pm

    Todella hieno analyysi Frenzystä! Katsoin saman elokuvan ja kirjoitin huomattavasti vaatimattomamman tekstin siitä omaan blogiini Villa Derrickeriaan.

    • maaliskuu 18, 2011 3:30 pm

      Kiitos vain!

      Tuo Hitchin myöhempien elokuvien ”ällöttävyys”, jota sivuat omassakin tekstissäsi on jännä juttu; toisia se ellottaa, toisia se innostaa. Siitä voisi kirjoittaa varmasti enemmänkin. Osiltaan se varmasti liittyy mustavalkoelokuvan ja värielokuvan vastakkainasetteluihin ja toisaalta ajan hengen murroksiin (juuri tuo mainitsemasi vanhan legendan ajan hengessä ”mukana pysyttely”).

Trackbacks

  1. Sananen jokaisesta vuonna 2011 katsomastani elokuvasta, osa 6 « Alussa oli sana

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: