Skip to content

Kehytys

helmikuu 28, 2011

Viime aikoina olen alkanut uneksia esseeromaanista, eli teoksesta ilman juonta ja henkilöitä ja toisaalta ilman turhan selkeitä rajoja (”tässä on essee, tässä toinen jonka aihe on toinen”). Rajat tietenkin syntyvät väkisin, koska havainto toimii siten, lukija halua olettaa jotain. Kaltaiselleni mielelle ei tunnu olevan muuta vaihtoehtoa kirjoittaa suoraa tekstiä; fileeraava subjekti on liian kaikkivoipa, eikä se hotki ja pasko kuin sika, vaan silmäilee tehdessään samalla viittätoista muuta asiaa.

Tällaiset haihattelut ja varovaiset mielihalut johtavat siihen, että havaintoni alkaa työntää entistäkin uutterammin pinnalle ”esseemäiseen” eetokseen istuvia lankoja. Sinne missä yhteyksiä ei ole ne luodaan.

Olen lueskellut Jukka Laajarinteen Kehys-teosta, joka on jotain novellikokoelman ja romaanin väliltä; kirjastossa sen hyllyluokitus oli novellit. Minä luen sitä kuitenkin esseeromaanina, koska sellaiset ovat tarkoitusperäni.

Keskeistä Laajarinteen kirjalle on kertojan liikkuminen viestikapulan tavoin: kirja alkaa yksinhuoltajaisän arjen tilityksellä, isä katsoo kung-fu -elokuvaa, jolloin kirja muuttuu kohtauskäsikirjoitukseksi, kung-fu -maisemista siirrytään jonkin aasinsillan kautta itsetyydytykseen, itsetyydytyksestä tietokoneen ruudulla ähkivään pornotähteen, pornotähdestä lehtilööpin kautta avaruusolioiden kidnappaaman tajuntaan jne. Tarinat siis jäävät kesken (tai: loppuvat nopeasti), ilmeisenä viitepisteenä mieleen tulee Italo Calvinon romaani Jos talviyönä matkamies, jossa hyvään alkuun päässeet kertomukset joudutaan aina lopettamaan kesken.

Kehyksessä vaikutelma ei ole kuitenkaan slapstickinomainen turhautuminen (kuin Buñuelin porvarit, jotka eivät koskaan pääse syömään illallistaan), vaan kiinnostunut ja moninainen. Luen kirjaa kuin sisällysluetteloa tai jonkin pitkäaikaisen blogin luurankoa, sillä vaikkapa Käymälän kymmeniä tuhansia liuskoja vetävään universumiin verrattuna Kehys on lyhyt populaarijohdatus. Koska ajattelu ja jopa pyrkimys analyysiin (jota teos sisältää keskimääräiseen suomiproosaan verrattuna varsin paljon) jätetään vähäiseksi ja auki, tulee huomio kiinnityneeksi lähinnä tyylivaihdoksiin ja siihen, motivoivatko jotkin ”kokeelliset” piirteet itsensä vai eivät; kohtauskäsikirjoitus, akateeminen essee alaviitteineen jne.

Sillä kun siirrytään kohti esseehdintää hahmojen ja tapahtumien kustannuksella, tulee dynamiikan vaihtelun tapahtua kielessä, tyylissä ja sen esittämissä ajatusten prosesseissa. Henkilöhahmot saattavat olla tällaisessa prosessissa jopa turhia, vaikka Laajarinteen kirjassa he/ne vaatehenkarin roolinsa ihan mukavasti kantavatkin. Mutta silti: miten alle 200 sivua voisi riittää edes lähimain mihinkään rajuun repeämään tai havahtumiseen? Voiko kaikkea kommentoimaan pyrkivä esseefiktion muoto olla kuulasta ja pelkistettyä? Nostan jälleen kerran pöydälle The Infinite Jestin. Yli 1000 suurta sivua pienellä fontilla vaativat kuukausien perehtymisen, syvällisen suhteen muodostamisen. En haluaisi lukea kaikkea kuin blogien ohessa.

Teoksesta on näemmä kirjoittanut ja pitänyt kehystämisen kautta myös Tommi Melender.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: