Skip to content

Vuoden 2010 kirjat: proosa ja tieto osa 2

tammikuu 14, 2011

Samuel R. Delany: Nova

-Sujuvaa scifiä, ilmeisesti kepeämmästä päästä Delanya tämäkin. Useita kysymyksiä, mutta mieleen jäi päällimmäisenä pohdinta kirjallisuuden merkityksestä intergalaktisessa sivilisaatiossa, tuhansien vuosien päästä, kun paperikirjat ovat lähinnä muutamien historiafriikkien kiinnostuksen kohde ja yleinen havaintokulttuuri on muuttunut niin paljon, että paperikirjat vaikuttavat ihmisistä mielettömiltä jäänteiltä.

Tao Lin: Eeeee Eee Eeee

Uuden jenkkihipstersukupolven ongelmalapsi, jonka ongelmallisuus tuntuu johtuvan lähinnä siitä, ettei lehdistö osaa päättää onko hän uskomattoman ärsytävä linssilude ja erikoisuuden tavoittelija, vaiko oikeasti nerokas nuori kirjailija. Mahdollisesti jotain siltä väliltä.

Tao kuuluu Sam Pinkin, Daniel Baileyn ja kumppaneiden kanssa suunnilleen itseni ikäisten nuorten jenkkikirjoittajien liikehdintään, jota leimaa kiehtova reaktionopeus, ilmaisun helppous ja ironian kanssa kilpaileminen. Pidän heitä vertaisryhmänäni, jonka toimia seuraan silloin tällöin. Hivenen hassusti tämä ei välttämättä tarkoita sitä, että pitäisin aina heidän kirjoituksistaan erityisen paljon, mutta tietty energia on jotenkin samanlainen. Kysymyksenasettelua: mitä kaikkea sillä voi tehdä ja toimiiko se?

Linin kirja tuntuu autistin kirjoittamalta: lähinnä päälauseita, hyvin vähän kuvailua, arkitapahtumista mennään absurdiin silmää räpäyttämättä. Siinä on naiiviuden ja huonouden estetiikan kautta epäilemättä jotain hyvin samaa kuin flarffissa. Pop-arkista. Vähän kuin lukisi twitteriä ja selaisi tumblria. Joistain leikkauksista nautin, mutta yleisfiilis ehkä vähän valju ja turhankin helppo. Ehkä siksikin lukisin mieluusti muutkin Linin kirjat.

Jeff Noon: Needle in the Groove

-Tartuin Noonin kirjaan lähinnä rakennekikan vuoksi: pisteiden ja pilkkujen sijasta se on välimerkitetty vinoviivoin. Tällä haetaan kaltaisuutta laululyriikoihin (tietysti myös runojen säejakoon), sillä päähenkilö on basisti, joka kertaa erään bändinsä tarinan, kuin jonkin huumeisen unen tai rock-kappaleen (toki kyseessä on myös ex-narkkari). Ihan hyvä ajatus ja toimiikin sujuvasti. Harmi vain, että kirjan substanssi on muuten kovin vähissä, joten yleisfiilikseltään kirja jää vähän kuriositeetiksi. Mukana myös pieni scifiviba: muusikot pystyvät tallentamaan musiikkinsa nestemäisessä muodossa pieneen palloon, jota ravistamalla syntyy loputtomasti uudenlaisia sovituksia.

Kari Hotakainen: Ihmisen osa

Hotakaisesta kirjoitin lukupäiväkirjan. Kolmessa osassa. En voi ymmärtää miksi teen näitä juttuja ilmaiseksi. 1, 2 ja 3.

Panu Rajala: Lasinkirkas, hullunrohkea. Aila Meriluodon elämästä ja runoudesta

Heh. Vetävästi kirjoitettu ja kepeä, missään vaiheessa ei jää epäselväksi kenen puolella kirjoittajan sympatiat ovat. Kiinnostavin (tuskin kovin yllättäen) Meriluodon uran ensimmäisten vaiheiden ajoilta, eli Lasimaalauksen, Lauri Viidan, V.A. Koskenniemen, modernismin tulon, 60-luvun yhteiskunnallisuuden. 1970-80-luvut olivatkin sitten suomilyriikan autiomaata.

Dashiell Hammett: The Maltese Falcon, The Thin Man, The Glass Key

-Perkutan timmiä ja sulavaa kamaa, Hammettin kovista munista löytää hyvin vähän puhaltelun aihetta. Kyllähän tämä perusnoir on Hollywood-lapselle sen verran arkaaista kamaa, että kodikkuus on taattua. Suurimman vaikutuksen teki The Glass Key, jonka hahmoista jokainen oli tavalla tai toisella korruptoitunut.

Antti Nylén: Halun ja epäluulon esseet

-Nylénistäkin kirjoitin jotain jo aiemmin.

Michael Chabon: The Final Solution

-Kertojaneron lyhyt väliteos, jossa kovin Sherlock Holmesin oloinen vanhus palaa eläkkeeltään etsimään mykän pojan kadonnutta papukaijaa. Pidin kovasti Chabonin Yiddish Policemen’s Unionista, nasevasti kirjoitetusta noirdekkarista, joka sijoittuu vaihtoehtoisen nykyisyyden Alaskaan. Sinne perustettiin toisen maailmansodan jälkimainingeissa juutalaisten asuttama metropoli Israelin kukistuttua. Lisää Chabonia on hyllyssä odottamassa.

Tom McCarthy: Remainder

-McCarthyn kiehtovasta esikoisesta enemmän täällä.

Vladimir Nabokov: Bend Sinister

-Nabokovin dystopianovelli täytti varsin hyvin vaikkapa kaikki ”postmodernin” romaanin kriteerit jo vuonna 1947. Sanaleikkejä, shakkivertauksia, vaihtoehtoista nykyisyyttä/menneisyyttä, vallan analyysia. Nabokov on kielivirtuoosi, tasapainottelu itsetarkoituksellisuuden rajoilla on kiehtovaa. Vaikka meininki on hyvä, jää ehkä lopulta hieman luurangoksi, olisin mieluusti lukenut paksummakin kirjan tällä premissillä.

William S. Burroughs: Junky

-Burroughsin omaelämäkerrallisessa huumekuvauksessa 50-luvun New Yorkista ei ole sinänsä mitään kovin kiinnostoavaa ja merkillepantavaa.

Atte Oksanen: Äärimmäistä kulttuuria. Extreme-minuuksien historiaa dadaismista Hunter S. Thompsoniin

-Kiinnostava läpileikkaus, otsikko kertoo mistä. Turhan kevyt minun makuuni tämäkin, mutta sellaisia ne johdatukset ovat.

Kalevi Seilonen: Metsäroisto

-Luin Metsäröistön näköjään myös vuonna 2009. Mainio pieni kirja edelleen, jonka kerronnan rekisteri hämmentää. Onko se pikareskiparodia? Vittuilua Linkolalle? Poliittinen allegoria? Pilvessä kirjoitettu hassuttelu? Tietenkin kaikkea näitä, mutta minua kiinnostaisi tietää Seilosen oma näkemys asiasta. Eetoksessa on jotain niin omituista, en pysty lainkaan sanomaan mitä tekstin takana on intentiotasolla. Kenties kokeellisuus yhdistettynä näin puhtaaseen ”suomalaisuuteen” on vain liian outo pallo minulle, liian toisesta ajasta.

Markku Eskelinen: Nonstop

-Eskelisen otosrihmasto on ”ihan ok”, mutta nykyrunous on ammentanut käyttöönsä jo aikapäiviä sitten kaiken mitä sillä on tarjottavanaan. Toveri-Salmenniemi perusteli Nonstopin hyvyyttä sillä, että se on niin huonoa kieltä. Eli vieraannuttaminen tarkoituksellisen klenkkaavan ja pateettisen kielen kautta. Kaikki riemu tästä on joka tapauksessa kaukana.

David Mitchell: The Thousand Autumns of Jacob de Zoet

Hieno kirja. Lisää täällä.

William H. Gass: In the Heart of the Heart of the Country

-Mahtava teosnimi. Postmodernismin kaanonia, novellikokoelman tekstit vaihtelevat hienosta hyvän kautta tylsään (en itse asiassa jaksanut edes lukea niminovellia kokonaan). Pidin todella paljon kokoelman ensimmäisestä novellista ”The Pedersen Kid”, jonka luettuani minulla oli koko päivän metafyysisesti hyvin kylmä. Vastaavaa reaktiota en ole kokenut kirjan äärellä vuosiin. Pakkosivistyksen ja postmodernismi-patologiani vuoksi aion lukea muutakin Gassia, vaikka uskon ”kokeellisen” proosailmaisun painopisteiden olevan jo muualla. 

Warren Ellis: Crooked Little Vein

-Sarjakuvakäsikirjoittajamaestron moderni noirdekkari, jonka kantavana ajatuksena tuntuu olevan kuljettaa lukijaa toinen toistaan ällöttävämmästä ja päättömämmästä kohtauksesta toiseen. Homobaarin asiakkaat esimerkiksi lupaavat antaa päähenkilölle tietoja, jos he saavat pumpata tämän pallit täyteen suolavettä. Ja niin edelleen. Kieltämättä hauskin tänä vuonna lukemani kirja.

Don DeLillo: Point Omega

-DeLillon uusin ei ole pettymys, koska en odottanut siltä mitään, eikä sen saama vastaanotto ole ollut hääviä. Edellienn kirja Falling Man (suom. Putoava mies) oli tylsä. Toisaalta sitä edeltävästä Cosmopoliksesta pidin kovasti, vaikka sitä keskimäärin kaikki muut tuntuvat inhoavan. Joka tapauksessa DeLillon taso tuntuisi olevan laskusuhdanteessa. Point Omega on lyhyt ja seesteinen, totuttua DeLilloa, kierrätystä. Autiomaan valon ja tyhjyyden hulluuteen vetäytynyt, yli 70-vuotias keskushenkilö tuntuu kovasti omakuvalta, maailmaa ja todellisuutta jo hieman pakenevalta.

Leena Parkkinen: Sinun jälkeesi, Max

-Kaksosten taivalluksesta kirjoitin jo aiemmin.

Charles Bernstein: Runouden puolustus

-Neljä vuotta sai Bernstein hyllyssäni maata, kunnes graduani varten luin pitkän absorptiota ja keinotekoisuutta käsittelevän esseen ja sitten samaan syssyyn koko kirjan. Lähtökohta runoudesta koelaboratioriona (tai edes leikkinä) ei ole enää viime vuosina erityisemmin kiinnostanut minua, enkä jaksanut lukea runokäännöksiä kovinkaan tarkasti (niitä olisi hyllyssä alkukielelläkin aimo kasa). Absorptio-essee on silti kiinnostava ja olen monista asioista samaa mieltä. Olli-Pekka tosin muistuttaa aina Bernsteinin yhteydessä kokemuksen käsittelyn puutteesta, jopa kieltämisestä. Vinha perä siinäkin. Jotain akateemista ja ulkoa opeteltua B:ssä muutenkin on. Liian taitavaa ja itsetietoista. Teoriaa kirjoitettuna runoksi. Parhaimmillaan toki varsin hyväksi runoudeksi.  

Nathalie Sarraute: Tropismeja

-Kariston Helmisarjan kirjat ovat esineinä hyvin kauniita, mutta tämä Sarraute on silti kalseaa ja tylsää, yhdentekevää hymistelyä. Vähän kuin vedellä laimennettua ja lyhennettyä Marja-Liisa Vartiota (pikkuporvariston kritiikki) uuden romaanin vaikutteilla silattuna. Kääntäjä Leena Kirstinän kontekstualisoiva esipuhe on toki kiinnostava, mutta itse kirjan kieltä en siedä.

Veronica Forrest-Thomson: Poetic Artifice

-Gradutarpeisiin, myös Bernstein nohjaa vahvasti keinotekoisuus-esseessään Forrest-Thomsonin tutkimukseen. Paikoin inspiroiva, paikoin obskyyri (lue: liian käytännön teoreettinen) muistutus runouden keinotekoisuudesta ja siitä, miten runoutta tulisi lukea, jotta sen omin ilmaisutapa pääsisi esille. Forrest-Thomson esittää kuvakompleksi-apparaatin (image-complex), jonka hän katsoo kuvastavan sitä tapaa, jolla me (toivon mukaan) luemme ja käsittelemme runoutta, sen liikettä ”todellisuuden” ja ”keinotekoisuuden”, rytmin ja kuvien välillä. 

Steven Erikson: Memories of Ice. Volume Three of the Malazan Book of the Fallen

-Eskapismifantasiaa par ecxellence. Kymmeniä ellei satoja henkilöhahmoja, jumaluuksia, rotuja ja kansallisuuksia, jotka heittävät iloisesti häränpyllyä ja juonittelevat. Eriksonilla on omalaatuinen, monia asioita tarkoituksellisesti hämäräksi jättävä tyyli rakentaa maailman. Todella hyvä kirjoittaja ja tarinankuljettaja, vaikka matskua ja toisaalta kielellistä runsautta on sen verran paljon, ettei mistään Stephen King -luokan imusta ole kyse. Mutta itse mythos imee ja vie totaalisesti mukanaan kaltaiseni fantasiamaailmojen fanipojan. Tätä nannaa on vielä seitsemän kirjan verran jäljellä, sivuja lienee lähemmäs tuhat jokaisessa.

Arto Salminen: Paskateoria

Paskistuksesta enemmän täällä. Arto Salmisen muusta tuotannosta täällä.

 

Mainokset
No comments yet

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: