Skip to content

Vuoden 2010 kirjat: proosa ja tieto osa 1

tammikuu 4, 2011

Ja tässä kirjat. Näitä on sen verran vähemmän, että sanon sanasen jokaisesta, jos keksin jotain. Toisaalta näitä on kuitenkin sen verran paljon, että osissa tulee. Ensimmäisessä paketissa proosan ja tietokirjallisuuden eka puolisko.

 

Markku Eskelinen: Digitaalinen avaruus

-Peruslukemistoa, jonka relevanttiuden tarkistan muutaman vuoden välein. Kummasti niin Jälkisanat kuin Digitaalinen avaruuskin pitävät kutinsa edelleen, vaikka jälkimmäisessä onkin liikaa ergodisia painotuksia minun makuuni; jos haluan jotain muuta kuin paperille painettua kirjallisuutta, pelaan pelejä tai surffaan nettiä.

J.M. Coetzee: Slow Man

-Olen lukenut kaksi Coetzeeta, tämän ja Disgracen. Jälkimmäinen on loistava, tämäkin ihan ok. Vähän laahaa ja polkee ajoittain paikallaan, mutta C:n kirjojen rakenteessa ja simppeliydessä on jotain vaikuttavaa.

Jaakko Yli-Juonikas: Uudet uhkakuvat

-Mainio suomalainen tekijä, joka tuntuu lähes yksin pitävän joitain nykykertojallisia tendenssejä kotimaisessa proosassa yllä. Lähinnä reikäpäisyyttä, selittelemättömyyttä ja nopeutta. Alkuihastuksen jälkeen fiilis hieman laantui, sillä Uudet uhkakuvat on lopulta kuitenkin ”vain” nopeaa ja hauskaa luettavaa. En toisaalta tiedä, pitääkö lyhytproosalta mitään muuta vaatiakaan, sillä fiiliksen laantuessa myös kirja oli reilusti yli puolivälin. En ole lukenut Yli-Juonikkaan romaaneja, joten en osaa sanoa kestääkö tämä ”metodi” pidemmän rakenteen. Joka tapauksessa Yli-Juonikas tuntui jonkinlaiselta sielunveljeltä, mikä on aina proosapuolella harvinaista. Se fiilis, että ”tämä tyyppi ymmärtää minua”. Kirjaa on muuten saanut erinäisistä alelaareista muutamien eurojen hintaan, kannattaa ehdottomasti tsekata jos osuu silmiin.

Philippe Sollers: Writing and the Experience of Limits

-Näitä 1900-luvun ranskisrönsyilyn pioneereja, en muista luinko tätä lopulta kokonaan. Muistan diggailleeni touhusta paikoin, paikoin relevanssius minun kokemuksessani oli hakusessa. Se lienee kaikkien filosofis/kirjallisuus/yhteiskuntatieteellisten esseekokoelmien piirre.

Alan Weisman: Maailma ilman meitä

-Weismanista lienen kirjoitellut aiemminkin, pääosin masennusta ja epätoivoa aiheuttava, kovasti palkittu ympäristökatsaus, joka toimii samalla kelpona scifinä. En ole varma halusinko tietää, että muovi on nykyään pienempää kuin hiekka ja sitä on juomavedessä. Sarjassamme ”viihdyttävästi kirjoitettua populaaritietokirjallisuutta Jenkeistä”.

Pierre Klossowski: Roberte, tänä iltana

Pidin Klossowskin pienestä kirjasta paljonkin, vaikken muista siitä enää yhtään mitään. Tietynlainen, vähän enemmän aivotyötä ja abstrahointia vaativa ajattelu pakenee aivoistani aina saman tien. Sama jonkun Wittgensteinin kohdalla. Joko olen erittäin huono filosofi tai sitten tietyn pisteen ylitettyään ajattelu ei voi olla kuin hetkellistä ja pakenevaa, jotain josta ei voi uuttaa mitään ulos.

Johanna Oksala & Laura Werner [toim.]: Feministinen filosofia

-Naistutkimuksen tenttikirjoja. Näpsäkkä peruskatsaus, jonka kautta kiinnostuin Mary Douglasin puhtauskirjoituksista.

Sara Ahmed: Differences that Matter

-Tenttikirja tämäkin, aluksi tylsältä vaikuttava mutta lopulta aika tukevakin analyysi postmodernien teorioiden käyttökelpoisuudesta feminismille.

Samuel R. Delany: The Jewels of Aptor

-Scifi- ja yleisneron ensimmäinen kirja on vähän hömelöhköä fantasiaa. Ihan perusjepa.

David Mitchell: Black Swan Green

Parhaita nuoria prosaisteja, Cloud Atlas – Black Swan Green – The Thousand Autumns of Jacob de Zoet on hengästyttävän hyvä trio. Suvereeni tyylitaituri, viihdyttävä ja koskettava, ajoittain kokeellinenkin. Kikkailevaa ja tyyliä jatkuvasti vaihtelevaa Cloud Atlasta on pidetty (sinänsä aivan syystä) kruununa, mutta minä itse asiassa viihdyin tämän episodimaisen bildungsromanin parissa vielä sitäkin paremmin. Sammakko pitää toivoa yllä ja on julkaissut suomeksi nimellä Pilvikartasto ja Black Swan Green.

Alessandro Baricco: Silkki

-Pieni ja elegantti, hieman tylsästi alkava mutta loppua kohden yltyvä romaani menneiden vuosisatojen silkkitoukkakauppiaan toivottomasta rakkaudesta. Kuvaukseni kuulosti naistenlehden kirjoitukselta, mikä on upeaa.

Steven Erikson: Deadhouse Gates

-Eriksonin loistavan Malazan-fantasiasaagan toinen osa. Tästä ei eskapismi kovin paljon parane. Hillitön määrä henkilöhahmoja, jumaluuksia, taikuuden lajeja, kansoja, rotuja, mutta ennen kaikkea Erikson on varsin hyvä kirjoittaja. Paljon asioita jätetään myös hämäriksi, mikä on juuri oikealla tavalla kutkuttavaa.

Oscar Wilde: Teleny

-Wilden estoton ja homoseksuelli rietastelu on varsin maukasta matskua, luin siitä useita pätkiä ääneen pahaa aavistamattomille statisteille; naiskentelukohtaukset ovat parhaillaan mehukkaita. Hölmönä anekdoottina muistan junassa ollessani peitelleeni suomennoksen hirvittävän kitschahtavaa pehmopornokantta, sillä en jostain syystä halunnut ambivalenttia karmaa vieressäni istuvalta vanhemmalta herrasmieheltä.

Volter Kilpi: Alastalon salissa

Kilven loistavasta metodiromaanista olen varmaan kirjoittanut jo aiemmin. Perinpohjainen ja suvereeni kielen hallinta tuntuu Kalevalamitan veroiselta sanamagialta ja jatkuessaan tuhannen sivun verran herättää minussa epäuskoista ihailua. Varsinkin kun siinä sivussa tullaan luoneeksi varsin kiitettävä vuosisadan alun ajan- ja mielenkuva. Tällaista ei tulla enää suomiproosan puolella näkemään, mikä tekee kirjasta reliikinomaisen, vähän kuin pyramidit. Samalla ja sen tähden sitä on hieman mieletöntä käyttää verrokkina yhtään mihinkään. Kysymys ei ole edes sokeasta ylistyksestä, ainoastaan siitä, että säännöt ovat sittemmin muuttuneet liiaksi.

Duncan Pritchard: What is This Thing Called Knowledge? &

Brian Garrett: What is This Thing Called Metaphysics?

Kaameita, tylsiä, konservatiivisia ja fasistisia tenttikirjoja, jotka kelaavat vain metafysiikan kuivaa jenkki/brittipuolta loputtomine nimiluetteloineen. Ainakin pääsin vihdoin metafysiikka ja tietoteoria -kurssin lävitse, joka on siis filosofian appron kamaa. Ei siinä mennytkään kuin 7 vuotta ja ehkä 4 kesken jätettyä tai reputettua yritystä. Valehtelematta tylsin ja mielipuolisin yliopistossa käymäni kurssi, jota suorittaessani mantrasin ”antaisin vasemman kivekseni edes yhdestä Heidegger-maininnasta”.

Marjo Heiskanen: Idiootin valinta

-Esikoiskirjailijaseminaarissa tapaamieni hienojen ihmisten kirjoja on hankala arvottaa objektiivisesti, koska Pentinkulmilla viettämäni mukava aika sekoittuu niihin päässäni. Marjon kirjaa lukiessani muistan olleeni yllättynyt siitä, miten uskottavan (jos henkilöhahmoilta ”uskottavuutta” halutaan) teini-ikäisen nettikäyttäjän hän oli pystynyt luomaan.

Shohei Ooka: Tulia tasangolla

-Perhanan raadollista ja toisaalta yksinkertaista ja kaunista sotakuvausta japanilaisesta sotilaasta, joka tautien ja nälän riivaamana harhailee Filippiinien metsissä. Mm. kannibalismia sivutaan. Veijo Meri kirjoitti joskus, että tämä on paras sotaromaani ikinä. En keksi nyt äkkiseltään syitä lähteä väittämään vastaankaan.

W.G. Sebald: Saturnuksen renkaat

-Sebaldin aiheuttamasta pettymyksestä kirjoitin jo aiemmin jotain. Toisaalta kirja ei täysin huonokaan ollut, sillä tämähän on lopulta ihan sujuvaa vessalukemistoa, jos unohtaa kertojahahmon ja eetoksen ankeuden ja menneisyyden muniin puhaltelun. Pidän metodista (esseetä ja proosaa sekaisin), jotain tuollaista minäkin tekisin jos tekisin.

Leena-Maija Rossi: Heterotehdas

-Naistutkimuksen tenttikirja tämäkin, ei mikään kaikista viihdyttävin lukukokemus, mutta sinänsä aika hyytävää matskua kotimaisesta tv-mainonnasta ja sen luomasta ja ylläpimästä heteronormista & toiseuspelosta.

Johanna Hulkko: Säkeitä Pietarista

-Pentinkulmakavereita Johannakin. Sinänsä sujuvaa ydinperheen hajoamista, joskin muistan vierastaneeni Ahmatova-kehysmotiivia (Ahmatovan elämää rinnastetaan päähenkilön elämään) vähän helppona kikkana. Muutamat episodit sijoittuvat Tsernobylin onnettomuuden päiviin, sen tiimoilta olisin lukenut mieluusti enemmänkin.

Don DeLillo: Mao II

Tämä oli ehkä lempi-DeLilloni silloin joitain vuosia sitten, kun luin lähes kaiken käännetyn D:n (DeLillo on niitä harvoja kirjailijoita, jotka olen tietoisesti lukenut käännettyinä; Bützow on hyvin taitava kääntäjä, pidän hänen käännös-delillo-suomestaan). Luin uudestaan, koska tavalleni tyypillisesti en muistanut siitä enää mitään. Ei Mao huono vieläkään ollut, mutta fokukseni on siirtynyt jo jonnekin muualle. Jossain määrin ajattelen, että DeLillon tuotanto tiivistää hyvin USA:n 60-80-luvut, mutta nykyvuosikymmeniin tarvitaan jo nuorempia kertojia.

Nina Petander: Pläts!

Pentinkulmalaisia. Ninan kirjasta kirjoitin jotain jo kesällä.

Daniel Suarez: Daemon

Suarezin teknotrilleri ei ole kielellisesti hääppöistä, mutta ideat ovat sitäkin parempia. Suarez on it-alan turva-ammattilainen, joten kysymys on hyvinkin ”realistisista” kauhuskenaarioista; kaikki kirjassa olisi toteutettavissa. Tavallaan Suarez on kuin Risto Isomäki, mutta ekokatastrofin ja ilmastomuutoksen sijasta Suarez on huolissaan tietoturvasta ja internetistä. Daemonissa edesmennyt pelimiljardööri jättää jälkeensä avatar-viritelmän, joka valloittaa maailman simppeleillä, tiettyjen parometrien täyttyessä (esim. päivämäärät tai jotkin asiasanat medioissa) käynnistyvillä ohjelmilla, ympäri maailmaa sijoitetuilla servereillä, suunnittelulla ja hirvittävillä raharesursseilla. Eli hömppää, mutta kylmäävää sellaista. Kakkososa Freedom on minulta vielä lukematta.

Anu Koivunen: Isänmaan moninaiset äidinkasvot

Tenttimatskua. Naiskuvan konstruointia ja ylläpitämistä kotimaisessa sotienaikaisessa elokuvassa.

Suzanna Danuta Walters: Material Girls: Making Sense of Feminist Cultural Theory

Samaa, mutta usalaisessa pop-kulttuurissa.

Teemu Kaskinen: Sinulle, yö

Pentinkulmalainen. Kaskisesta kirjoitin jo aiemmin.

Helmi Kekkonen: Kotiin

Niin ikään pentinkulmalainen. Taitavasti tehtyä novelli/lyhytproosaharsoa, modernistis-parisuhteellis-eteeristä. Ajattelin kirjaa lukiessani Duras’ta, vaikka en ole koskaan lukenut mitään Duras’ta.

Gaston Bachelard: Tilan poetiikka

Bachelardista jotain täällä ja täällä. Oli tarkoitus kirjoittaa tarkemminkin, mutta sen aika meni jo ohi.

Hakim Bey: TAZ

Jostain syystä ajatukseni lyö tyhjää, kun koetan muistella TAZia. Mikael Bryggerin sujuvasti kääntämän kulttihörpöttimen kiinnostavinta antia olivat muistaakseni Beyn näkemykset taide-elitisteistä ja ”vaihtoehtoisista” älyköistä instituution osasina.

 

Mainokset
3 kommenttia leave one →
  1. Paavo J. permalink
    tammikuu 4, 2011 8:32 pm

    hoo, Pritchard oli Stirlingissä filosofian laitoksella. Mutta brittiopiston filosofia oli niin puuduttavaa, että lopetin kahden vuoden jälkeen ja siirryin pelkkään kirjallisuuteen. Seuraavana lukukautena opiskelinkin heti kursseja nimeltä ”Marxism and Literature” ja ”Existentialism and Literature”.

  2. tammikuu 4, 2011 9:18 pm

    Ei kai Pietarin säkeissä Tshernobylin onnettomuutta ollut, vaan Sosnovy Borin, sen joka on siinä Leningradin lähellä? Nimittäin muistan että sitä uutisoitiin vähän niin kuin maan alta, eikä kukaan varmasti tänäkään päivänä tiedä kuinka paha se onnettomuus oli. Kyse ei ollut ydinlaitoksen sulamisesta niin kuin Tshernobylissä, vaan venttiilien viasta ja radioaktiivisen veden pääsemisestä osin ympäristöön.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: