Paska teoria

Riemukseni huomasin, että olen kirjoittanut jo vuosi sitten jotain varsin sekavaa Arto Salmisen romaanien dialogien rakenteesta, samoin niissä vallitsevasta hierarkiarakenteesta. Varsin luontevalta tuntuva ajatus, sillä ennakkoluuloisesti ajatellen äijäproosan sanailussa luulisi asustavan mistä hyvänsä miesyhteisöstä tutun äijämäisen nokkimisjärjestyksen ja häpäisykulttuurin. Väittäisin että näin ainakin Salmisen tapauksessa ilman muuta on.

Jatkan hieman siitä mihin jäin, sillä luin juuri uudestaan Paskateorian, joka jäi edellisestä paketista ulkopuolelle.

Paskateorian tapauksessa väitän, että sen dialogi perustuu – edellä käsiteltyjen piirteiden lisäksi – jatkuvalle kääntelylle. En tiedä onko tälle olemassa kirjallisuustieteessä jokin trooppi. Itse sanoisin inversio. Jos haluaa hienostella ja keksiä päästään (ja vain vähän Wikipediaa avukseen käyttäen) termeille sisältöjä, tuntuu Norberto R. Keppen psykoanalyyttinen inversioteoria ihan hyvältä verrokilta: ”ihminen kateuden vuoksi (sanajärjestys sic) havaitsee maailmaa nurin päin: esimerkiksi pitää pahaa hyvänä ja hyvää pahana, rakkautta vaarallisena ja sotaa tarpeellisena, todellisuutta epämiellyttävänä ja riistoa edistyksenä.” Salminen tosin käyttää tätä lähinnä retorisena keinona. Hahmojen ”perimmäisistä” eettisistä koodeista on melko vaikea sanoa mitään, sillä henkilöt ovat lähinnä nasevasti puhuvia päitä.

Esimerkki:

-Mä taidan arvata sun asiasi. Sä olet tämän hämäräperäisen kapinaliikkeen takana.

-Minkä kapinan?

-Ei jumalauta…

-Kuka on puhunut kapinasta, kysyi Kaarakainen.

-No tämä Jutikkala. Se esitteli aseitakin.

-Narkkareiden horinoita. Ne on psykoottisia miehiä nämä jutikkalat. Ne on alamaailman torpedoita. Jutut on milloin mitäkin. Kukaan ei niitä kaipaa. Siksi niillä no kauhea himo saada olla Suomen etsityimpiä miehiä.

-Eikö mitään kapinaa tule?

-Se on käynnissä joka päivä. Mutta se toimii ylösalaisin. Rikkaat kapinoi köyhiä vastaan. Nuo konepistoolirunkut ei tiedä siitä mitään. Ne ei tunne kokonaisuutta.

-Kuka tuntee? Sinäkö?

-Minä en tunne eikä kukaan muukaan. Kenellekään ei ole kerrottu.

-Mä en ymmärrä mistä sä puhut, minä sanoin.

-Jos sä jotain ymmärtäisit niin sä et istuisi siinä.

-Missä mä istuisin?

-Tässä, sanoi Kaarakainen.

Kysymys on mahdollisesti myös jonkinlaisesta romaanin läpäisevästä yleisteemasta, jossa totuttu joudutaan kääntämään päälaelleen, jotta kapitalismin ja varainjaon mekanismit toteutuisivat. Mutta kiinnitin piirteeseen huomiota etupäässä retorisena kikkana, joka a) huvituttaa/nasevoittaa dialogia, b) saa lukijan hämilleen (kääntelyn vuoksi) ja epätoivoiseksi (nihilistisen maailmankatsomuksen vuoksi) ja lopulta c) tekee dialogista hyvin epärealistista. Se, että jokainen hahmo on A-luokan näsäviisas tuomiopäivän vittuilija on ainakin minun katsannossani lähes yhtä fantastinen ja keinotekoinen ajatus kuin muotoaan muuttavat lohikäärmejumalat.

Vielä tarkentaakseni sen verran, että olin huomaavinani useassa Paskateorian dialogissa seuraavanlaista rakennetta:  A kysyy B:ltä, että onko niin että X? B vastaa että ei ole. A hämmentyy ja tarkentaa: eikö siis olekaan niin että X? B vastaa että on kyllä, mutta tavalla Y. Rakenne toistetaan oitis. Jne.