Skip to content

Paska teoria

joulukuu 19, 2010

Riemukseni huomasin, että olen kirjoittanut jo vuosi sitten jotain varsin sekavaa Arto Salmisen romaanien dialogien rakenteesta, samoin niissä vallitsevasta hierarkiarakenteesta. Varsin luontevalta tuntuva ajatus, sillä ennakkoluuloisesti ajatellen äijäproosan sanailussa luulisi asustavan mistä hyvänsä miesyhteisöstä tutun äijämäisen nokkimisjärjestyksen ja häpäisykulttuurin. Väittäisin että näin ainakin Salmisen tapauksessa ilman muuta on.

Jatkan hieman siitä mihin jäin, sillä luin juuri uudestaan Paskateorian, joka jäi edellisestä paketista ulkopuolelle.

Paskateorian tapauksessa väitän, että sen dialogi perustuu – edellä käsiteltyjen piirteiden lisäksi – jatkuvalle kääntelylle. En tiedä onko tälle olemassa kirjallisuustieteessä jokin trooppi. Itse sanoisin inversio. Jos haluaa hienostella ja keksiä päästään (ja vain vähän Wikipediaa avukseen käyttäen) termeille sisältöjä, tuntuu Norberto R. Keppen psykoanalyyttinen inversioteoria ihan hyvältä verrokilta: ”ihminen kateuden vuoksi (sanajärjestys sic) havaitsee maailmaa nurin päin: esimerkiksi pitää pahaa hyvänä ja hyvää pahana, rakkautta vaarallisena ja sotaa tarpeellisena, todellisuutta epämiellyttävänä ja riistoa edistyksenä.” Salminen tosin käyttää tätä lähinnä retorisena keinona. Hahmojen ”perimmäisistä” eettisistä koodeista on melko vaikea sanoa mitään, sillä henkilöt ovat lähinnä nasevasti puhuvia päitä.

Esimerkki:

-Mä taidan arvata sun asiasi. Sä olet tämän hämäräperäisen kapinaliikkeen takana.

-Minkä kapinan?

-Ei jumalauta…

-Kuka on puhunut kapinasta, kysyi Kaarakainen.

-No tämä Jutikkala. Se esitteli aseitakin.

-Narkkareiden horinoita. Ne on psykoottisia miehiä nämä jutikkalat. Ne on alamaailman torpedoita. Jutut on milloin mitäkin. Kukaan ei niitä kaipaa. Siksi niillä no kauhea himo saada olla Suomen etsityimpiä miehiä.

-Eikö mitään kapinaa tule?

-Se on käynnissä joka päivä. Mutta se toimii ylösalaisin. Rikkaat kapinoi köyhiä vastaan. Nuo konepistoolirunkut ei tiedä siitä mitään. Ne ei tunne kokonaisuutta.

-Kuka tuntee? Sinäkö?

-Minä en tunne eikä kukaan muukaan. Kenellekään ei ole kerrottu.

-Mä en ymmärrä mistä sä puhut, minä sanoin.

-Jos sä jotain ymmärtäisit niin sä et istuisi siinä.

-Missä mä istuisin?

-Tässä, sanoi Kaarakainen.

Kysymys on mahdollisesti myös jonkinlaisesta romaanin läpäisevästä yleisteemasta, jossa totuttu joudutaan kääntämään päälaelleen, jotta kapitalismin ja varainjaon mekanismit toteutuisivat. Mutta kiinnitin piirteeseen huomiota etupäässä retorisena kikkana, joka a) huvituttaa/nasevoittaa dialogia, b) saa lukijan hämilleen (kääntelyn vuoksi) ja epätoivoiseksi (nihilistisen maailmankatsomuksen vuoksi) ja lopulta c) tekee dialogista hyvin epärealistista. Se, että jokainen hahmo on A-luokan näsäviisas tuomiopäivän vittuilija on ainakin minun katsannossani lähes yhtä fantastinen ja keinotekoinen ajatus kuin muotoaan muuttavat lohikäärmejumalat.

Vielä tarkentaakseni sen verran, että olin huomaavinani useassa Paskateorian dialogissa seuraavanlaista rakennetta:  A kysyy B:ltä, että onko niin että X? B vastaa että ei ole. A hämmentyy ja tarkentaa: eikö siis olekaan niin että X? B vastaa että on kyllä, mutta tavalla Y. Rakenne toistetaan oitis. Jne.

Mainokset
3 kommenttia leave one →
  1. Vesa Haapala permalink
    joulukuu 20, 2010 8:25 pm

    Kiinnostavia pohdintoja Arto S:n romaanin dialogin rakenteesta. Jos innostut enemmänkin pohtimaan ja muutenkin: kannattaa lukea Sari Salinin väitöskirjaa Hullua hurskaampi (2002, SKS) Jorma Korpelan romaaneista. Korpela on yksi suosikkini 1940-1950-lukujen proosassa, ja voisi sanoa, että romaanin rakenteen kannalta Salmisen edeltäjiä (ainakin kotimaisen proosan osalta). Korpelalle on tyypillistä kielen ironinen kahdentuminen ja nk. väite-negaatio-rakenne, joka tarkoittaa sitä, että henkilöhahmojen puhe riistäytyy diskurssin edetessä lähtökohdistaan ja alkaa tuhota itseään ja premissejään askel askelelta, huolimatta niistä korjausliikkeistä, joita hahmot mahdollisesti tekevät. Tässä on tietty (ainakin osin) kysymys sen esittämisestä, miten ideologiat kompuroivat yrittäessään ottaa haltuun maailmaa. Väite-negaation skaala ulottuu ironiasta huumoriin ja sen suhteuttava / ironisoiva voima hahmoista kertojaan saakka.

    Salminen luultavasti vetää juttua vielä askelen pidemmälle, mutta jos tahdot, suosittelen tsekkaamaan sekä Salinia (työhuonekaverini) että Korpelaa.

    • joulukuu 21, 2010 1:51 am

      jepa, juuri joltain tuollaiselta efektiltä se kuulostaa. voisinpa vaikka tsekatakin.

Trackbacks

  1. Vuoden 2010 kirjat: proosa ja tieto osa 2 « Alussa oli sana

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: