Skip to content

Proosanäkemyksistä & impressioita Parkkisen esikoisesta

marraskuu 14, 2010

Tämän takia en voi olla ajattelematta, että kotimainen proosakirjallisuus voi niin huonosti kuin se voi juuri sen takia, ettei siinä ole kielellisesti mitään kiinnostavaa. Suurin osa ilmestyvästä proosasta olisi oikeastaan sama kuvata suoraan elokuvaksi, koska kirjallisuuden poeettisuus ja autonomisuus näyttää muutenkin proosan osalta olevan täysin katoamassa (runoudessa sentään on vielä paljon, paljon mieltä, ja se onkin kotimaisen kirjallisuuden kenties ainoa ilonaihe). Ja jos elokuvan ja kertovan kirjallisuuden välillä jokin kamppailu esja teettisistä tiloista onkin vielä olemassa, kirjallisuus näyttää olevan pahasti alakynnessä. Mitä sitten käännösmahdollisuuksiin tulee, ja niitähän kustannusyhtiöt tuntuvat entisestään ajattelevan, voidaanko – käsi sydämellä – osoittaa yhtäkään kotimaista proosankirjoittajaa, jonka romaanit eivät olisi käännettävissä jollekin toiselle kielelle suhteellisen vaivattomasti?

Santeri tulee sanallistaneeksi monia niistä ajatuksista, joita olen koettanut kanavoida vuosien varrella kotimaisen proosan kritiikissäni, esimerkiksi juuri Oksasen Puhdistuksen kohdalla.

Jos proosa tekee simppelin juonenkuljetuksen huonommin kuin elokuva, jos se tekee sen kielellä, joka ei yllätä eikä ole itsessään jokin tutkimuksen tai laajentuman prosessi, jos proosassa kuvattu todellisuus, aika ja tapahtumat eivät ylitä mitään rajaa, niin minkä ihmeen takia sitä pitäisi a) kirjoittaa, b) julkaista ja c) lukea?

Olen lukenut viime päivinä (ja tästä merkintäni lähtee omille teilleen) Leena Parkkisen Sinun jälkeesi, Max -esikoispalkintoromaania, joka minun näkökulmastani katsoen sentään edes yrittää, nimittäin ihan rehellisin eskapismin keinoin. Tätä ei ole missään nimessä tarkoitettu moitteeksi. Romaanin kehys poikkeaa tarpeeksi kotimaisen proosan keskimäärästä; Parkkisen teos menee täydestä eurooppalaisena lukuromaanina, jossa on eksoottinen aihe ja muutama hieman syvällisempi piste.  Kun romaani sijoittuu viime vuosisadan alkupuolen Eurooppaan (myös Suomeen, mutta päähenkilöt ovat saksalaisia ja venäläinen), kun sen miljöö on sen aikaista boheemia ja sirkusta, kun päähenkilö on siamilaisten kaksosten toinen osapuoli, ollaan jo puitteiden puolesta tarpeeksi lähellä esimerkiksi Peter Hoegia.

Miljöö ja lähtökohdat hankaavat potentiaalisesti kieltä karkeammaksi, sillä ainakaan minä en äkkiseltään osaisi sanoa, miten 1930-luvun siamilainen kaksonen ajattelisi tai puhuisi. Eikä Parkkinen huonosti kirjoita. Tietenkin kovin sujuvasti, mutta myös jatkuvasti eri aistit huomioivasti pelkän visuaalisen kohtauskameran sijaan. Olen toki Parkkisenkin romaanin äärellä hetkittäin tylsistynyt, mutta se johtuu episodirakenteen epätasaisuudesta: kirjan ”nykyhetkeä” (1932) rytmitetään episodeilla kaksosten elämästä, jotka ylettyvät aina lapsuuteen saakka. Tämä tekee romaanin rakenteesta jossain määrin hieman kokoelmallisen, sillä useat episodit ovat hyvin itsenäisiä. Samalla jotkut episodit ovat paljon parempia ja vangitsevampia kuin toiset. Tarkoitus on pyrkiä monivalotukseen ja saada eri aikaköntit resonoimaan keskenään, olettaen että jotain resonoitavaa on.

Tavoilleni epätyypillisesti kaipaan romaaniin selkeämpää ja toimintapitoisempaa juonta kaihoilun ja fiilistelyn sijaan. Tämä siksi, että boheemit siamilaiset kaksoset vaatisi motiivina enemmän repäisyjä skitsofrenian, jaetun ruumiillisuuden ja tajuntojen sekoittumisen suuntaan. Puhumattakaan kielen tai kielten sekoittumisesta. Ehkä hieman epäreilusti en ole kiinnostunut siitä, miten poikkeavat voisivat saavuttaa ”normaalin” tai ”samanlaisen” elämän kuin ”me”, en myöskään eksplikoidusta kaipauksesta, joka ei voi saada täyttymystään, koska se ei tosiaan voi saada täyttymystään.

Mutta parhaimmillaan Parkkisen romaani on tempaava ja miellyttävää kieltä, se tuo mieleen 1900-luvun alkupuolen eurooppalaisen romaanin tai vastaavasti maagisen realismin hahmokuvauksen; kirja on oikeastaan vain kokoelma erilaisia hahmoja, jollain tavoin vääristyneitä (sirkusmiljööstä kun on kysymys): siamilaiset kaksoset, langanlaiha tatuoitu trapetsityttö, luuton ”merenneito” (miesten unelma: pelkkiä pehmeitä reikiä, ei vastustusta), nietzscheläisittäin ylimielinen alligaattoripoika, valtava äidillinen huora Lucia…

Näiden tarinoiden kohdalla kerrontaan ja kieleen tulee lisää särmää ja imua. Kertoja on, siamilaisesta outoudestaan huolimatta, jopa sivustakatsoja tai välittäjä. Tässä mielessä romaania voisi lukea kuin hahmogalleriaa, minkä mahdollistaa myös selkeä jakaminen lukuihin ja alun sisällysluettelo. Lukukokemukseni tuntui muokkautuvan  ajoittain hieman puuduttavaksi kahlaamiseksi, aivan kuin romaanilla ei olisi mitään suuntaa tai kiintopistettä, mutta nämä ajoittaiset saarekkeet oikeuttavat istahtamista kummasti.

Mainokset
5 kommenttia leave one →
  1. marraskuu 14, 2010 8:50 pm

    Tässä on ehkä jotain, mikä mua on hiukan risonut suomalaisessa proosassa jonkin verran. Elokuvallinen kerronta, johon esimerkiksi heitän vaikkapa Marko Leinon (joka tässä kohtaa ei tietenkään yllätä). Sama vaivaa oikeastaan lähestulkoon jokaisessa dekkarissa, joka on tullut luettua.

  2. marraskuu 15, 2010 7:35 am

    Kiits, V.S.. Sukkana sisään. Kun kieli tuetaan liikkeen kuvaan kerronnassa, ollaan jo pöhelikössä. Tapahtuman painottaminen on jo kauan sitten lakannut olemasta kiinnostavaa, olemme nähneet liian monta tyhjänpäiväistä elokuvaa siihen pohjalle.

Trackbacks

  1. Max lähestyy loppuaan « Alussa oli sana
  2. 2010 tilastoina « Alussa oli sana
  3. Vuoden 2010 kirjat: proosa ja tieto osa 2 « Alussa oli sana

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: