Skip to content

Pätkii

marraskuu 7, 2010

Jarkko Tontti sohaisi Parnassokselta mehiläispesää aiheesta runous vs. kommunikaatio.

Henriikka otti kimmokkeen.

Maaria ja Olli-Pekka vastaavat monelta kantilta; olkinukke paikallistetaan, tarkkuutta vaaditaan – niin Derridan käsitteyssä kuin yleensäkin.

Olli-Pekan kiintymys Derridaan nimenomaan runoilijana on liikuttavaa, sillä muunlaista kiintymystä kieltä ja kirjoitusta käsitteleviin filosofeihin minun on kirjoittajana vaikea ymmärtää. Tai siis ei ole, koska lapsuudesta asti erilaisia rooleja vaihdelleena jees-miehenä ymmärrän kyllä liiankin hyvin. Hyväksyminen tai legitimoiminen ovat asia erikseen, sillä vaikka ymmärrän, en ole aina ymmärtäväinen.

Kaikki mikä kirjoitetaan, kaikki kytkennät jotka kirjoitus aktivoi, ovat minulle todellisia ja kommunikoivia. Tarkennan kuvatodellisuuden kautta: esimerkiksi ajan kokeminen elokuvassa on minulle merkittävää ja todellista, asioiminen Stockmannilla ei. Tämä ei johdu siitä, että elokuva olisi kuvaa ja simulakrumia, vaan siitä, että Stockmann on. Silti ei pidä erehtyä luulemaan, että kysymys olisi helposta dialektiikasta. Maailman ja siinä esiintyvien koneiden herkkyydet ovat variaatioiltaan lukemattomat. Tämä on vain kehotus olla tekemättä enempää olkinukkeja.

Asiaankuulumaton tarkennus: Kirjoitan jatkuvasti arkeni päälle, koska kategorisoivan ja kontrolloivan fiktion ja todellisuuden transgressio tapahtui jo. Tiedän miten tilanteessa A ja B tulee toimia uuttamalla jostain kuluttamastani viihde/taidetuotteesta tarpeeksi lähelle osuva malli. Teen asioita lähinnä päässäni olevalle yleisölle ja tämäkin uhkaa livahtaa fiktion puolelle. Pelkään aina miten reagoin sitten, kun jotain oikeasti ”merkittävää” tapahtuu, kun esimerkiksi joku läheisistä ihmisistäni kuolee. Miten käyttäydyn hautajaisissa? Mikä kaikki on surevalle soveliasta käytöstä? Pitääkö itkeä? Jos minua ammutaan vatsaan, makaanko selälläni ja ihastelen katulampun valokeilan värejä, koska niin on elokuvissa tapana tehdä ennen kuolemaa? Tästäkin kirjoittaa Tom McCarthy Remainderissaan.

Olen Tontin kirjoituksen kanssa eri mieltä siitä (tai ehkä pikemminkin vaatisin tarkennusta), että runous tai taide olisivat kommunikaatiota. Ainakaan ne eivät ole pelkkää kommunikaatiota, eivätkä välttämättä kommunikaatiota lainkaan. Esimerkiksi minulla ei välttämättä ole mitään viestiä kenellekään, ainoastaan pyrkimys aktivoida tai löytää jotain virtoja, joiden epäilen piilevän kielessä ja olennossamme. Tai jotka löydän harhailemalla ja hourimalla. Tai kliinisellä tarkkuudella. Nyt on enää määritelmän laajuudesta kiinni, ymmärretäänkö tämä kommunikaatioksi vai ei. Aarrekartta on kommunikaatiota, mutta mitä on aarteen etsimisen prosessi?

Se, että joku ilmaisee minulle pitävänsä jostain tekstistäni on kommunikaatiota, tai ainakin yritys kommunikaatioon. Tällaiseen kommunikaatioon tai palautteeseen on aina hieman vaikeaa suhtautua, sillä kliseenkin mukaan teksti on jo jossain määrin irrallaan minusta ja kaikille yhteinen. Tuntuu hieman hölmöltä kiittää tai onnitella minua enää tuossa vaiheessa. Eikö pikemminkin tulisi onnitella itseään? Maailmasta löytyneen mielekkyyden tai mielettömyyden palasen vuoksi?

Tietenkään ei tule lopettaa kiittämistä ja kehumista. Olennon sosiaalisuus ja hyväksynnän tarve eivät katoa mihinkään.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: