Skip to content

Jälkikäteenvetoa

lokakuu 16, 2010

Tommi Melender sohaisi blogissaan Jälkisanojen tupsukasvustoista puskaa ja aiheen tiimoilta nousikin teoriassa kiinnostava keskustelu, johon Eskelinen itsekin otti osaa.

Lopulta yllättävänkin yhteisymmärtäväksi taputteluksi äityvässä hieckacakussa ainoa soraääni on raivotautinen anonyymi, joka aidon sivistyneen suomalaismiehen tavoin edustaa edelleen kaikkea sitä, mitä Jälkisanat aikanaan vastusti ja vastustaa edelleen. Hänen tylytyksiään (casual troll is casual) lukiessani muistin miltä tuntui pienenä poikana, kun linnunradan salat ja universumin skaala alkoivat paljastua. Tuon suuntaisista etäisyyksistä on nimittäin kysymys minun este/tiikkani ja hänen omansa välillä. Eron kiinni kurominen on luultavasti yhtä todennäköistä kuin ekokatastrofin estäminen; se tapahtuu tai ei tapahdu 100% varmuudella.

Hieman samoilla linjoilla on Timo Hännikäinen tässä natsikorttimerkinnässään, mutta Hännikäinen sentään edes yrittää suhteuttaa vanhapoikalaisuuttaan nykymenoon. Pystyn silti olemaan lähinnä huvittunut siitä, miten jotkut lukijat rakentavat tekstin päälle jonkin eetoskehysolkinuken ja jättävät sen läiskimisen turvin ajattelun ja lukemisen vähemmälle. Toisaalta en ole ikinä ymmärtänyt myöskään joko-tai -ajattelua; ymmärrän mieluummin molemmat/kaikki näkemykset ja käytän niitä molempia/kaikkia. Jälkisanat oli varmasti myös ”moukkamainen” (voi veljet) julkaisu, mutta mitä vittua sitten?

Tällainen antagonistinen eetos muistuttaa vaan [jälleen kerran & taas vaihteeksi & edelleen] siitä vekkulista keskustelukulttuurista, joka muotoutuu kun taidetta aletaan ”yhteiskunnallistaa” tai kun siitä aletaan ”keskustella”, eli kun jokainen osapuoli ryntää paikalleen edistämään eetostaan ja varmistelemaan asemiaan. Päässäni on viime aikoina soinut (abstraktin hip-hopin lisäksi) toisen provokaatiomaisterin, Antti Nylénin, heitto (en muista missä, muotokin on noin suunnilleen) ”Kaikki keskustelu on turhaa ja pitäisi lopettaa. Keskustelu vie vain aikaa ajattelulta.” Sinänsä ihanan yksinäinen ja kuvaava ajatus aikana, joka todistaa yhteisöllisyyden katoamista, mutta myönnän koskettuneeni ja juoksuttuneeni.

Olenkin aidon individualistisen mielialalääkityskulttuurin tuottaman individualistisen mielialalääkityn tavoin jo vuosikausia ollut ahdistunut siitä, miten metakeskustelut vievät minunkin aikaani. Tuntuu siltä, että olen kirjoittanut aivan helvetin paljon jonkinlaista esteettis-eetoksellis-poliittista mutinaa tämän tai tuon asian tiimoilta, paljon enemmän kuin mitään ”oikeaa”; sillä pitäähän minun tuottaa jotain ”oikeaa”, jotta minulla olisi tarkoitus, jotta olisin enkä vain ajattelisi. Toisaalta sitä lienee blogikulttuuri ja kirjallisuus nykyään; että äityy vain ”keskustelemaan” ja piereskelemään mukavia työtovereidensa kanssa. Kyllä minä kaiken tämän keskellä olin taas aivan aidosti hämilläni, kun huomasin vaikkapa David Mitchellin viimeisimmän romaanin olevan lähemmäs 500-sivuinen. Ja sijoittuu vielä Japaniin. Vuoteen 1799. Mitä helvettiä? Jollakulla on tainnut olla vähän työrauhaa ja pakopaikka. Ärsyttäviä tuollaiset ihmiset.

Siksi/siltikin kaipailin julmempaa menoa, nykyään on lakia rikkomatta niin vaikea saada niitä elämyksiä. Kirjallinen sota lienee enää tässä vaiheessa sykliä mahdoton utopia. Homot, ydinvoima, lihansyönti, neekerit ja muut hillittömän ja silmittömän pelot aiheet nostattavat nekin äärimmillään kyynillis-ironista velmuilua anonyyminä nyyminä Keskisuomalaisen keskustelupalstalla.

Liikuttavan yksimielisiä keskustelijat olivat siitä, että suomalainen kirjallisuus on mennyt 80-luvulta parempaan suuntaan. Tai siis runous on. Runoutta keskustelijoista kovin harva tosin pitää kirjallisuutena, taiteena tai minään. Internet tietenkin mahdollistaa sen, ettei julkisen sanan luokse tarvitse ryömiä sammaloituvien tätien jalkojen välistä (katso ylös ja muutut suolapatsaaksi). Suomalaisen proosan ”pelastukseksi” ei riitä yksi ajoittain huvittava (eli jo niillään PTMMV [Parasta Tässä Maassa Moneen Vuoteen]) Yli-Juonikkaan novellikokoelma. Ai maku on suhteellinen asia? Voi miten kiinnostavaa ja relevanttia.

Tulimme eilen kämppikseni Harry Salmenniemen kanssa ajatelleeksi, että tietyt tahot eivät välttämättä ymmärrä, miten suhteutamme näkemyksiämme kotimaisesta proosasta. Jos sanomme, että uusi Olli Jalosen kirja on paskaa, niin tarkoitamme että se on meidän mielestämme paskaa verrattuna siihen, mistä saamme hurjimmat lahkeenlepatuksemme. Eli siis kovin kohtuuttomasta apparaatista on kyse. Asiaa voisi ehkä auttaa, jos jotenkin skaalaisimme asteikkoamme; ”Jalonen on ihan hyvä, vähän kuin Kari Hotakainen.”

Myönnän että olen toistaiseksi tehnyt kovin vaatimattomia tekoja suomalaisen kirjallisuuden eteen. Olen julkaissut vasta yhden runokokoelman (epäkirjan) ja toisen piakkoin. Tässä blogissa on toki n. 2000 merkintää vuodesta 2004 lähtien, mutta eihän tätä kukaan lue. Kenties on pompöösiä väittää, että tämä on ”ensyklopedinen pääteokseni”, joka ”pitää sisällään lähes kaikkia kirjallisuudenlajeja.”

Mutta mitä julkaistulle suomalaiselle paperiproosalle pitäisi tehdä, en tiedä, tuskin tulenkaan tietämään. Aion silti jatkaa sen haukkumista, sillä on hauskaa ja jossain määrin eettistäkin osoittaa epäkohtia ja vääryyksiä. En ole kiinnostunut tekemään palveluksia tai kulttuuritekoja vain sen takia, että joku voisi sanoa ”suomalaisen kirjallisuuden elävän kukoistuskauttaan.”

Lopuksi vielä muistutus toisesta taannoisesta tribuutistani Jälkisanoille & suomalaiselle kirjallisuuskeskustelulle. Olet kiva. Olet taitava kaikessa. Joku rakastaa sinua. Pärjäät kyllä.

Advertisements
7 kommenttia leave one →
  1. lokakuu 17, 2010 11:10 am

    taisit kirjoittaa aluksi, että koet elämäntehtäväksesi vääryyksien ja epäkohtien osoittamisen. mutta nyt olet korjannut, että se on ”vain” hauskaa ja jossain määrin eettistä. miks vaihoit?

  2. lokakuu 17, 2010 11:29 am

    se oli niin banaalia ja mahdollisesti myös vale.

  3. lokakuu 17, 2010 11:34 am

    kalhavale!

    nyt tääkin on sanarunoblogi, ole hyvä.

    mutta kyllä, ihana teksti tää oli, ja pidin myös elämäntehtävämäärittelystä, siksi ehkä tartuinkin siihen. intouduin myös lukemaan tuon jukkatekstisi (vaikka saatoinkin lukea sen jo vuosi sitten).

  4. Antti permalink
    lokakuu 17, 2010 7:22 pm

    > Liikuttavan yksimielisiä keskustelijat olivat siitä, että suomalainen kirjallisuus on mennyt 80-luvulta parempaan suuntaan. Tai siis runous on.

    Älä koskaan ota suomalaista runoilijaa pöytäkirjan pitäjäksi.

    For the record, V.S.Luoma-aho sanoi että

    ”Sianhoito-oppaan ajoista kotimainen proosa ei ole muuttunut tippaakaan, jos arvottaa Oppaan kriteereillä.”

    Ja Markku Eskelinen puolestaan:

    ”Kaiken kaikkiaan suomalainen kirjallisuus, niin runous kuin proosakin, on minusta nykyisin huomattavasti kiinnostavampaa kuin 20-25 vuotta sitten.”

    • lokakuu 17, 2010 8:43 pm

      niin, sehän tämän merkinnän oikeastaan aiheuttikin. on se nyt kumma kun herkän iän idolitkin alkavat rakentaa konsensuksen siltoja. ei kostuneet minun pikkuhousuni.

Trackbacks

  1. 2010 tilastoina « Alussa oli sana

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: