Skip to content

Kren

lokakuu 10, 2010

Katson Kurt Krenin kiihdyttäviä kuvia & koen kummalliseksi Krenin kameran kakofonisen kiintymyksen  kuvaelmaan.

Kren tallensi Wienin aktionistien legendaarisia performansseja, jotka olivat varmasti vaikuttavia jo itsessään, mutta erityisen kiinnostava nyt öisenä hetkenä on kysymys elokuvan suhteesta performanssiin/aktioon; Krenin loistavasti editoidut filmit ovat vaikuttavia vielä/ehkä juuri/nimenomaan nykyään ja nimenomaan lyhytelokuvina. Kenties olen liiaksi vieraantunut eritteistä ja jauhomaisten substanssien hieromisesta alastomiin vartaloihin, vaikka juuri ne ovat performanssitaiteen kivettyneitä kliseitä. [Wienin ryhmästä ja muista taide/poppikulttuuriin ääripiirteistä ihan hyvää yleiskatsausta tarjoaa muuten Atte Oksasen kirja Äärimmäistä kulttuuria. Extreme minuuksien historiaa dadaismista Hunter S. Thompsoniin (Johnny Kniga 2009).]

Siksipä Krenin elokuvat eivät ole ainakaan ensisijaisesti dokumentaarisia, sillä katsomiskokemukseni ei oikeuta mitään historiallisen arvon kautta. Ne ovat hypnoottisia ja alkukantaisia siinä mielessä, kuin modernin ihmisen piehtarointi voi olla alkukantaista. Lisäksi huomaan viime vuosina pitäneeni performanssimaisista piirteistä elokuvissa. Tästä saattaa johtua se, että olen pitänyt nimenomaan 60-80-luvuilla tehdyistä avantgardejutuista, jotka tuskin ovat voineet välttyä aktionistien tai vastaavien ryhmittymien vaikutukselta. Krenin lisäksi Frans Zwartjes, Ivan Zulueta, Andrzej Zulawski…

Olen pitänyt tätä piirrettä elokuvissa jonkinlaisena linkkinä myös cut-uppiin ja kollaasiin poeettisen kokemukseni perustana. Voin aivan vakavalla naamalla sanoa, että haluaisin sosiaalista kanssakäyntiä, joka muistuttaa improvisoitua ja häiritsevää tanssia. Tätä on tietenkin hankala välittää sanoin, enkä tiedä onko se edes tarkoituksenmukaista. En osaa edes nyt sanallistaa mitä tarkoitan. Mutta katsoessani Zulawskin Possessionia saan kiksejä, jollaisia Barthelmen lukemisesta saa joskus ohuesti ja jollaisia minun kokemukseni mukaan pitäisi saada aika paljon enemmän.

(Tähän videoon liittyy metataso: vaikka Pärtin kappale on hieno, se on jälkikäteen lisätty, eikä kuulu ”alkuperäiseen”. Toisaalta se sopii elokuvaan ihmeellisen hyvin. Pidän nimenomaan siitä patetian rajamailla keplottelevasta kontrastista, jonka sielua rauhoittava musiikki tuo väkisin avantgardefilmiin, jonka taustalle voisi olettaa, perinteen vaatimana, kolinaa/surinaa/pauketta/säksätystä)

Mainokset
No comments yet

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: