Tähteellistä

Kotikadulla vastaani kävelee mies, joka koskettaa seiniä. Tarkemmin sanottuna hän antaa sormenpäidensä pyyhkäistä niitä kävellessään niiden ohitse. Hän ei itse ole huomaavinaan elettään, mikä paljastaa että kysymyksessä on pakkomielle. Hän ohittaa minut ulkokautta, mutta palaa sitten hipomaan karheaa pintaa.

Eräs toverini ala-asteella suoritti jatkuvasti seuraavanlaista rituaalia: ensin hän hieroi käsiään kuin jokin propagandafilmin ahnas juutalainen, päästi sitten suustaan hienoista ynisevää ääntä, puhalsi sormiinsa ja kosketti lopulta jotain pintaa. Se saattoi olla maata, seinä tai jokin esine; usein hän hieroi sormissaan hieman urheilukentän soraa tai hiekkaa. Yleensä kuitenkin joku toinen oppilas. Kosketuksen jälkeen taas käsien hierontaa, puhaltelua, mantraa. Jos joku kiinnitti asiaan huomiota, toverini ohitti kysymyksen, kuin sitä ei olisikaan. Kuin siitä olisi mahdoton puhua.

Minä soin hänelle tuon pienen oudon tanssin, koska olin itse kärsinyt koko lapsuuteni (ja tulisin kärsimään koko elämäni) samantyylisistä pakkoliikkeistä. Tuolloin olin hyvilläni siitä, että joku muukin nyki. Itse heilutin päätäni, päästin kovia ja kimeitä ’E!’-äänteitä, jännittelin kaulajänteitäni, auoin suutani kuin nyrkkinsä nielaiseva ja rapsuttelin jatkuvasti vasemman reiteni sisäpintaa (minkä toverini tulkitsivat aina munien kaiveluksi). Koskaan minulla ei kuitenkaan ollut mitään noin selkeää koreografiaa. Neurologisesti sanoen kysymys lienee jonkinasteisesta Touretten oireyhtymästä, mutta se ei ole tässä tapauksessa kiinnostavaa.

Uuvun aina julkisilla paikoilla, sillä vaikka tajuntani ei jännitä ihmisiä, imagoni ilmeisesti jännittää, mikä usein johtaa tiedostamattoman itsetietoisuuteen ruumiinsa eleistä; toisin sanoen pakkoliikeet tuplaantuvat. Se on fyysisesti rasittavaa. Uuvun myös siitä, jos vietän paljon aikaa toisen pakkoliikkeilijän kanssa. Päähäni alkaa vain tunkea kuva kahdesta henkeään haukkovasta kalasta, jotka pomppivat kyljellään kuivalla maalla, silmät pullottaen.

Julkinen esimerkki: eräs tuttavani sanoi, että Anni Sinnemäki muistuttaa koiraa, joka koettaa haukata päänsä ympärillä pyöriviä kärpäsiä. Vaivuin lauseen vuoksi jonkinlaiseen transsiin, lause oli niin todellinen. Kun nyt jaan tämän lauseen, ei kysymys minun taholtani ole minkäänlaisesta poliittisesta kytköksestä tai mustamaalausyrityksestä. En ole erityisen kiinnostunut poliitikkojen julkisista kuvista tai puolueista. Sinnemäki on tietääkseni ihan sympaattinen hahmo. Lause on vain pakkoliikeidentiteettini vuoksi yksinkertaisesti liian koskettava ja henkilökohtainen; samalla julma mutta toisaalta niin osuva, että se nähdäkseni ylittää moraalin tai mustamaalauksen.

Kaikkeen tähän liitty tai ei liity Tom McCarthyn ilmiöksi paisunut esikoisromaani Remainder. Näiden asioiden ristipaine oli kirjoittamisen laukaiseva tekijä, sillä mietin juuri Remainderia kun vastaani käveli tuo seiniä hipova mies.

Romaanissahan päähenkilö menettää hämäräperäisen onnettomuuden seurauksena kykynsä samastua elämään. Tuntematon taho maksaa hänelle 8,5 miljoonaa puntaa siitä, että hän pysyttelee onnettomuudestaan hiljaa. Kaikki tuntuu turralta ja keinotekoiselta. Jotkin välähdykset, elkeet, asiat tai tapahtumat kuitenkin laukaisevat hänessä kutinan. Niinpä hän alkaa toisintaa noita tapahtumia, kuin elokuvaohjaaja tai jokin tapahtumajärjestäjä; hän palkkaa satoja avustajia, näyttelijöitä ja järjestäjiä esimerkiksi toisintamaan jossain hämärässä muistossaan esiintyvän taloyhteisön tuoksuineen, äänineen ja ihmisineen. Hän toisintaa hetken, jona hänen autonsa tuulilasinesteet ruiskuavat hänen housuilleen. Hän toisintaa murhia. Ruumiita ei tosin synny, tai ei ole ainakaan syntynyt kun 2/3 kirjasta on luettuna.

McCarthy on tunnettu myös käsitetaiteilijana ja situationistina, mikä lienee juuri se tekijä, josta voi johtaa syyt sille, miksi hänen kirjansa on kiinnostava (sittemmin häneltä on ilmestynyt pari muutakin romaania, joita en ole vielä lukenut). Tekstuaalisen taidon kanssa asialla ei ole mitään tekemistä. Remainder ei ole kirjallisesti kokeellinen, vaikka sitä on hehkutettu avantgardena. Pikemminkin se on hyvin pelkistetty. McCarthy itse, tietenkin, kertoo kirjoittavansa realismia. Olen samaa mieltä. En ymmärrä miksi nykyihminen miettisi enää mitään muuta kuin todellisuuden kuvaluonnetta. Eikö ole vain luonnollista, että kulttuurissa jossa kaikki tunteet koetaan viihteen välityksellä, päähenkilö lavastaa elämäänsä kuin elokuvaa? Tämä on asian yksinkertaistamista, mutta vain vähän. Päähenkilö tarvitsee pikkutarkan ympäristön ja helvetisti rahaa syövän koneiston, jotta hänelle mahdollistuisi silmänräpäyksellinen hetki jotain ”aitoa”.

Kysymys on avoimesta allegoriasta, joka syö oikeastaan koko todellisuuden, jos niin haluaa. Romaani on ”vieraantumisen” (mitä se sitten ikinä tarkoittakaan) kuvauksena verrannollinen Camus’n Sivulliselle, Bret Easton Ellisin Amerikan psykolle tai Houellebecqin tuotannolle. Se on filosofinen romaani, jos sen sellaiseksi haluaa kategorisoida. Huomio vedetään pois sosiaalisista suhteista, politiikasta ja yhteiskunnasta kohti yksilön havaintoa ja tajuntaa. Samalla yhteiskunta tulee käsiteltyä äärimmäisen, lähes solipsistisen individualismin kautta, sillä me kyllä tiedämme, mitä yhteiskunta on; ei sitä tarvitse enää meille kertoa.

Tilaa ja aikaa käsittelevän elokuvataiteen ystävänä arvostan sitä, miten McCarthy unohtaa ihmiset ja keskittyy tiloihin ja siihen, miltä asiat tuntuvat tai eivät tunnu. Luen tämän myös situationistiseksi hyveeksi; suhtautuminen ihmisiin robotteina, jotka sattuvat olemaan samassa tilassa.

Luen McCarthyn romaania sairaskertomuksena ja taudinkuvana, eikä lukemani ole nautinnollista. Pikemminkin ahdistavaa ja toivon kuristavaa. Luen vain tietääkseni, mitä tulee tyhjiön jälkeen. Ei tietenkään mitään. Tällainen romaani lienee melko mahdoton lopettaa. Voi antaa toivoa, mikä on tylsää. Voi antaa epätoivoa, mikä on elämänvastaista. Voi jättää kaiken ratkaisematta, mikä on modernistinen klisee. Tämänkään takia en pidä juoni- tai kokonaisuushakuisuudesta, ne vaativat niin hirmuista taitoa. Oli aika, jolloin olin kiinnostunut vain juuri niistä pienistä aitouden hetkistä, joita saattoi kokea silloin tällöin esimerkiksi elokuvia katsoessaan. Tai muutaman kerran museon kiertäessään. Tai yhdessä kirjassa viidestä, välähdyksenomaisesti. Minäkin voisin aivan hyvin olla seinien koskettelija, mutta en ole. Jos nyt alkaisin, olisi se tietoista ja siten epäaitoa. Voin katsoa näin syksyllä puita ja miettiä, että niiden värit ovat kauniita, koska ne ovat syksyn värejä. Voin kokea ne aidosti kauniiksi vain vahingossa tai yllättäen, kuin säikähdyttäen hikkaa pois. Eikä silloin ole kysymys enää kauneudesta.

Advertisement