Halu ja epäluulo osa 1

Jos muistan oikein, vietin vuonna 2007 jouluyöni lukien lähes horkassa Vihan ja katkeruuden esseitä. Tiesin Antti Nylénin entuudestaan vain kiinnostavia ranskalaisia kirjoja suomentavana nuorena miehenä (tosin häpeäkseni tunnustan, että Huysmans odottaa vieläkin lukematta hyllyssä), enkä  osannut odottaa sitä retorista voimaa, joka noilla sivuilla odotti. Olin hullaantunut ja hyvin hämilläni siitä, että Suomesta voi löytyä jotain sellaista. Sittemmin olen ymmärtänyt, että tällainen on merkittävän esseistiikan traditio, kuten kaiken taiteen; parhaimmillaan sisältö lakoaa itse välineen, tässä tapauksessa kielen, tieltä.  En vain sattunut tuntemaan tuota nimenomaista traditiota kovin hyvin, jos lainkaan. En tunne vieläkään, mutta tunnen Nylénin tähänastisen tyylin ja tiedän jotain hänen vaikuttimistaan.

Tuntuu siltä, että sittemmin Nylénin esikoinen on käynyt kaikkien huulilla, minunkin risainen kappaleeni kiersi kymmenkunta kotia. Muistan tuolloin jo hetken ajatelleeni, että tällaista kirjallinenkin kulttuuri voi joskus olla, että yhtä kappaletta kirjaa luetaan niin paljon, että se konkreettisesti alkaa haihtua ja kulua puhki. Toisaalta asiaa edesauttaa kummasti Savukeitaan kirjojen kyseenalainen materiaalinen laatu: selät juomuttuvat valkoisiksi taittotiikereiksi, liimasidokset pettävät ja sivut lähtevät irti viimeistään toisella lukukerralla. Usein kirjat ovat myös ulkoasuiltaan varsin rumia ja roskapokkareiden näköisiä, taitotkin heittävät ja ovat ahtaita. Tämä voi olla tietoinenkin valinta ja ele, itseäni se ei ole yleensä miellyttänyt.

Nylénin kirjojen kohdalla Savukeitaan estetiikka kuitenkin toimii. Kuluminen kuuluu asiaan. Se on käsinkosketeltavaa ja myös helppo merkki siitä, että kirjaa on käytetty.  Toisaalta voi olla, että kirja kuluu siksi, koska teksti on niin hyvää. Mene ja tiedä. Tässä mielessä se osuu yhteen sen vihan ja kauhun kanssa, jota Nylén tuntee ekirjaa kohtaan. Merkittävä kirjallisuus tavallaan oikeuttaa materiaalisuutensa ja on yhtä sen kanssa. Jonkinlainen fetisistinen esine, toteemi, hartauden väline. Tietysti juuri kaikkea tätä vastaan esimerkiksi dekonstruktio hyökkäsi. A haluaa, että kirja lakkaa olemasta ja tuhoaa maailman. B haluaa, että ajatukset välittyisivät. C haluaa, että kirjallisuus pysyisi ”kehityksen” perässä. Nylén haluaa kenties yhteyden armoon. En minä tiedä. En ole aivan varma, miksi Nylén viime kädessä arvottaa materiaalisen esineen niin pitkälle. Oli se sitten vinyylilevy tai kirja. Joko hän ei vastaa esseissään tähän kysymykseen tai sitten olen vain huolimaton lukija. Joka tapauksessa Savukeitaan ruttuiseksi romuksi parista lukukerrasta menevät pokkaripainokset tuntuvat Nylénin tapauksessa oikealta.

Mitä muuta? Luin jälleen uppotuneesti ja nopeasti. Minun oli mahdoton jättää kirja kaupan hyllyyn, vaikka alkujaan menin kirjakauppoihin aivan muusta syystä (etsimään Dashiell Hammettia). Mieluusti en ostaisi kirjakaupoista mitään, ainakaan uutena tai täyteen hintaan. Ennakkoon pelkäsin hieman että sädekehä olisi jo laantunut, mutta kummasti tyylikäs kansi palautti minut vanhaan hurmiooni. Miten elegantti ja sarjamainen jatkos: ensin Vihan ja katkeruuden magentan roosahtava kansisävy, nyt Halun ja epäluulon lime. Kannessa on jälleen muokattu kuva elokuvasta, tälläkin kertaa Bressonilta. Seinille on ympätty Baudelaire, Nico, Jeesus, eläinoikeusmerkki…Samalla jonkin värifiltterin lävitse nähty valokuva on viite The Smithsin ja, ennen kaikkea, Morrisseyn kansitaiteeseen (sillä Morrissey vastasi ja vastaa kansien ulkoasusta). Myös kirjailijakuvat ovat parhaasta päästä näkemiäni, samalla sekä koskettavia että hieman julkeita. Etualan vihreällä nurmikolla kirmaavat Nylénin tyttäret, näiden taustalla seisoo itse kirjailija poseeraavassa kontrapostossa, käsi lanteeseen nojaten. Kaiken takana on valtava ja irvokas vuori tuhkanharmaata kivihiiltä. Yllä sininen taivas.

Sisältöön, jos sellaisen voi Nylénin tyylistä erottaa, palaan myöhemmin.